Kuinka jaksan eteenpäin...

Heippa! Minäkin olen kahden lapsen yh, ja siis lapsilla eri isät. Siihen miksi suhteet ovat päättyneet, on ollut hyvinkin erilaiset syyt. Vanhemman lapsen isä on ihan hyvä tyyppi, ja aktiivisesti mukana lapsen elämässä. Nuoremman lapsen isä on narsisti. Liitto ja sen jälkeinenkin elämä on ollut jatkuvaa taistelua kaikesta. Elämäni poljettiin palasiksi.

MUTTA olen löytänyt valtavasti iloa elämääni. Nyt on helpompi hengittää, kun joku ei ole koko ajan haukkumassa minua tai vanhempaa lastani. Eikä jakamassa täysin asiattomia kasvatusneuvojaan pieniin ihmisenalkuihin. (mm. 8kk ikäistä ei saisi tunnin aikana edes noteerata, jos itkee hädissään. Siksi että kiukuttelee...)

Ajattelin aikoinaan erotessa, että olen "ihmisjäte". Kenelläkään "hyvällä" naisella ei ole kahta lasta eri isille. Mutta olen käynyt läpi paljon itsetutkiskelua, ja olen nyt hyvinkin sinut asian kanssa.:) Olen hieno tyyppi, paljon elämässä oppinut, älykäs ja varmasti riittävän hyvä äiti. Vahvakin selvästi olen, koska olen vaikeuksista huolimatta noussut jaloilleni.

Miehistäkään ei pulaa olisi, jos nyt suhteeseen haluaisin. Ei valtaosalla miehistä tunnu olevan merkitystä sillä, että lapsilla on eri isät. Varsinkaan siinä vaiheessa, kun jo vähänkään minua tuntevat, ja tietävät että erojen syyt ovat erittäin kaukana vähäpätöisistä.

Tänä päivänä olen varmasti parempi ihminen, kuin vaikkapa 7 vuotta sitten. Elämä tuntuu hyvältä. Jos muistelen aikaa vuosi sitten, olin tuskaisen onneton. Ilo elämästä oloi täysin kadonnut. Ehkä susta tuntuu siltä nyt?

Älä syytä itseäsi miesten teoista, mutta mieti sitä, miksi olet sellaisiin suhteisiin ajatunut??? Itse ainakin totesin, että olen ollut aivan liian alistuva. En ole saanut aiemmin ääntäni kuuluville. Olen ollut myös sen verran läheisriippuvainen, että olen jatkanut suhteita, jotka ovat jo aika alussa tuntuneet huonoilta. Näistä asioista oppineena olen elänyt nyt jonkin aikaa yksin (lasten kanssa). Hyvältä tuntuu, kun siitä pahimmasta alun yksinäisyydestä selvisi. Joskus kun jonkun rinnalleni haluan, olen tarpeeksi korjannut itsetuntoani, ja vaadin samaa, mitä toiselle annan. Kunnioitusta, hyvää käytöstä jne.

Kyllä sä pärjäät! Luota itseesi.:)

Hei
Miten tutulta tuo sinun tarinasi kuulostaakaan! Olen miettinyt jo jonkun aikaa, onko avomiehelläni myös jotain narsistin piirteitä. Hänellä on jatkuva tarve kontrolloida varsinkin minun lastani, mutta myös minuakin. Esim. ostamalla hienoja laitteita kotiin ja sitten estämällä niiden käytön ainakun sille päälle sattuu. Hän esim. sanoi että tilaa minulle lahjaksi tietokoneen ja sen tilasikin. Sitten myöhemmin hän sanoikin, että ei, eihän se sinun ole, saat vain käyttää sitä... On hän rikkonutkin minun tavaroitani/minun käytössä olevia tarvaroita.
Kaikki asiat, joista olen hänelle uskoutunut, ne pahimmat haavat mitä olen elämäni aikana, huonojen suhteiden aikana sanut, niitä hän on käyttänyt aseenaan satuttaakseen minua. Kaivellut auki vanhoja haavoja ja sanonut että olen kaiken ikävän kohtelun ansainnut...
Väkivalta on lähinnä ollut henkistä ja hänen kommenttinsa asiasta on, että henkinen väkivalta ei tapa.
Hänen mielestään lapsellani ei ole rajoja ja olen lepsu äiti ja huono kasvattaja. Hän uhkailee vanhempaa lastani luunapeilla ja ties millä ja on antanutkin luunapin. Itse hän vähättelee uhkailuja ja jopa kieltää asian.

