Tämä kirjoitus voisi lukea toisellakin palstalla mutta kirjoitan sen nyt tänne. Olen aijemminkin kirjoittanut kuinka osa vanhemmista piiloutuu "lapsen parasta"- fraasin taakse, vaikka se ei sitä olisikaan. Näissä tapauksissa puolueettomat ulkopuoliset tunnistavat lapselle parhaan paremmin koska toisinaan se on mahdotonta nähdä läheltä, varsinkin jos vanhemmalla on vihaa/katkeruutta mielessä.
En tiedä kirjoittaako se lähes "legendaarinen" Lissu täällä turhaan hulluja kirjoitelmia pönkittääkseen omaa mieltään. On sairasta selitellä omia tekojaan lapsilla. Varsinkin kun todellisuudessa tavoitellaan vain omaa etua. On varmasti "ilkeitä äitipuolia" ja katkeroituneita entisiä, molemmissa sukupuolissa. Eihän meidän kaikkien kuitenkaan tarvitse olla? Ihan näin heittona kirjoitan että kuinka moni on pystynyt nielemään oman eronsa estämättä lapsiaan tapaamasta etävanhempaa? Tai nielemään eronsa niin hyvin etteivät puutu etenkään lasten kuullen pahemmin entisensä uuteen suhteeseen? Tällaisia kokemuksia olisin kiinnostunut kuulemaan.
Ei ole väärin olla katkera tai surullinen. Kyllä tunteita saa ja pitääkin olla. Monesti se "katkeran entisen" julki tuoma teksti on se suurimpia pahoja.
Ystävälläni on lapsi miehen kanssa joka on alkoholisti ja aijemmin käyttänyt aineitakin. He erosivatkin sattuneesta syystä. Ystäväni kuintekin antoi miehen tavata lasta sosiaalityöntekijän kanssa. Mies ei koskaan ole lasten nähden käyttänyt mitään, ei edes alkoholia, mutta elämäntyylinsä vuoksi ystäväni vaati kuitenkin tietynlaista valvontaa ja tällainen mahdollisuus tarjottiin. Ystäväni rakasti tätä miestä syvästi ja rakastaa edelleen, mutta ymmärtää sen olevan mahdoton yhtälö. Katkerakin hän on ollut. Hän ei kuitenkaan halunnut salata lapseltaan juuriaan. Lapsi tietää isänsä, tietämättä sen enempää yksityiskohtia. Nytkun lapsen isällä on ollut pitkä suhde jo uuden naisen kanssa ja he ovat menossa naimisiin on tämä tuleva vaimo ollut jo yhdessä tapaamisessa mukana.
Mitä he sitten tekevät kun lapsen isä saa tavata lapsensa. Viettävät sitä laatuaikaa. Puistossa, kaupungilla, kotona leikkimässä barbeilla ja muita normaaleja asioita. Ystäväni ymmärtää että lapsella on aina hauskaa isänsä kanssa, mutta ei pidä sitä oleellisena että lapselta vietäisiin tämä pois. Ystäväni tietää myös että se arki on sitten hänen pidettävä kasassa ja niin hän myös tekee. Ja vielä hymyssä suin. Kyllä ystävääni pistää sellainen tilanne esimerkiksi kun lapsi suuttuneena huutaa "isän kanssa onkin aina kivaa". Mutta silti hän suojelee jopa omilta tunteiltaan lapsia, joita hän ei halua lapsensa tuntevan. Tunteita lapsi tulee tuntemaan, mutta ystäväni haluaa että ne ovat hänen omiaan, eikä hänen istuttamiaan.
Monta kertaa ystäväni on kyynelihtinyt, suuttunut ja kironnut tilanteen, lapsi ei vain ole ollut kuulemassa sitä. Ollut ne muutamat tunnit viikossa huolissaan miten kaikki menee vaikka siellä tapaamisissa onkin valvontaa paikalla. Ja pakko sanoa että lapsi on iloinen, sosiaalinen ja varsin lahjakas lapsi.
Se ei ole täydellinen tilanne. Eikä helppo tie. Mutta eihän meitä ole asetettu Jumalan asemaan. Ei meidän tarvitse istuttaa lapsiin omia tunteitamme koska he osaavat synnyttää omia tunteitaan aivan itse. Ei meidän tarvitse heti paljastaa sitä karua totuutta että vastoinkäymiset ovat erittäin raskaita toisinaan. Voimme tosin opettaa että ne ovat ylittämistä varten.
Tsempataan me toisiamme ja kuunnellaan ne raivarit aikuisten kesken. Silloin ei välttämättä tarvitse varoa suutaan. Meillä on oikeus tietää mistä olemme tulleet ja millaiset juuret meillä on. Kun lapsemme ovat aikuisia ja toivottavasti mahdollisimman hyvin kasvatettuina, annamme heidän päättää itsenäisesti omista asioistaan. Vaikka ne äidilliset tai isälliset määräykset tuppaavat tulemaan ulos suusta vanhasta muistista. Toivotaan vain että kasvatuksemme on mennyt perille ja he osaavat käyttää niitä elämäntaitoja edukseen joita olemme heille yrittäneet antaa ja jotka he itse ovat oppineet aikuisuuteen matkalla.
