Lapsuudesta..

..että kaikkien ihmisten pitäisi käydä jossain elämänsä vaiheessa terapiassa.

Meille kaikille tulee lapsuuden/nuoruuden aikana niin paljon pettymyksiä ja turhautumia, että ne vaatisivat jonkin tyyppistä selvittelyä ja mikäs onkaan sen parempi selvittelijä kuin neutraali terapeutti.

Hienoa, Klaudia, olet rohkea nainen. Monessa varmasti paljon itseäni rohkeampi, vaikka minäkin pidän itseäni erittäin rohkeana..;)

Jennifer kirjoitti:

..että kaikkien ihmisten pitäisi käydä jossain elämänsä vaiheessa terapiassa.

Meille kaikille tulee lapsuuden/nuoruuden aikana niin paljon pettymyksiä ja turhautumia, että ne vaatisivat jonkin tyyppistä selvittelyä ja mikäs onkaan sen parempi selvittelijä kuin neutraali terapeutti.

Hienoa, Klaudia, olet rohkea nainen. Monessa varmasti paljon itseäni rohkeampi, vaikka minäkin pidän itseäni erittäin rohkeana..;)

Lue lisää

Voi ollakin näin. Mietin joskus, että pitäisiköhän sitä käydä psykologilla..
ai juu.. olenhan mä muuten käynytkin atrilla ja logilla.
En ole kokenut tämmöisiä ammattihenkilöitä hyväksi vaihtoehdoksi omassa elämässäni.
Kaikkein parhaimpia ammattiauttajia ovat oma nuppi, kaverit ja usko tulevaisuuteen.

Itseäni vanhemmat ja elämää kokeneemmat ihmiset ovat kaikkein parhaimpia psykologeja. Paras apu minulle on tullut juuri näiltä korvaamattomilta ihmisiltä.

Kaikkein pahin vihollinen on epätoivo.

ei ole sama kuin normaali. itse asiassa koko käsite "normaali" joutaisi romukoppaan!

Jennifer kirjoitti:

..että kaikkien ihmisten pitäisi käydä jossain elämänsä vaiheessa terapiassa.

Meille kaikille tulee lapsuuden/nuoruuden aikana niin paljon pettymyksiä ja turhautumia, että ne vaatisivat jonkin tyyppistä selvittelyä ja mikäs onkaan sen parempi selvittelijä kuin neutraali terapeutti.

Hienoa, Klaudia, olet rohkea nainen. Monessa varmasti paljon itseäni rohkeampi, vaikka minäkin pidän itseäni erittäin rohkeana..;)

Lue lisää

"..että kaikkien ihmisten pitäisi käydä jossain elämänsä vaiheessa terapiassa."


Minusta tuo on jo huolestuttava kommentti ja kuvaa aikaamme todella karmivalla tavalla.

Meistä jokainen taitaa pitää sisällään aivan liikaa, kuin pienet simpukat.

Me ajelehdimme tämän elämäntapaisemme läpi, kukin omalla tavallaan: toiset suoraviivaisesti, toiset ajopuun lailla hiukan törmäillen.

Se, mitä me oikeasti IMHO kaipaamme on vanha kunnon Wanhanajan YHTEISÖLLISYYS.

Kuinka moni onkaan muuttanut työn ja opiskelun perässä kauas omilta juuriltaan?

Kuinka moni istuu hiljaa kotona illat, vaikka mieli tekisi niin kovasti jakaa päivän tapahtumia jonkun kanssa? Ja kun kaikille illoille ei sitten esimerkiksi sinkku-ihmiselle riitäkään välttämättä seuranpitäjää.

Minun teoriani on, että me olemme luonnottomassa ei-sosiaalisessa tilassa, vaikka ihmisluonto on pohjimmiltaan sosiaalinen ja laumahenkinenkin.

Meillä ei enää ole laumaa, ei sitä oman ryhmän tai perheen perusturvaa -- sitä tunnetta, että kun jokin menee pieleen, niin on _useita_ ihmisiä, jotka auttavat ja pitävät huolta.

Kulttuuristamme on tullut äärimmäisen yksilökeskeinen, sen sijaan että se olisi luontevammin perhekeskeinen tai yhteisökeskeinen.

Minulla on onni myöten. Lähiperheeni asustavat kaikki 10 kilometrin säteen sisällä. Kotikoti siis on myös lähellä.

Siippa asustaakin sitten huomattavasti kauempana, mutta sitä en pidä niin kamalan huonona asiana, koska olen isääni tullut ja haluan olla melko paljon itseksenikin. Toisen kanssa asuessa sitä luksusta ei välttämättä olisi. Tosin ehdimme asua samassa asunnossa puolisen vuotta, ja se oli ehdottoman mukavaa ja harmoonistakin (joten en siis ole erakko sentään:-).

