Elikkäs olen 28v nainen jolla suunnitelmissa oli tulla jo hyvin nuorena äidiksi, vaan toisin kävi. Olen aina ajatellut että raskaaksi tullaan ihan luonnostaan eikä mitään lääkkeitä syömällä, niin että jos luonto ei suo raskaaksi niin niin ei ole tarkoitettu, mutta nyt asia onkin omalla kohdalla juuri näin etten vieläkään (aikaisemman 2vuoden suhteen aikana, enkä nykyisen 5 vuoden suhteen aikana) ole raskaaksi tullut.
Minulle oli iso kynnys varata aika terveyskeskukseen tästä asiasta puhumaan, varsinkin kun ajattelin niiden käskeä minua kotiin laihduttamaan kun painoa on kertynyt, mutta laihdutin tätä asiaa varten reilu 20kg että pystyin sentään rehellisesti sanoa että sille painolle jotain olen tehnyt.
Lääkäri oli ystävällinen ja lähetti minut tutkimuksiin, mulla on menkat ollut aina suht säännölliset, tikuttamalla en ole kuin pari kertaa saanut plussaa ovikseen, kilpirauhasissa ei vikaa, mutta prolaktiinitaso on korkealla.
Itse olin ajatellut että haluaisin kokeilla clomeja mutta lääkäri ei millään meinaa kirjoittaa reseptiä, miksi?? Entä onko siitä edes apua?
Mut laitettiin nyt naistenklinikalle jonoon, kauankohan siellä joutuu jonottamaan?
Entä te muut lapsettomat, tunnetteko hirveää kateutta toisten raskauksista? Mä tunnen ja oon siitä itselleni vihainen, en voi mitään että tuntuu kuin "kaikki muut" tulisi raskaaksi sormia napsauttamalla ja se tuntuu niin epäreilulta..
Itselleni myönsin tosiaan vast nyt pari kk sit että ehkä en tulekkaan raskaaksi ilman apukeinoja, onko muilla mennyt asian itselleen myöntämiseen näin kauan?
Ja nyt kun tajusin että näin monta vuotta oon ollut tekemättä asialle mitään niin ottaa päähän että joutuu naikkariin odottelemaan taas että mitä he tekevät tilanteelle ja tietysti mietin myös että ehkä olisin jo äiti jos vaan olisin myöntänyt ongelmani aikaisemmin..
Todella ahdistava tilanne mutta kiitos kun sain avautua tänne :)
Minulle oli iso kynnys varata aika terveyskeskukseen tästä asiasta puhumaan, varsinkin kun ajattelin niiden käskeä minua kotiin laihduttamaan kun painoa on kertynyt, mutta laihdutin tätä asiaa varten reilu 20kg että pystyin sentään rehellisesti sanoa että sille painolle jotain olen tehnyt.
Lääkäri oli ystävällinen ja lähetti minut tutkimuksiin, mulla on menkat ollut aina suht säännölliset, tikuttamalla en ole kuin pari kertaa saanut plussaa ovikseen, kilpirauhasissa ei vikaa, mutta prolaktiinitaso on korkealla.
Itse olin ajatellut että haluaisin kokeilla clomeja mutta lääkäri ei millään meinaa kirjoittaa reseptiä, miksi?? Entä onko siitä edes apua?
Mut laitettiin nyt naistenklinikalle jonoon, kauankohan siellä joutuu jonottamaan?
Entä te muut lapsettomat, tunnetteko hirveää kateutta toisten raskauksista? Mä tunnen ja oon siitä itselleni vihainen, en voi mitään että tuntuu kuin "kaikki muut" tulisi raskaaksi sormia napsauttamalla ja se tuntuu niin epäreilulta..
Itselleni myönsin tosiaan vast nyt pari kk sit että ehkä en tulekkaan raskaaksi ilman apukeinoja, onko muilla mennyt asian itselleen myöntämiseen näin kauan?
Ja nyt kun tajusin että näin monta vuotta oon ollut tekemättä asialle mitään niin ottaa päähän että joutuu naikkariin odottelemaan taas että mitä he tekevät tilanteelle ja tietysti mietin myös että ehkä olisin jo äiti jos vaan olisin myöntänyt ongelmani aikaisemmin..
