Itsensä tarpeeton mitätöinti yleistä uskossa.

Olen ymmällä. Emmekö me uskikset olekaan megalomaanisia narsisteja, jotka luulevat liikoja itsestään ja omasta merkityksestään? Olemmeko sittenkin itseämme mitätöiviä surkimuksia?

Ilmeisesti vain yksi on varmaa, nimittäin se, että tavallisia, keskinkertaisia ja melko normaaleja kuolevaisia emme ainakaan ole.

Enhän minä mitään pahaa ole ikinä tehnyt, ajatellut tai tuntenut.:D

Tässä varmaankin puhutaan enemmän sellaisesta taipumuksesta pahaan, niinkuin ihmisellä on sisäänrakennettuna. Ei kuitenkaan niin paljon yksittäisistä teoista. Eli ei sinänsä karmapitoista juttua.
Eli Jeesus on pelastanut niiden sielun, kuka sen kokee tärkeäksi. Tavallaan se taipumus pahaan on annettu anteeksi. En usko, että voi ajatella vankilatuomiota siitä, että on joskus sattunut ajattelemaan pahasti. Huh, mutta kyllähän sitäkin sanotaan, että Taivaaseen ei moni pääse.

Sitten se mitätöinti taas osanansa. Voihan sen ajatella nuinkin päin. Toisaalta taas ihminen on enemmänkin sosiaalinen eläin, niin jos joku antaa arvostusta, niinkuin vaikka Jumala pelastuksen, niin se on enemmänkin niin, että sen on ansainnut ja on hyvä omana itsenään. Ei tarvitse muita meriittejä, voi olla ihan oma itsensä.

Ja nimenomaan arvostaa itseään. Se on mielestäni yksi suurimpia haasteita kristillisyydessä. 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin, itseäsi ja tee toisille kuin haluaisit itsellesi tehtävän. Nämä ajatukset ponkaavat esiin sellaista, että ihminen on tasavertainen muiden kanssa. Ei missään nimessä alempana tai vähemmän. Sillä olisihan se tekopyhää rakastaa jotakuta muuta yli itsensä, koska silloin rakkaus ei lähtisi siltä tasolta, mitä yksilö voisi tuntea. Okei, Jumalaa voi rakastaa enemmän kuin itseä, jos ajatellaan se niin, että Hän on kaikki, eli myös minä ja Hänen rakkautensa tahtoisi sydämeensä.
Tee toisille-- Niin, no, sama kuin yllä, eri muodossa:)

Toisen arvostaminen on vaikeaa, mutta ei siihen pitäisi vaikuttaa toisen uskomus jostain asiasta. Vaikka tämä olisi sitä mieltä, että ansaitsisi kadotuksen. Vaikka tämä ylentäisi itsensä taivaaseen .. Arvostaminen jokatapauksessa ansaitaan.

Kiinnostava aloitus! Luulisin, että asiassa on ainakin kaksi puolta, varmasti enemmänkin. Ensiksikin me suomalaiset taidamme olla aika melankolisia ja vaatimattomuuteen taipuvaisia. Omaa itseä ei sovi korostaa ja kaikenlainen turhanpäiväinen ei ole hyvästä. Tästä kertovat useat sananlaskut, kuten vaikkapa: Mies se tulee räkänokastakin, vaan ei tyhjän naurajasta ! Tai: Kell onni on, se onnen kätkeköön. Nuo nyt tosin eivät ole ihan parhaiten asiaa kuvaavia. Keksiikö joku osuvampia?

Toinen asia on se, että eri herätysliikkeissä on korostettu erilaisia asioita. Ihmiskuva, näkemys ns. hyvästä kristitystä on erilainen. Esim. evankelisessa liikkeessä iloitaan siitä, että saadaan olla pelastettuja. Kun taas körttiläisyydessä ikävöidään armoa ja
ollaan haikeita, vaikka uskotaankin, että kristityn osa on iloinen osa.

Täällä on hyvin jo kommentoitukin asiaa. Eiköhän Jumala ole luonut meistä jokaisesta ainutlaatuisen olennon tunteineen ja temperamentteineen. Saamme olla sellaisia kuin olemme, väliin iloisella mielellä ja itsetuntoa pursuten. Välistä taas siipi maassa ja kosketusta kaihoten.

Tuikku-pappi