Vesi

(vanha, löysin jostain, kirjoitin ehkä 15v:nä yhdessä illassa, mutta arvostelkaa.)



Hän käveli aavikolla, ja käärmeet ja kaktukset väistivät häntä, ja tuuli totteli hänen ääntään. Hän nosti hentoja käsivarsiaan ja pyöritteli pitkiä sormiaan, ja hiekka kohosi maasta ja pyöri ilmassa villinä, ja kun hän painoi päänsä alas, pöly laskeutui ja ilma oli kirkas ja puhdas, kuin se olisi vasta virrannut maan päälle taivaan suuresta suodattimesta.

Hänen kultaiset ja kupariset hiuksensa laskeutuivat lempeästi hänen olkapäidensä yli, ja selän yli, lähes maahan asti, silloin kun ilma oli tyyni eikä hiekka niitä sotkenut. Hänen silmänsä olivat pimeät niin kuin aavikon yö, kylmät, ja kuumat niin kuin aavikon päivät, molempia yhtäaikaa. Jos niihin katsoi, ei osannut sanoa niiden väriä, ja jos katsoi hänen kasvojaan, ei niillä nähnyt ilmettä. Hän käveli dyynien päällä askelin, jotka olivat kuin hipaisuja, yksikään hiekanjyvä ei liikahtanut hänen jalkansa alla. Minne ikinä hän kävelikään, siellä oli lämpöä, hiekkaa ja tuulipyörteitä, joita hän nostatti huvikseen, saadakseen katsella hiekan lentämistä. Joskus hän nosti käärmeet ja skorpionitkin ilmaan, nauroi niille käheällä naurullaan, pyöritti karun maan karuja olentoja ja otti ne sitten syliinsä, olkapäilleen, kaulansa ympärille, kuin parhaat ystävät.

Kun hän oli nuori, hän oli kuin kukka, joka kuihtuneena näytti elävää kauniimmalta; Ja hän liiteli dyynien päällä, sukelteli niiden alle, lensi taivaalla myrskynsä seassa ja nauroi. Pöly ja hiekka sammuttivat hänen janonsa, nälkää hän ei tuntenut. Hän halasi kaktuksia, sillä ne olivat hänelle uskollisimpia, ja niiden piikit hyväilivät hänen kiiltävää, kultaista ihoaan. Hän säteili kilpaa auringon kanssa, haastoi sitä kuumentamaan ja kärventämään maata yhä enemmän. Jos yksikin pilvenhattara tai valkoinen sumu uhkasi hänen ja auringon yhteistä valtakuntaa, aavikkoa, hän heitti sen niskaan hurjia pyörteitä ja myrskyjä ja tuulia, jotka pirstoivat sen ja työnsivät sen kauas horisontin taakse. Pilvet olivat hänen kamalimpia vihollisiaan ja vettä hän ei uskaltanut edes ajatella, sillä se olisi hänelle kuin happoa, se syövyttäisi hänet, hajottaisi surkeaksi, märäksi maaksi. Sade oli hänen ainoa pelkonsa, mutta muuten hänen elämänsä oli täydellistä.

Mutta kun hän vanheni, hän alkoi viettää yhä enemmän aikaa hiekkadyynien alla, pimeässä. Hän keräsi hiekat ympärilleen ja istui pimeässä kammiossa raapien hiekkaseiniä lohkeilevilla kynsillään. Hän alkoi yskiä. Joka kerta kun hän veti happea sisään, hän tunsi, kuinka pöly ja hiekka raapivat hänen keuhkojaan, ja hän yski verta ja hiekkaa. Hän katsoi luisevia käsiään ja jalkojaan, ja ne näyttivät riutuneilta, sillä niissä virtasi hädin tuskin yhtään verta, eikä niissä tuntunut rasvaa, ja hänen ihonsa halkeili ja tummui kuin vanha kupari. Hän tunsi silmiensä kuivuvan, ne punoittivat, ja hän pystyi tuskin pitämään niitä auki, sillä pöly ja hiekka kirveli niitä. Aurinko teki hänen olonsa vielä pahemmaksi ja niin hän sulkeutui kammioonsa ja antoi ilman seistä, sillä hän ei kestänyt hiekkapyörteitä eikä halunnut nostattaa pölyä.

