Tapani BAGGE: Punainen varjo

Lähihistorian tosielämästä jännitystä ja komiikkaa melodraamaan sotkettuna työstävä Baggen Mujus-sarja on päässyt neljänteen osaan. Eletään syyskuuta 1944, aseleponeuvottelut Neuvostoliiton kanssa ratkaisevassa vaiheessa ja isänmaan tulevaisuuden vaikutukset omiin elinoloihin haikertavat itse kunkin mieltä. Mujunenhan toimii ylietsivänä Valtiollisessa poliisissa eli Valpossa. Talon ylin saksalaismielinen johto varmistelee jo pakoreittiä muille maille vierahille, kun hävityn sodan jälkeen eittämättä komento talossa ja maassa muuttuu.
( Se, että tämäkin sota hävittiin näyttää toisinaan täysin unohtuneen leijonariipusjätkiltä ja muilta uusnatseilta.)
Maassa on sekavat ajat ja kaikesta pulaa. Toki tarvitseva aina viinaa löytää kun otto iskee päälle. Ja suhdanteita hyödyntävän konfoijarin kaveri kannattaa olla.

Bagge juoksuttaa rinnakkain ja lomittain useampaa juonisäiettä. Toki niistä köysi lopulta punoutuu, mutta osuuko se oikean syyllisen kaulaan onkin toinen juttu.
Valpo tutkii innokkaasti Tornissa asustavien uusien todellisten isäntien käskystä, Lauttasaaressa tapahtunutta venäläiskolonnaa luotsanneen upseerin murhaa. Ei meinaa selvitä millään vaikka apuna on rikospoliisin lisäksi myös joukko rikollisia. Joihin Mujusella on perinteisesti puoliavoimet ja lämpimät välit. Mujunenhan ei ole pahimmasta päästä tutkintavankeudessa olevien punikkien pieksijänä, kuten moni kollega.
Rinnalla kulkee omituinen murtosarja kohteisiin, joissa ei mitään rosvottavaa edes ole. Aivan heti ei selkeydy miten Saksan lietsomaa ja rahoittamaa vastarintaliikettä pitäisi lähestyä ja tutkia. Maanalaisen liikehdinnän lonkerot kun näyttävät yltävän kansakunnan kaapin päällekin, ja taakse, jos konkretiaa haetaan.
Kolmantena säikeenä mukana pyörii elokuvaprojekti, jossa kantavana voimana on kaunis ja omasta mielestään loistava näyttelija Louise veljineen ja kavereineen. Modernia taide-elokuvaa Bagge sivaltaa rankalla kädellä, eikä syyttä.

Ajalle ominaista lie luottamuksen puute. Kenenkään lojaaliudesta isänmaalle, työlle tai kavereille ei voi olla varma. Tästä luottamuksen puutteesta Bagge rakentaa lopulta varsinaisen verisen melodraaman, jonka tyylikkyydesta voidaan olla montaa mieltä. Muutenkin Mujusen polveilevan uran varteen jää sankka ruumiskeko, jota jotkut pitävät dekkarin laadun mittatikkuna.

Huolimattomuus on valitettavaa eikä ainutlaatuista CrimeTimen tuotannossa. Baggenkin olisi kannattanut luettaa teksti vielä kertaalleen jollakin kaltaisellani niuhottajalla ennen painokoneen pärähtämistä käyntiin jossakin Falunin perällä. Nyt hyppivät niin automerkit kuin henkilöiden nimet. Mujusenkin päivystävä pätkätyttöystävä vaihtaa välilla nimeä vaimovainaan kanssa, auto muuttuu ooppelista pösöksi sivua kääntämällä ja rikospuolen kollega on välillä Saralahti, välillä Sahalahti. Hieno kunnianosoitus edesmenneelle, Kangasalaan liitetylle makaroonilaatikkokunnalle, mutta ilmankin olisimme pärjänneet.

Suositella voi vain Mujus-sarjaan perehtyneille. Ensituttavuudeksi raskas (394s.) ja hieman sekava. Toki ajankuvana ansiokas. Jos tyylilajien välillä hyppiminen on tarkoituksellista eikä hengen köyhyyttä niin ihmettelen ratkaisua.