Mutta: itse kysymykseen:

Minulla on ollut ihan tavallinen, turvallinen lapsuus. Mitä nyt hurjapäänä kiipeilin puissa ja menin pää kolmantena jalkana kujeesta toiseen, samalla kun leikin nukeilla ja keräilin pikkuautoja. Ilman selkäsaunaa, nurkassa seisomista, arestia ja luunappeja minusta ei olisi tullut kunnon kansalaista. Sen verran sinisilmäinen ja levoton sielu olin lapsukaisena. Aina menossa minne muutkin menivät jekkuja tekemään:-)

Pettymyksiä on elämässä ollut ja niitä tulee olemaankin, varmasti ihan eläkeikään asti. Ne pitää käsitellä itse, kirjoittaa ulos ja jakaa muutaman läheisen kanssa. Se on siis minun tapani, eikä varmasti päde kaikkiin.

Olen jostain syystä ollut nuoresta asti kaveripiirin 'Leelian lepotuoli' jolle soitetaan kun elämä potkii. Ehkä juuri siksi osaan suhteuttaa omat ongelmani oikeaan mittakaavaan, kun kannan muistissani ja sydämessäni niin monen muunkin ihmisen syvimpiä murheita.

Terapiaan olen kerran mennyt, raiskauksen jälkeen. Liittyy tähän tapaani käsitellä välittömästi asiat, jotta ne eivät jää patoutumaan. Se oli sellainen tapahtuma, joka mielestäni vaati ammattiapua. Arkielämän ongelmiin en ole (onneksi ainakaan vielä) tarvinnut terapeuttia.

Tulipas pitkä sepustus:-)

IndigoBlue kirjoitti:

"..että kaikkien ihmisten pitäisi käydä jossain elämänsä vaiheessa terapiassa."


Minusta tuo on jo huolestuttava kommentti ja kuvaa aikaamme todella karmivalla tavalla.

Meistä jokainen taitaa pitää sisällään aivan liikaa, kuin pienet simpukat.

Me ajelehdimme tämän elämäntapaisemme läpi, kukin omalla tavallaan: toiset suoraviivaisesti, toiset ajopuun lailla hiukan törmäillen.

Se, mitä me oikeasti IMHO kaipaamme on vanha kunnon Wanhanajan YHTEISÖLLISYYS.

Kuinka moni onkaan muuttanut työn ja opiskelun perässä kauas omilta juuriltaan?

Kuinka moni istuu hiljaa kotona illat, vaikka mieli tekisi niin kovasti jakaa päivän tapahtumia jonkun kanssa? Ja kun kaikille illoille ei sitten esimerkiksi sinkku-ihmiselle riitäkään välttämättä seuranpitäjää.

Minun teoriani on, että me olemme luonnottomassa ei-sosiaalisessa tilassa, vaikka ihmisluonto on pohjimmiltaan sosiaalinen ja laumahenkinenkin.

Meillä ei enää ole laumaa, ei sitä oman ryhmän tai perheen perusturvaa -- sitä tunnetta, että kun jokin menee pieleen, niin on _useita_ ihmisiä, jotka auttavat ja pitävät huolta.

Kulttuuristamme on tullut äärimmäisen yksilökeskeinen, sen sijaan että se olisi luontevammin perhekeskeinen tai yhteisökeskeinen.

Minulla on onni myöten. Lähiperheeni asustavat kaikki 10 kilometrin säteen sisällä. Kotikoti siis on myös lähellä.

Siippa asustaakin sitten huomattavasti kauempana, mutta sitä en pidä niin kamalan huonona asiana, koska olen isääni tullut ja haluan olla melko paljon itseksenikin. Toisen kanssa asuessa sitä luksusta ei välttämättä olisi. Tosin ehdimme asua samassa asunnossa puolisen vuotta, ja se oli ehdottoman mukavaa ja harmoonistakin (joten en siis ole erakko sentään:-).

Mutta: itse kysymykseen:

Minulla on ollut ihan tavallinen, turvallinen lapsuus. Mitä nyt hurjapäänä kiipeilin puissa ja menin pää kolmantena jalkana kujeesta toiseen, samalla kun leikin nukeilla ja keräilin pikkuautoja. Ilman selkäsaunaa, nurkassa seisomista, arestia ja luunappeja minusta ei olisi tullut kunnon kansalaista. Sen verran sinisilmäinen ja levoton sielu olin lapsukaisena. Aina menossa minne muutkin menivät jekkuja tekemään:-)

Pettymyksiä on elämässä ollut ja niitä tulee olemaankin, varmasti ihan eläkeikään asti. Ne pitää käsitellä itse, kirjoittaa ulos ja jakaa muutaman läheisen kanssa. Se on siis minun tapani, eikä varmasti päde kaikkiin.