Näin hän istui kuivana ja kovettuneena pimeässä kammiossaan niin kauan, että kaikki eläimet ja kasvit unohtivat hänet, ja lopulta tuulikin alkoi puhaltaa itsekseen, eikä hiekka enää kuunnellut hänen käskyjään. Ja kauhistuneena hän katseli hiekkaseinien hiljaista hajoamista ympärillään: se kesti vuosisatoja, yksi jyvä kerrallaan hiekka levisi hänen päälleen ja ympärilleen, kunnes hän oli tukehtua siihen ja hänen oli pakko nousta.

Maan päällä hän vilkaisi onnettomana aurinkoon ja kaatui saman tien maahan. Hiekka narskui hänen hampaidensa välissä, mutta hän ei voinut sylkeä sitä pois, ja pöly tarttui kuivien silmien pinnalle, kunnes hän ei nähnyt enää mitään, ja jäljelle jäi vain kipu, ja hänellä oli jano. Niin jano, että hänen ruumiinsa sykki enää vain epätoivoisen himon voimalla.

Vesi.

Voi, kuinka hän nyt janosi sitä! Hän halusi nähdä vuolaan virran sinistä ja hopeista ja valkoisena vaahtoavaa vettä, halusi kuulla sadepisaroiden katkeamattoman ropinan, tuntea ihollaan viileän, raikkaan, puhtaan veden, joka pelastaisi hänet, pyyhkisi pois kaiken pölyn ikuisiksi ajoiksi, virtaisi hänen lävitseen.

Ja hän kokosi kaikki viimeiset voimansa, huitoi ja huusi tuulelle ja hiekalle, pakotti ne alistumaan tahtoonsa, nostatti kultaiset hiuksensa hurjaan pyörteeseen ja katsoi, kuinka hiekka vajosi hänen allaan. Dyynit vyöryivät pois, maa halkesi, rako kasvoi, ja sen pohjalla alkoi virrata puro. Ihastuneena hän tuijotti tätä puroa ja levitti käsiään kärsimättömänä, käski tuulta kiirehtimään. Ja tuuli vaelsi kauemmas kuin koskaan ennen, maailman taakse, ja toi mukanaan puhtaan veden, ihanan, salaperäisen veden, ja heti alkoi kasvaa vihreitä kasveja veden peittämän kuilun ympärille, ja heti alkoi taivaalle muodostua valkoisia pilviä, pyöreitä ja hentoja, kuin henkäyksiä tai haaveita.

Hän odotti polvillaan joen rannalla, nojautui sitä kohti, ojensi kätensä sen väreilevän pinnan päälle. Hän odotti, kunnes pinta oli maan tasalla, viittasi tuulelle, ja ilma tyyntyi. Hitaasti aallot vaikenivat, ja hän saattoi nähdä oman peilikuvansa sinisenkuultavasta pinnasta. Ihmeissään ja innoissaan hän hymyili. Hän nielaisi kuivassa kurkussaan ja hieroi rapistuvia käsiään. Sitten odottaminen tuli sietämättömäksi, sillä hänen silmänsä vuotivat verta, ja hän sukelsi viileään veteen. Pinnan alla hän oli kevyt kuin perhonen, ja hän näki ja tunsi, kuinka hiekka ja pöly irtosi hänen iholtaan ja valui pois. Hän heilutteli jalkojaan, käsiään ja hiuksiaan, joi sydämensä kyllyydestä ja puhalsi veteen kuplia. Hän katsoi ylöspäin ja näki pinnan loittonevan. Vielä hetken hän näki taivaan sen toisella puolella. Ja vielä hetken hän tunsi veden ihollaan, rakasti sitä. Hän veti sitä keuhkoihinsa innoissaan, haluten vain tietää, miltä se tuoksui.