Olen miettinyt miksi olen tällaisiin suhteisiin ajautunut. Olen luultavasti myös jonkinasteinen läheisriippuvainen. Pitäisi näitä asioita ja syitä miettiä tarkemmin myös ja varmaan ajan myötä oivallan syitä paremmin. Olen huomannut, että olen myös todella kiltti, liian kiltti ja jopa alentuva. Olen tämän suhteen ajan miettinyt, että jos nämä asiat tästä, jospa mies tajuaisi. Olen ruokkinut unelmaa miehestä, jota koskaan ei ole edes ollutkaan. Olen rakastanut tätä kuvitelmaa. Huomaan että nytkin ajattelen, että ehkä mies yhtäkkiä tajuaisi oman käytöksensä ja anelisi anteeksi? Mutta ei se silti muuta asioita. Minä muutan lasten kanssa. Se on minun tehtävä itselleni ja lapsieni takia... Sen verran olen tässä asiassa edennyt, että nyt tosiaan olen lähdössä, enkä vain puhu siitä.

Olisi tosi kiva kuulla lisää sinun elämästäsi, koska se kuulostaa tuon lyhyen tarinan perusteella niinkuin minun elämästäni. Vanhemman lapsen isän kanssa meillä on nykyään hyvät välit.

Mietin kuinka hankalaksi tämän pienimmän lapsen isän kanssa tämän muuton jälkeen menee... Meillä on yhteishuoltajuus kuitenkin...

En usko, että avaajalla on niin huono ihmistuntemus, että päätyy siksi toista kertaa yyhooksi. Luulen, että syynä on se, että "surullinen äiti" ei osaa riidellä rakentavasti.

Riidellä rakentavasti? Hmm. Olemme käyneet perheterapiassa juttelemassa asioista minun aloitteestani. Olen tehnyt kaiken, että saisin asioita selvitettyä. SIlloin kun otan puheeksi kuinka kurja olo minulla hänen käytöksestään on, vähättelee hän sitä. Tiedän, että kommunikaatio on kaikista tärkein asia, mutta jos aina kun tunteistaan ja huoilstaan toiselle avautuu, niitä vähätellään ja lopulta sopivan paikan tullen käytetään aseena vastaan ei edes rakentavasta riitelystä tuskin apua ole.
Silloin kun toinen haluaa yksinkertaisesti vain satuttaa niin mitäs sitten? Mitä jos keskustelu aina muutttuu riidaksi ja kumpikaan ei ymmärrä toisiaan? Entä jos haavat ovat jo niin syvät ja luottamus toiseen niin mennyt, että asioita vain ei enää saa korjattua?
En todellakaan usko, että vika on vain minussa. Siis että asiat on näin vain sen takia että en osaa "riidellä rakentavasti".

Pakko muuten vielä jatkaa tästä aiheesta.
Ensimmäisen lapsen isä oli narkomaani, jonka elämässä tuolloin ykkösenä oli se, että saa päänsä sekaisin millä tahansa mitä käsiinsä sai. Viimeisimpänä taisi olla subutex suonensisäisesti. Siinäkö olisi rakentava riitely auttanut asiaan?

Tämä toinen tapaus on sitten itse aiheuttanut itselleen vammat, yrittämällä itsemurhaa kymmenisen vuotta sitten. Sellaiset vammat joiden kanssa elää loppuelämänsä apuvälineiden varassa. Lisäksi luulen, että myös henkinen hyvinvointi on hänellä vaakalaudalla, vaikkakaan ei sitä myönnä. Enkä häntä kykene auttamaan, koska ei edes myönnä ongelman olemassa oloa.

Olen valinnut elämääni ihmisiä, joita haluaisin ilmeisesti auttaa, mutta itse olen menettänyt omat voimavarani. Nyt vaihtuu kelkan suunta...