Olen jostain syystä ollut nuoresta asti kaveripiirin 'Leelian lepotuoli' jolle soitetaan kun elämä potkii. Ehkä juuri siksi osaan suhteuttaa omat ongelmani oikeaan mittakaavaan, kun kannan muistissani ja sydämessäni niin monen muunkin ihmisen syvimpiä murheita.

Terapiaan olen kerran mennyt, raiskauksen jälkeen. Liittyy tähän tapaani käsitellä välittömästi asiat, jotta ne eivät jää patoutumaan. Se oli sellainen tapahtuma, joka mielestäni vaati ammattiapua. Arkielämän ongelmiin en ole (onneksi ainakaan vielä) tarvinnut terapeuttia.

Tulipas pitkä sepustus:-)

Lue lisää

..puuttuu tai sitä on entistä vähemmän.

Mutta en kumminkaan jättäisi näitä tärkeitä ihmisen kehittymiseen liittyviä asioita maallikoiden varaan, vaan olen nimenomaan ammatti-ihmisten käytön kannalla.

Terapiassa ei ole mielestäni mitään erikoista, eikä sen käyttäminen ole mitenkään huolestuttavaa, mutta huolestuttavaa on se, että ihmiset rasittavat omilla traumoillaan ympäristöään.

Hmm..mitä ilmeisemmin, mekin lähestymme asioita eri tasoilta, eri puolilta. No, onneksi näkökulmia on monia.

Jennifer kirjoitti:

..puuttuu tai sitä on entistä vähemmän.

Mutta en kumminkaan jättäisi näitä tärkeitä ihmisen kehittymiseen liittyviä asioita maallikoiden varaan, vaan olen nimenomaan ammatti-ihmisten käytön kannalla.

Terapiassa ei ole mielestäni mitään erikoista, eikä sen käyttäminen ole mitenkään huolestuttavaa, mutta huolestuttavaa on se, että ihmiset rasittavat omilla traumoillaan ympäristöään.

Hmm..mitä ilmeisemmin, mekin lähestymme asioita eri tasoilta, eri puolilta. No, onneksi näkökulmia on monia.

Lue lisää

Mitä erikoista terapiassa pitäisi olla? Ei kyse ole siitä. Ihmiset käsittääkseni menee nykyään ennemmin terapeutille, kuin kertovat huolistaan lähipiiriin.

Mielestäni ihmisten pitäisi enemmän rasittaa omilla traumoilla ympäristöä. Näin väellä säilyy realiteetit ihmisen inhimillisyydestä. Eikä ihmisistä ruvettais väkipakolla vääntään mitään syntymäsairasta robottia!
Kun ongelmat pidetään yleisessä tiedossa, niin inhimillisyyden rajat säilyy. Terapeuteille tieto jää salaiseksi ja kuolettuu sen siliän tien. Yhteenvetona jäljelle jää tilastoja, joiden mukaan muokataan median avulla uutta ihmiskäsitystä.
Kun omat huolet jaetaan lähipiirin kanssa, hyöty on molemminpuoleinen. Kuitenkin ihminen kaipaa lähimmäisen huomiota ja hyväksyntää, ei terapeutin.

Olen myöskin sil kannalla että sinun kommenttisi on aikas huolestuttavia.
Saattaapi olla selkeämpää, jos selkeästi eritteilisit mielipiteitäsi. Jää ikävästi semmoinen yleispätevä vaikutelma.

Battery016 kirjoitti:

ei ole sama kuin normaali. itse asiassa koko käsite "normaali" joutaisi romukoppaan!

Olen normaali!

Jennifer kirjoitti:

..että kaikkien ihmisten pitäisi käydä jossain elämänsä vaiheessa terapiassa.

Meille kaikille tulee lapsuuden/nuoruuden aikana niin paljon pettymyksiä ja turhautumia, että ne vaatisivat jonkin tyyppistä selvittelyä ja mikäs onkaan sen parempi selvittelijä kuin neutraali terapeutti.

