Julmuus

Siinä se oli, lehden kolmannella sivulla. Vaatimattomilla lauseilla kerrottuna, pienillä mustilla kirjaimilla koruttomasti esitetty tosiasiat. Teksti oli juuri siinä kohtaa, missä tämän kaltaiset tapaukset aina esitellään. Muiden tavoin luen niitä päivittäin ja ihmettelen miten tällaista voi tapahtua.
Sinä haluaisit minun kastelevan lehden sivut kyynelillä. Luulin itsekin tekeväni niin. Erehdyin. Niin, voi kuinka pahoin erehdyinkään. Ei kyyneleitä, ei mitään, vain kylmää todellisuutta ja tunteettomuutta. Sinä vihaisit minua sen vuoksi, mutta sillä ei ole merkitystä. Sinä vihasit minua niin monen muunkin asian vuoksi.
En täysin ymmärrä miksi en tunne mitään. Tai ehkä ymmärränkin sen täydellisesti. Sinun myötäsi katosivat ristiriitaisuudet, sillä eihän niitä voi syntyä enää meidän välillemme, nyt kun olen yksin. Kuinka ihanalta se tuntuukaan. Ne pienet mustat kirjaimet todistavat minun vapauteni, sen mistä olen haaveillut liian kauan.
Jos olisit vielä täällä, voisin kertoa sinulle kuinka hyväksi kaikki kääntyikään. Kai minä jään ikuiseen kiitollisuudenvelkaan, sillä sinä teit minusta sittenkin onnellisen. Sinä et ole enää täällä vihaamassa minua eikä minun tarvitse enää rakastaa sinua. Se tekee minusta ikuisesti onnellisen.
Mietin mitä pienet mustat kirjaimet mahtavatkaan kirjoittaa sunnuntain lehdessä. Sinun kohdallasi, sillä sivulla, jossa on paljon surua. Onneksi niissä ilmoituksissa ei ilmoiteta syytä eikä syyllistä. Olen nimittäin aina kaihtanut julkisuutta.