Tää kuullostaa ihan joltain tsemppipuheelta mutta niin sen kuuluukin.
En tiedä kirjoittaako se lähes "legendaarinen" Lissu täällä turhaan hulluja kirjoitelmia pönkittääkseen omaa mieltään. On sairasta selitellä omia tekojaan lapsilla. Varsinkin kun todellisuudessa tavoitellaan vain omaa etua. On varmasti "ilkeitä äitipuolia" ja katkeroituneita entisiä, molemmissa sukupuolissa. Eihän meidän kaikkien kuitenkaan tarvitse olla? Ihan näin heittona kirjoitan että kuinka moni on pystynyt nielemään oman eronsa estämättä lapsiaan tapaamasta etävanhempaa? Tai nielemään eronsa niin hyvin etteivät puutu etenkään lasten kuullen pahemmin entisensä uuteen suhteeseen? Tällaisia kokemuksia olisin kiinnostunut kuulemaan.
Ei ole väärin olla katkera tai surullinen. Kyllä tunteita saa ja pitääkin olla. Monesti se "katkeran entisen" julki tuoma teksti on se suurimpia pahoja.
Ystävälläni on lapsi miehen kanssa joka on alkoholisti ja aijemmin käyttänyt aineitakin. He erosivatkin sattuneesta syystä. Ystäväni kuintekin antoi miehen tavata lasta sosiaalityöntekijän kanssa. Mies ei koskaan ole lasten nähden käyttänyt mitään, ei edes alkoholia, mutta elämäntyylinsä vuoksi ystäväni vaati kuitenkin tietynlaista valvontaa ja tällainen mahdollisuus tarjottiin. Ystäväni rakasti tätä miestä syvästi ja rakastaa edelleen, mutta ymmärtää sen olevan mahdoton yhtälö. Katkerakin hän on ollut. Hän ei kuitenkaan halunnut salata lapseltaan juuriaan. Lapsi tietää isänsä, tietämättä sen enempää yksityiskohtia. Nytkun lapsen isällä on ollut pitkä suhde jo uuden naisen kanssa ja he ovat menossa naimisiin on tämä tuleva vaimo ollut jo yhdessä tapaamisessa mukana.
Mitä he sitten tekevät kun lapsen isä saa tavata lapsensa. Viettävät sitä laatuaikaa. Puistossa, kaupungilla, kotona leikkimässä barbeilla ja muita normaaleja asioita. Ystäväni ymmärtää että lapsella on aina hauskaa isänsä kanssa, mutta ei pidä sitä oleellisena että lapselta vietäisiin tämä pois. Ystäväni tietää myös että se arki on sitten hänen pidettävä kasassa ja niin hän myös tekee. Ja vielä hymyssä suin. Kyllä ystävääni pistää sellainen tilanne esimerkiksi kun lapsi suuttuneena huutaa "isän kanssa onkin aina kivaa". Mutta silti hän suojelee jopa omilta tunteiltaan lapsia, joita hän ei halua lapsensa tuntevan. Tunteita lapsi tulee tuntemaan, mutta ystäväni haluaa että ne ovat hänen omiaan, eikä hänen istuttamiaan.
Monta kertaa ystäväni on kyynelihtinyt, suuttunut ja kironnut tilanteen, lapsi ei vain ole ollut kuulemassa sitä. Ollut ne muutamat tunnit viikossa huolissaan miten kaikki menee vaikka siellä tapaamisissa onkin valvontaa paikalla. Ja pakko sanoa että lapsi on iloinen, sosiaalinen ja varsin lahjakas lapsi.
Se ei ole täydellinen tilanne. Eikä helppo tie. Mutta eihän meitä ole asetettu Jumalan asemaan. Ei meidän tarvitse istuttaa lapsiin omia tunteitamme koska he osaavat synnyttää omia tunteitaan aivan itse. Ei meidän tarvitse heti paljastaa sitä karua totuutta että vastoinkäymiset ovat erittäin raskaita toisinaan. Voimme tosin opettaa että ne ovat ylittämistä varten.
Tsempataan me toisiamme ja kuunnellaan ne raivarit aikuisten kesken. Silloin ei välttämättä tarvitse varoa suutaan. Meillä on oikeus tietää mistä olemme tulleet ja millaiset juuret meillä on. Kun lapsemme ovat aikuisia ja toivottavasti mahdollisimman hyvin kasvatettuina, annamme heidän päättää itsenäisesti omista asioistaan. Vaikka ne äidilliset tai isälliset määräykset tuppaavat tulemaan ulos suusta vanhasta muistista. Toivotaan vain että kasvatuksemme on mennyt perille ja he osaavat käyttää niitä elämäntaitoja edukseen joita olemme heille yrittäneet antaa ja jotka he itse ovat oppineet aikuisuuteen matkalla.
Tää kuullostaa ihan joltain tsemppipuheelta mutta niin sen kuuluukin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olipa hieno kirjoitus.
No niin, löytyihän täältäkin se aidosti hyvää/asiallista viestiä.
Kiitos siitä ja mallia muille.
Amen