Hienoa, Klaudia, olet rohkea nainen. Monessa varmasti paljon itseäni rohkeampi, vaikka minäkin pidän itseäni erittäin rohkeana..;)

Lue lisää

Kaikille varmasti tulee traumoja, mutta hyvin monilla on myös kyky käsitellä niitä, ilman terapiaakin. Varmasti on paljon niitäkin, kenellä ei ole valmiuksia käsitellä asioita.
Miksi siis sellaisten, kenellä on läheisiä ystäviä kenelle puhua ja kyky käsitellä ongelmia, pitäisi viedä terapeuttien ajat sellasilta ketkä ko. palveluja oikeasti tarvitsee. Muutenkin resurssit on liian vähäiset terveydenhoitoalalla, oli kyse sitten psyykkisistä tai fyysisistä sairauksista/oireista.
Itse olen onneksi niin onnellisessa asemassa, että selviän ilman terapeutteja, rakkaani ja hyvien ystävieni ansiosta. Kuuntelu ja auttaminen on molemmin puolista, enkä pidä ollenkaan rasittavana rakkaideni ongelmien jakamista. Se antaa paljon ja kummasti osaa laittaa omat ongelmat oikeisiin mittasuhteisiin. Siksipä jätän ihan mielelläni terapeutin aikani sitä tarvitsevalle.

Eliö kirjoitti:

Olen normaali!

ei ole normaali.

Jennifer kirjoitti:

..että kaikkien ihmisten pitäisi käydä jossain elämänsä vaiheessa terapiassa.

Meille kaikille tulee lapsuuden/nuoruuden aikana niin paljon pettymyksiä ja turhautumia, että ne vaatisivat jonkin tyyppistä selvittelyä ja mikäs onkaan sen parempi selvittelijä kuin neutraali terapeutti.

Hienoa, Klaudia, olet rohkea nainen. Monessa varmasti paljon itseäni rohkeampi, vaikka minäkin pidän itseäni erittäin rohkeana..;)

Lue lisää

Kuullostaa vähän oudolta, että kaikkien pitäisi mennä terapiaan.
Tuon sinun ajatusmallisi mukaan ihminen olisi rakennettu niin, että elämään kuuluu ainoastaan onni. Että meillä ei olisi lainkaan selviytymismekanismeja omasta takaa, psyykettä jolla käsitellä ongelmia ja sosiaalista verkostoa jonka kanssa jakaa elämää.

Lähtökohtaisesti elämässä on ongelmia. Se kuuluu asiaan. Varsinkin nuorempana. Ongelmat ovat alussa (nk. tavanomaisessa elämässä) pienemmässä mittakaavassa, ja kun elämä muutenkin monimutkaistuu ja rikastuu, monimutkaistuvat ongelmatkin.

Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että on aivan hassu tai minusta jopa järjetön ajatus se, että kaikkien ihmisten pitäisi marssia terapiaan valittelemaan sitä, että elämässä on ollut siihen itsestäänselvästi kuuluvia pettymyksiä ja turhaumia. Jos tosiaan kukaan meistä ei osaisi itse käsitellä omia ongelmiaan, tai meille ei olisi luotu tai annettu minkäänlaista psyykettä, niin siinä tapauksessa tuollainen mekaaninen huolto voi olla ihan luonteva ratkaisu.

Minä en ole tarvinnut terapeuttia enkä toivottavasti tarvitsekaan. On kivoja ystäviä joiden kanssa puolin ja toisin jaetaan näitä elämän synkkiä ja kirkkaita hetkiä. Tarpeen tullen niitä ruoditaan sitten kyynelten kera.

Lapsuuteni on kaiketi ollut ihan tavallinen.

Battery016 kirjoitti:

ei ole normaali.

Minä olen täysin normaali!
Ollakseni normaali herään joka aamu, joskus herääminen saattaa venähtää pidemmäksi.
Normaalina minun täytyy syödä ruokaa joka päivä ja juoda vettä. Ilman näitä kahta perustarvetta en eläisi kovin pitkään.
Jotta syöminen ja juominen pysyisi tasapainossa ja myöskin mukavuus ja elossa oleminen olisi mahdollista on minun käytävä vessassa päivittäin.
Eikö tämä ole ihan normaalia?

On myöskin normaalia puhua ja olla hiljaa. Iloita ja mököttää. Olla pirteä ja välillä väsynyt. Olla järjissään ja olla hullu. Sairastua ja tervehtyä.
Syntyä ja kuolla.
Kaikki mahdollisia ihmmiselle eikö? Täysin normaalia.

En kestä myrkkyjä kuten syanidi, jos kestäisin, en olisi ihan normaali. Jos olisin mies ja synnyttäisin lapsen, en taitaisi olla ihan normaali.

Opiskelen koulussa, tai käyn töissä. Vaikken opiskelisi tai kävisi töissä, olisin silti normaali.

