Jokaisen unelma vai onko sittenkään?

Synnyt perheeseen, joka ei välttämättä sinua halunnut, mutta yritti kuitenkin rakastaa edes hetken. Kasvaessasi opit nopeasti kuinka muut haluavat että miten käyttäydyt, mitä sinä teet, mitä puet päällesi, miten syöt, nukut... Elät heidän ehdoillaan. Käyt koulua päästäksesi eteenpäin, päästäksesi pois ja vapaaksi.

Hartaasti odottamasi hetki saapui, pääset vihdoin muuttamaan omillesi. Kävit koulusi ja onnenkantamoisella pääsit töihin. Vieläpä sellaisiin töihin joissa on mahdollista edetä ja saada lisäkoulutusta halutessaan. Työ ei ehkä ole täydellistä, mutta todella motivoivaa. Pikkuhiljaa palkkasi kasvaa ja vuosien saatossa olet arvostettu työkavereidesi silmissä. Kun kerrot vitsin työpaikan pikkujouluissa jokainen varmasti nauraa sille.

Olet tähän mennessä muuttanut isompaan vuokra-asuntoon, ostanut hienon auton ja ja nauttinut joka sekunnista. Tunnet olevasi oma herrasi. Koet suurta tyydytystä siitä kuinka elämäsi on edennyt ja miten paljon olet saavuttanut niin pienessä ajassa.

Päätät ostaa oman talon ja vaikka palkkasi on vähintääkin keskitasoinen tarvitset silti asuntolainan. Tämänkin saat sovittua pankin kanssa sujuvasti. Ostamasi koti on juuri sellainen kuin toivoitkin, autotalli etupihalla ja takapihalla laudotettu terassi sekä komea grillikatos, johonka mahtuu viettämään aikaa isommankin porukan kanssa. Sinulla on kumppani, jonka kanssa haluaisit jakaa tulevaisuutesi. Hän on innoissaan kodistasi ja on todella tyytyväinen sinuun ja teidän suhteeseenne. Sadepäivinäkin olet onnellinen.

Tehdessäsi vakitöitä ja saadessasi hyvää liksaa tämä kaikki tuntui hyvältä idealta. Eräänä tiistaina pomo pitää pikapalaverin osastosi kanssa. Kuulet kauhuksesi että kilpailutukset ovat lähellä ja sinä tulet olemaan yksi potkituista. Kokemuksesta huolimatta et ole enää nuori. Kukaan ei palkkaa sinua uusiin töihin, koska olet riskisijoitus tai liian hyvin koulutettu. Jäät työttömäksi, rahavirta ehtyy. Kaikki rahasi mitä tienasit olit käyttänyt asuntolainan maksamiseen. Talosta on vielä muutaman vuoden lainat jäljellä. Yhteiskunta vie sinulta auton, kodin, kaiken mahdollisen minkä olet tienannut ollessasi töissä. Tämän seurauksena joudut muuttamaan vuokrakämppään. Kumppanisi pysyy hetken kanssasi. Kun uutta työpaikkaa ei kuitenkaan ala kuulumaan on hänen mielestään parempi erota. Et enää näe häntä tämän jälkeen.

Lopulta se unelma jota elit on vain mukava päiväuni muistoissasi ja elät köyhänä ja katkerana 20 neliön laatikossa. Vaikka kävisit kursseja ja uudelleenkoulutuksia ajaudut lopulta tekemään sellaista työtä josta et pidä, jossa ei voi kehittyä ja jonka palkkataso on masentavan pieni. Pelätessäsi karenssia ja jopa niiden vähäisten asioiden menetystä jotka saat pienellä palkallasi ostettua kituutat siinä samassa työssä eläkeputkeen saakka. Ellei sinua potkita sieltäkin pihalle kilpailutusten muodossa.

Pienellä eläkkeellä ollessasi juot haaleaa halpakahvia ja kiroat päättäjät syvimpään pohjamutaan sen vuoksi mitä sinulle tehtiin. Muistelet haikeana niitä aikoja kun sinun ei tarvinnut laskea jokaista euroa kuussa. Jopa pienipalkkaisessa työssä ollessasi tulit jotenkin toimeen, tapasit työkavereita silloin tällöin ja aina löytyi jostain joku ihminen joka arvosti sinua paskaduunista huolimatta. Nyt olet yksin, suurin osa tutuistasi on vanhainkodissa, kuolleita tai et ole tavannut heitä vuosikausiin.

Lopulta havahdut siihen kuinka ryystät mautonta, limaista aprikoosikiisseliä kymmenen pillerin kera. Haiset pahalta, ihossasi on kipeitä makuuhaavoja ja vieruskaverisi anelee hoitajaa tappamaan itsensä. Et tiedä mikä päivä on, mitä kello on, ainoastaan sen että ulkona on pilvistä ja televisiosta tulee ostos-tv. Haluaisit vaihtaa kanavaa, mutta kaukosäädin on hukassa etkä kipeän selkäsi vuoksi pysty nousemaan sängystä. Olet pyytänyt hoitajalta apua koko aamun, mutta kiirettä pitää. Et elä enää yksin omilla ehdoillasi, jokainen toimesi on ennalta määrätty. Lapsia sinulla ei ole, sukulaiset eivät enää muista sinua eikä ystäviä osastolla pysty tekemään sängystä käsin. Joka paikkaan sattuu, niin fyysisesti kuin psyykkisesti.

Vaippa märkänä, suu rutikuivana, pää sekaisin lääkkeistä.. Arvokas vanhuus, arvokas elämä. Pian kuolema korjaa ja viimeistään siihen mennessä on oppinut tajuamaan, että yhteiskunnalle me synnymme ja yhteiskunnalle me kuolemme.

Näin minä, 23-vuotias pienipalkkainen sinkkumies tämän elämän näen.