Olipa kerran pieni kyläpahanen Venäjän rajan läheisyydessä. Siellä asui enimmäkseen kateellisia ja pahansuopia ihmisiä. He suhtatuivat kaikkiin muualta muuttaneisiin hyvin epäluuloisesti ja kyräillen. Sivistys ei ollut saapunut vielä sinne.
Suuri osa tämän syrjäisen kylän ihmisistä oli työttömänä. Kuka omasta tahdostaan ja kuka muista syistä. Sitä, joka jotenkin onnistui pitämään työnsyrjästä kiinni, kadehdittiin ja mollattiin. Naapureiden ja muiden asoiden vatvominen ja perättömien juorujen levittäminen oli tyypillinen harrastus. Toisten ihmisten murheet, epäonnistumiset ja vastoinkäymiset oli heidän elämänsä suola. Ja voi sitä vahingonilon määrää, kun jokin yritys meni konkurssiin. Sillä jälkiviisauden määrällä varmaan olisi saanut Talvivaarankin kannattavaksi ja vahingonilo sai huonon itsetunnon nousemaan sfääreihin. Mutta vain hetkeksi. Pian oma surkea olo olisi taas purettava johonkin muuhun. Ja varmuuden vuoksi on kiirehdittävä heti Kajaanin kauppoihin, ettei vain paikkakunnan kauppiaat liiaksi rikastu. Mokomatkin ahnehtijat.
Nurkkakuntaisuuden ja kateuden siivittämänä tämä surkea pieni joukkio lakkautti perukan viimeiset koulut. Kokonaiset kylät olivat toistensa kimpussa kouluasioiden takia. Yhden kylän kyläpäällikkökin oli eturintamassa suojelusenkelit mukanaan. Mutta onneksi koulut sittemmin lakkautettiin. Ja surkeinta oli se, että lapset olivat häviäjiä.
Tämä tarina ei päätykään lauseeseen, että "sen pituinen se" tai " he elivät onnettomina elämänsä loppuun saakka". Ehei.
Toivoa ei tämä kartalta häviävä kyläpahanen asukkaineen ole menettänyt. Vielä on muutama toimiva yritys tai kauppa jäljellä. Niiden loppumisen ihanassa odotuksessa viettävät he alkavaa kesää toisiaan kytäten ja kadehtien.
Suuri osa tämän syrjäisen kylän ihmisistä oli työttömänä. Kuka omasta tahdostaan ja kuka muista syistä. Sitä, joka jotenkin onnistui pitämään työnsyrjästä kiinni, kadehdittiin ja mollattiin. Naapureiden ja muiden asoiden vatvominen ja perättömien juorujen levittäminen oli tyypillinen harrastus. Toisten ihmisten murheet, epäonnistumiset ja vastoinkäymiset oli heidän elämänsä suola. Ja voi sitä vahingonilon määrää, kun jokin yritys meni konkurssiin. Sillä jälkiviisauden määrällä varmaan olisi saanut Talvivaarankin kannattavaksi ja vahingonilo sai huonon itsetunnon nousemaan sfääreihin. Mutta vain hetkeksi. Pian oma surkea olo olisi taas purettava johonkin muuhun. Ja varmuuden vuoksi on kiirehdittävä heti Kajaanin kauppoihin, ettei vain paikkakunnan kauppiaat liiaksi rikastu. Mokomatkin ahnehtijat.
Nurkkakuntaisuuden ja kateuden siivittämänä tämä surkea pieni joukkio lakkautti perukan viimeiset koulut. Kokonaiset kylät olivat toistensa kimpussa kouluasioiden takia. Yhden kylän kyläpäällikkökin oli eturintamassa suojelusenkelit mukanaan. Mutta onneksi koulut sittemmin lakkautettiin. Ja surkeinta oli se, että lapset olivat häviäjiä.
Tämä tarina ei päätykään lauseeseen, että "sen pituinen se" tai " he elivät onnettomina elämänsä loppuun saakka". Ehei.
Toivoa ei tämä kartalta häviävä kyläpahanen asukkaineen ole menettänyt. Vielä on muutama toimiva yritys tai kauppa jäljellä. Niiden loppumisen ihanassa odotuksessa viettävät he alkavaa kesää toisiaan kytäten ja kadehtien.
Vastaukset 3
Vanhimmat
ahaa... heimoja ja klaaneja....joku bongomongo afrikassa ?
Kyläpahasesta nousi maankuulu paskalaki ja mummojen paskat oli suurinta myrkkyä toisin kuin uraanilouhokset .
Ja Kuhmo_Der asui myös siinä pitäjässä kertoen juttuja Kuhmo/Suomi24 palstalla, että edes ne jäljelle jääneet asukkaat voisivat päästellä selkäkeikka nauruja.
Mutta vielä oli niitäkin, joille Der -jutut olivat enemmän myrkkyä kuin Talvivaaran uraanituoksut - puhumattakaan kauniin ministerin jätevesipykälistä...