Olen ihan normaali ihminen. Miksi en olisi? Etkö sinä sitten ole? Kerro toki miksi et ole. Myöskin miksi ei normaalia pitäisi olemassa olla?

Eliö kirjoitti:

Mitä erikoista terapiassa pitäisi olla? Ei kyse ole siitä. Ihmiset käsittääkseni menee nykyään ennemmin terapeutille, kuin kertovat huolistaan lähipiiriin.

Mielestäni ihmisten pitäisi enemmän rasittaa omilla traumoilla ympäristöä. Näin väellä säilyy realiteetit ihmisen inhimillisyydestä. Eikä ihmisistä ruvettais väkipakolla vääntään mitään syntymäsairasta robottia!
Kun ongelmat pidetään yleisessä tiedossa, niin inhimillisyyden rajat säilyy. Terapeuteille tieto jää salaiseksi ja kuolettuu sen siliän tien. Yhteenvetona jäljelle jää tilastoja, joiden mukaan muokataan median avulla uutta ihmiskäsitystä.
Kun omat huolet jaetaan lähipiirin kanssa, hyöty on molemminpuoleinen. Kuitenkin ihminen kaipaa lähimmäisen huomiota ja hyväksyntää, ei terapeutin.

Olen myöskin sil kannalla että sinun kommenttisi on aikas huolestuttavia.
Saattaapi olla selkeämpää, jos selkeästi eritteilisit mielipiteitäsi. Jää ikävästi semmoinen yleispätevä vaikutelma.

Lue lisää

Tuo kuvaamasi yhteisö olisi optimaalinen. Voisi kääntyä ystävän, jopa monikossa: ystävien, puoleen ja uskoa huoliaan. Varmaan monella onkin tällaiseen mahdollisuus, mutta on niitäkin, joilla ei ole. Paras turvaverkko elon kupruihin on ystävät, joku, joka jaksaa kuunnella, olla siinä lähellä myötätuntoisena, vaikkei muuten osaisi auttaa. Uskon, että tällainen riittää valtaosalle viemään "mustan pois sydämestä".

Mutta ihan kaikkeen ei ystävä pysty, ei edes ystäväpiiri. Minäkin olen jonkun kerran elämässäni tuntenut suurta avuttomuutta ollessani kuuntelija. Haluaisi aivan kipeän välttämättömästi auttaa, mutta kun ei osaa.

Sitten on vielä tämä, että osa meistä on jonkinasteisia simpukoita, olen itsekin sellainen. Puhun paljon, mutten kerro paljon mitään itsestäni, mielipiteitä kyllä pursuan ympäriinsä. Ei tulisi kuuloonkaan, että tiettyjä haavojani uskoisin juuri kellekään tutulle (ne exät ovat olleet ainoita). Töppäilyitäni ja puutteitani kyllä naureskelen ääneen, sellainen ei heikota.

Jos tarvitsisin apua masennukseen, harhaisuuteen tms, menisin psykiatrille. Siinä on tervehtymistodennäköisyyden lisäksi sekin hyvä puoli, että "tieto jää salaiseksi", ei leviä suusta suuhun. Ei kaiken tarvitse olla yhteistä omaisuutta, eihän?

IndigoBlue kirjoitti:

"..että kaikkien ihmisten pitäisi käydä jossain elämänsä vaiheessa terapiassa."


Minusta tuo on jo huolestuttava kommentti ja kuvaa aikaamme todella karmivalla tavalla.

Meistä jokainen taitaa pitää sisällään aivan liikaa, kuin pienet simpukat.

Me ajelehdimme tämän elämäntapaisemme läpi, kukin omalla tavallaan: toiset suoraviivaisesti, toiset ajopuun lailla hiukan törmäillen.

Se, mitä me oikeasti IMHO kaipaamme on vanha kunnon Wanhanajan YHTEISÖLLISYYS.

Kuinka moni onkaan muuttanut työn ja opiskelun perässä kauas omilta juuriltaan?

Kuinka moni istuu hiljaa kotona illat, vaikka mieli tekisi niin kovasti jakaa päivän tapahtumia jonkun kanssa? Ja kun kaikille illoille ei sitten esimerkiksi sinkku-ihmiselle riitäkään välttämättä seuranpitäjää.

Minun teoriani on, että me olemme luonnottomassa ei-sosiaalisessa tilassa, vaikka ihmisluonto on pohjimmiltaan sosiaalinen ja laumahenkinenkin.

Meillä ei enää ole laumaa, ei sitä oman ryhmän tai perheen perusturvaa -- sitä tunnetta, että kun jokin menee pieleen, niin on _useita_ ihmisiä, jotka auttavat ja pitävät huolta.