Todella ahdistava tilanne mutta kiitos kun sain avautua tänne :)
Vastaukset 4
Vanhimmat
parempi myöhään kuin ei milloinkaan..
Ihmetyttää tuo miksi se ongelma oli niin vaikea myöntää itselleen? Ei se tee sinusta yhtään huonoa ihmistä, vaikka et raskaaksi ole tullut luonnollisella tavalla!!!
Itse olen ollut vuoden hoidoissa ja vieläkään en tunne oloani huonoksi ihmiseksi (2 keskenmenoa takana) ja olen sinua sentään kymmenen vuotta vanhempi.
Nyt leuka pystyyn, älä vaivu itsesääliin, yritä iloita ystäviesi vauvoista ja onneata...ajattele kivoja juttuja :) Toivotaan että sinäkin sen vauvasi saat, ja toivottavasti kaikki on kunnossa eikä lääkärissä suurempia vikoja löydy. Tsemppiä!
Nii eihän sitä halua ajatella että itessä voisi olla jotakin vikaa kun lasta ei kuulu. Itekin odottelin siinä kaksi vuotta ennekuin taivuin tutkimuksiin. Mutta eipä tutkimuksissakaan löytynyt mitään syitä/vikoja, jotka voisi estää raskaaksi tulon. Hoidot eivät tuottaneet toivottua tulosta. Viimeisimpänä on pitänyt kasvaa siihen, että tämä asia ei ole hallittavissa, toiset saa lapsia toiset ei. Tärkeintä on pitää positiivinen ote elämään ja tehdä omasta elämästä niin hyvän kuin voi. Tsemppiä aloittajalle!
Kiitoksia kannustuksista vastanneille :) Niin empä tosiaan ymmärrä miksi nyt vasta tajusin mennä lääkärille, suurin syy varmaankin oli tuo oma paino, ajattelin että käskevät vaan kotiin laihduttamaan ja halusinkin saada sen painon laskemaan ennen kuin lääkärille uskalsin mennä ja siihenkin meni jokunen kuukausi..
Nyt tosiaan täytyy vaan yrittää olla positiivinen ja toivoa ettei sitä koholla olevaa prolaktiini arvoa kummempaa vikaa löytyisi. Ihmettelen suuresti ettei lääkäri siihen puuttunut mitenkään, kai siihenkin jonkinlainen lääke löytyisi?
Onhan tämä jonkinmoinen kolaus omalle itsetunnolle kun oma kroppa ei pystykkään siihen mihin se on luotu ja mielessä on tietysti myös ajatus että jollen saa mieheni kanssa lasta niin pilaan myös hänen isäksi tulemisen. Ja vaikka ollaan keskusteltu asiasta ja hän tehnyt selväksi ettei se maailmaa kaada jollei me onnistuta niin kyllä sekin askarruttaa että katuuko hän päätöstään mahdollisesti myöhemmin.. Oletteko te miettineet tällaisia asioita?
Koetteko että olette kuin hiillostuksessa kun vanhemmat, anoppi, ystävät jne. kyselevät että jokos pienokainen on laitettu aluille? Vai oletteko suoraan puhunut ongelmistanne? Itse olen vaan sanonut ettei nyt vielä ole sen aika jne. Jotenkin tuntuu vaikealta puhua läheisille asiasta, varsinkin kun oma äiti joka yhteinen vaatekauppa reissu löytää söpöimmät potkupuvut ja vauvanvaatteet ja kertoo kuinka kivaa olisi tulla mummiksi, tätä asiaa ei helpota se että olen vanhempieni ainut lapsi. Mieheni kanssa kun puhuttiin leikillään kun nähtiin komea uros koira että jos tehtäis pentuja narttukoiramme kanssa niin tuli vaan kuittia että: "Meinaatteko ulkoistaa senkin homman, koittakaa ihan itse tehdä vauvoja, vai koirako sukuamme jatkaa!)
Ajan myötähän tässä asiat selkenee, kun vaan malttaisi odottaa.
Toivotan kaikille meille "vielä lapsettomille" onnea ja tsemppiä ja jos ei muu auta niin sit pyydetään se haikara nyytteineen kylään ;)