Kulttuuristamme on tullut äärimmäisen yksilökeskeinen, sen sijaan että se olisi luontevammin perhekeskeinen tai yhteisökeskeinen.

Minulla on onni myöten. Lähiperheeni asustavat kaikki 10 kilometrin säteen sisällä. Kotikoti siis on myös lähellä.

Siippa asustaakin sitten huomattavasti kauempana, mutta sitä en pidä niin kamalan huonona asiana, koska olen isääni tullut ja haluan olla melko paljon itseksenikin. Toisen kanssa asuessa sitä luksusta ei välttämättä olisi. Tosin ehdimme asua samassa asunnossa puolisen vuotta, ja se oli ehdottoman mukavaa ja harmoonistakin (joten en siis ole erakko sentään:-).

Mutta: itse kysymykseen:

Minulla on ollut ihan tavallinen, turvallinen lapsuus. Mitä nyt hurjapäänä kiipeilin puissa ja menin pää kolmantena jalkana kujeesta toiseen, samalla kun leikin nukeilla ja keräilin pikkuautoja. Ilman selkäsaunaa, nurkassa seisomista, arestia ja luunappeja minusta ei olisi tullut kunnon kansalaista. Sen verran sinisilmäinen ja levoton sielu olin lapsukaisena. Aina menossa minne muutkin menivät jekkuja tekemään:-)

Pettymyksiä on elämässä ollut ja niitä tulee olemaankin, varmasti ihan eläkeikään asti. Ne pitää käsitellä itse, kirjoittaa ulos ja jakaa muutaman läheisen kanssa. Se on siis minun tapani, eikä varmasti päde kaikkiin.

Olen jostain syystä ollut nuoresta asti kaveripiirin 'Leelian lepotuoli' jolle soitetaan kun elämä potkii. Ehkä juuri siksi osaan suhteuttaa omat ongelmani oikeaan mittakaavaan, kun kannan muistissani ja sydämessäni niin monen muunkin ihmisen syvimpiä murheita.

Terapiaan olen kerran mennyt, raiskauksen jälkeen. Liittyy tähän tapaani käsitellä välittömästi asiat, jotta ne eivät jää patoutumaan. Se oli sellainen tapahtuma, joka mielestäni vaati ammattiapua. Arkielämän ongelmiin en ole (onneksi ainakaan vielä) tarvinnut terapeuttia.

Tulipas pitkä sepustus:-)

Lue lisää

Kipeä aihe, me ihmiset ollaan "laumaeläimiä", sosiaalisuus on ollut edellytys lajin säilymiselle. Ja ne aivot tietenkin, mutta aivoja on tarvittu nimenomaan sujuvaan ja oivaltavaan ryhmätoimintaan. Ei sosiaalisuuden, kanssaihmisten, tarve ole mihinkään meistä häippässyt muutamassa miljoonassa vuodessa, ei edes erakoilta.

Yhteiskuntakehitys on vienyt yltiöprivatisointiin, yhteisöt ovat sirpaloituneet, on useita viiteryhmiä. Kehittyy lisää suuria ihmiskeskittymiä, joissa on paljon yksinäisyyttä. Vieraannuttavia, kylmiä, rakenteellisesti tunne- ym. sosiaalisia siteitä rajoittavia (ja sellaisina sairaita) yhteisöjä, joissa sen jäsenet, asukkaat, yksilöt, tuppaavat sairastumaan laajemmassa määrin, kuin pienemmissä, ihmisen tajuttavissa olevan kokoisissa sosiaalisissa verkostoissa.

Kodit ovat enemmänkin linnoituksia kuin linnoja. Nykyään Helsingissäkin on ympäristö rakennettu sellaiseksi, ettei piipahtelu tutuissa edes kutsusta käy noin vain. Kadunvarsilla ei sallita parkkeerausta tai sallitaan vain asukaspysäköinti tai ei muuten vaan enää mahdu sekaan, taloyhtiöiden vieraspaikat on lakkautettu, mites kuljet? Bussit eivät liikennöi joka paikkaan, eivät varsinkaan iltamyöhällä. Niinpä niin, taksilla. Aina ei niitäkään saa tarvittaessa, ja on kallista. Meidät privatisoidaan vaikka väkisin!

Pir kirjoitti:

Tuo kuvaamasi yhteisö olisi optimaalinen. Voisi kääntyä ystävän, jopa monikossa: ystävien, puoleen ja uskoa huoliaan. Varmaan monella onkin tällaiseen mahdollisuus, mutta on niitäkin, joilla ei ole. Paras turvaverkko elon kupruihin on ystävät, joku, joka jaksaa kuunnella, olla siinä lähellä myötätuntoisena, vaikkei muuten osaisi auttaa. Uskon, että tällainen riittää valtaosalle viemään "mustan pois sydämestä".

Mutta ihan kaikkeen ei ystävä pysty, ei edes ystäväpiiri. Minäkin olen jonkun kerran elämässäni tuntenut suurta avuttomuutta ollessani kuuntelija. Haluaisi aivan kipeän välttämättömästi auttaa, mutta kun ei osaa.

Sitten on vielä tämä, että osa meistä on jonkinasteisia simpukoita, olen itsekin sellainen. Puhun paljon, mutten kerro paljon mitään itsestäni, mielipiteitä kyllä pursuan ympäriinsä. Ei tulisi kuuloonkaan, että tiettyjä haavojani uskoisin juuri kellekään tutulle (ne exät ovat olleet ainoita). Töppäilyitäni ja puutteitani kyllä naureskelen ääneen, sellainen ei heikota.

Jos tarvitsisin apua masennukseen, harhaisuuteen tms, menisin psykiatrille. Siinä on tervehtymistodennäköisyyden lisäksi sekin hyvä puoli, että "tieto jää salaiseksi", ei leviä suusta suuhun. Ei kaiken tarvitse olla yhteistä omaisuutta, eihän?

Lue lisää

ja kymmenen pistettä Pirrille!
Tietysti myös näin.
Sillä ei usein ole väliä osaako varsinaisesti auttaa vaiko ei. Kunhan kuuntelee, on se pääasia. Toiselle se pelkkä kuuntelu voi olla korvaamatonta. Kaikessa ei voi auttaa, ihmisen on myös itsensä löydettävä vastaus. jo se kun selvitän päätäni puhumalla jollekin saatan löytää vastauksen sitä kautta.

Eliö kirjoitti:

Minä olen täysin normaali!
Ollakseni normaali herään joka aamu, joskus herääminen saattaa venähtää pidemmäksi.
Normaalina minun täytyy syödä ruokaa joka päivä ja juoda vettä. Ilman näitä kahta perustarvetta en eläisi kovin pitkään.
Jotta syöminen ja juominen pysyisi tasapainossa ja myöskin mukavuus ja elossa oleminen olisi mahdollista on minun käytävä vessassa päivittäin.
Eikö tämä ole ihan normaalia?

On myöskin normaalia puhua ja olla hiljaa. Iloita ja mököttää. Olla pirteä ja välillä väsynyt. Olla järjissään ja olla hullu. Sairastua ja tervehtyä.
Syntyä ja kuolla.
Kaikki mahdollisia ihmmiselle eikö? Täysin normaalia.

En kestä myrkkyjä kuten syanidi, jos kestäisin, en olisi ihan normaali. Jos olisin mies ja synnyttäisin lapsen, en taitaisi olla ihan normaali.

Opiskelen koulussa, tai käyn töissä. Vaikken opiskelisi tai kävisi töissä, olisin silti normaali.

Olen ihan normaali ihminen. Miksi en olisi? Etkö sinä sitten ole? Kerro toki miksi et ole. Myöskin miksi ei normaalia pitäisi olemassa olla?

Lue lisää

ihmiset helposti lokeroivat toiset normaaleiksi ja ei-normaaleiksi kaiken maailman asioiden mukaan. mikä loppujen lopuksi on normaalia? jotkut ihmiset kuvittelevat itse olevansa normaaleja, mutta heidän mielestään esim. lesbot tai mielenterveysongelmaiset eivät ole normaaleja, jne.

Muumityttö kirjoitti:

Kuullostaa vähän oudolta, että kaikkien pitäisi mennä terapiaan.
Tuon sinun ajatusmallisi mukaan ihminen olisi rakennettu niin, että elämään kuuluu ainoastaan onni. Että meillä ei olisi lainkaan selviytymismekanismeja omasta takaa, psyykettä jolla käsitellä ongelmia ja sosiaalista verkostoa jonka kanssa jakaa elämää.

Lähtökohtaisesti elämässä on ongelmia. Se kuuluu asiaan. Varsinkin nuorempana. Ongelmat ovat alussa (nk. tavanomaisessa elämässä) pienemmässä mittakaavassa, ja kun elämä muutenkin monimutkaistuu ja rikastuu, monimutkaistuvat ongelmatkin.

Mutta olen ehdottomasti sitä mieltä, että on aivan hassu tai minusta jopa järjetön ajatus se, että kaikkien ihmisten pitäisi marssia terapiaan valittelemaan sitä, että elämässä on ollut siihen itsestäänselvästi kuuluvia pettymyksiä ja turhaumia. Jos tosiaan kukaan meistä ei osaisi itse käsitellä omia ongelmiaan, tai meille ei olisi luotu tai annettu minkäänlaista psyykettä, niin siinä tapauksessa tuollainen mekaaninen huolto voi olla ihan luonteva ratkaisu.

Minä en ole tarvinnut terapeuttia enkä toivottavasti tarvitsekaan. On kivoja ystäviä joiden kanssa puolin ja toisin jaetaan näitä elämän synkkiä ja kirkkaita hetkiä. Tarpeen tullen niitä ruoditaan sitten kyynelten kera.

Lapsuuteni on kaiketi ollut ihan tavallinen.

Lue lisää

..pitäisi saada tietyn tyyppistä opetusta, jotta me ihmiset osaisimme paremmin käsitellä tunteitamme, ongelmiamme jne..

Uskon vakavissani, että meillä kaikilla ihmisillä on joitakin selvittämättömiä asioita lapsuudessaan/nuoruudessaan, joita pitäisi hoitaa/selvittää.

Ongelmia ei tarvitse keksiä, niitä on kyllä jokaisella muutenkin.

Olen muuten myös sitä mieltä, ettei lapsia niin vain saa väsätä, vaan siihenkin pitäisi ihmisiä opettaa/kouluttaa.

Myöskään kysymys ei mielestäni ole nykypäivän ongelmista, vaan nämä ongelmat ovat olleet olemassa aina.

on suhteellista. Itselläni on ollut päällisin puolin aika sekava lapsuus; alkoholistivanhemmat ja muutenkin alkoholismia suvussa. Vaikka minulla onkin ollut turvallinen aikuinen, joka on pysynyt ja hoitanut minua, niin hän ei pystynyt poistamaan alkoholistien aikaansaamaa jännitystä, turhautumista, pelkoja, ahdistusta ja häpeää. Olin hyvin ujo ja arka lapsi, mutta silti koen lapsuuteni olleen pääosin onnellinen...kaikesta huolimatta.

En ole koskaan käynyt terapiassa, mutta olen harkinnut sitä. Ihanat ystävät, harrastukset, luova toiminta, itseilmaisu, liikunta ja avoimet välit perheeseen on auttanut minua selviämään.

oli sekä hyviä että huonoja puolia riippuen siitä, mitä haluaa painottaa. Kärsin vanhempien avioerotörttöilyistä ja vaihtuvista mies-naisystävistä. Kummatkin vanhemmat olivat lisäksi suhteellisen paljon poissa työnsä takia, ja olin vuorotellen jomman kumman luona.

Suku ei ollut mitenkään etualalla, sen sijaan meillä oli paljon juhlia joissa vanhempani ystävineen joivat viiniä, lauloivat, mäikkäsivät ja paransivat maailmaa. Hyvänä puolena pidän sitä, että isäni ja äitini pysyivät ystävinä loppuun saakka ja myös isäni ex-vaimot olivat ystäviä keskenään.

No tuo ei kai ollut juuri sitä yhteisöllisyyttä josta täällä keskusteltiin - yksi vanha ystäväni asuu Hollannissa jossa yhteisöllisyys on perinteisesti ollut aivan toisella tasolla myös kaupunkitaajamissa. Maaseudulla meilläkin on ollut aitoa yhteisöllisyyttä - uusyhteisöllisyyttä löytyy ainakin jossakin määrin kaupungeista, vertaisryhmistä, opiskelijakollektiiveista, yms, ei kuitenkaan riittävästi, koska ihmiset tuntuvat kaipaavan sitä.

Itse olen käynyt läpi pitkän terapian ja ollut vähän aikaa myös analyysissa. Ymmärrän hyvin miksi esim Jennifer painottaa terapian tärkeyttä - sanotaan että ihmisestä huomaa, onko hän käynyt analyysin tai terapian läpi (tämä ei kuitenkaan tee terapian läpi käyneestä parempaa ihmistä kuin terapiassa käymättömästäkään). Minulla on terapiasta erittäin myönteisiä kokemuksia, koin sekä terapian että analyysin tarjoavan minulle instrumentit käsitellä itsenäisesti omaa problematiikkaani.

Asioita voi käsitellä myös ystävien kanssa, mutta kuitenkin eri tasolla kuin terapiassa. Kaikilla ei ole mahdollisuutta mennä terapiaan eivätkä kaikki ehkä sitä tarvitsekaan. Joskus kuitenkin tulee mieleen, että nämä identiteettikiemurat ovat hlb-tyypeillä (homoilla, lesboilla, biseksuaaleilla) niin monmutkaisia että terapiasta ei voi olla olematta hyötyä.