Olen huolissani teinistä

Monet ihmiset ovat ääniyliherkkiä, usein sitä itsekään tietämättä, kun ei ole vertailukohtaa. Monille meistä jo jääkaapin tai ilmanvaihdon hurinakin käy hermoon. En tiedä, onko asialle mitään tehtävissä vaiko vain elettävä sen kanssa.

Syömisen äänistä puheen ollen: noudatetaanko teillä normaaleja pöytätapoja? Pureskellaan AINA suu kiinni, ei puhuta ruoka suussa, ei röyhtäillä kuuluvasti? Tunnen tapauksen, että en voi olla samassa tilassa, missä hän syö. Minua alkaa oikeasti yököttää se mäissytys ja puoliksi pureskellun ruuan näkyminen suussa!

Aspergerin oireyhtymään liittyy usein aistiyliherkkyys, joillakin hyvinkin voimakkaana. Aistiyliherkkyydet ovat muutenkin eri ihmisillä valtavan eritasoisia. Moni ei edes tiedä olevansa aistiyliherkkä, mutta jos asiaa testataan, se tulee esiin siinä, että melko lievätkin impulssit saavat aikaan esimerkiksi hermostuneisuutta tai muulla tavoin epämiellyttävän olon.

Minusta teidän kannattaisi ottaa yhteyttä esimerkiksi kouluterveydenhuoltoon. Asiaa voitaisiin selvitellä eteenpäin ja täten toivottavasti myös keksittäisiin keinoja tytön olon parantamiseksi ja sosiaalistumisen mahdollistamiseksi. Kiusaamisongelmaan olette varmaan jo puuttuneetkin. Tällaiset jutut saattavat olla melkoisen hankalia selvitellä, mutta kannattaa pitää pintansa ja olla yhteydessä kouluun - jos kiusaamista siis on koulussa tai koulumatkoilla.

Itse olin aikoinaan samanlainen. Olen jo tarha ikäisenä ollut muita iso kokoisempi jota häpesin suuresti jo silloin. Olin myös epäsosiaalinen ja hiljainen ja suurimman osan ajasta istuin nurkassa piirtelemässä puhumatta kellekkään. Koulussa olin edelleen hiljainen ja ylipainoinen ja käytökseltäni edelleen mielestäni muista poikkeava, jonka vuoksi kai jouduinkin koulukiusatuksi. Olin kuitenkin jo pienenä suorittaja persoona ja koulussa on aina mennyt hyvin. En myöskään kertonut koulukiusaamisesta kotona vaikka lähes joka koulupäivän jälkeen itkin yksin huoneessani. Yläasteelle siirtyessäni kiusaaminen vain paheni entisestään ja välitunnit vietin mahdollisimman kaukana muista ja ruokailut jätin kokonaan väliin koska olin alkanut pelätä sosiaalisia tilanteita ja kärsin sen vuoksi jopa pahoinvoinnista. Jossain vaiheessa 7. luokkaa sain jostain päähäni että ehkä olisin suosittu jos laihtuisin. Aloin liikkua salaa ja lakkasin syömästä myös kotona ja piilottelin ruokaa ja keksein mitä oudoimpia tekosyitä jottei tarvisi syödä. Kaikki meni kuitenkin vanhemmilleni läpi. Siihen asti kunnes kylki- ja poskiluut alkoivat näkyä. Tässä vaiheessa meinasin joutua hoitoon. Jotenkin kuitenkin uskottelin olevani kunnossa ja jatkoin kuitenkin samaa rataa. Loppuvaiheessa kärsin itsekin kiukun puuskista ja raivokohtauksista ja inhosin myös syömisen ääntä. Jos söin tein sen myös muilta piilossa ja kotonakin (silloin harvoin kun söin) mielummin omassa huoneessani. Häpesin syömistäni ja haukuin itseäni jokaisen suupalan jälkeen. Lisäksi en voinut sietää edes muiden syömisen katsomista vaan koin kuvotusta myös siitä. Sama jatkui ammattikoulun ensimmäisellä luokalla jolloin myös opettajat huomasivat asian ja puuttuivat siihe. Myös ystäväni auttoivat toipumisessa. Tuon neljän vuoden aikana olin laihtunut yli sadasta kilosta 70 kiloon. Ammattikoulun toisella luokalla kuitenkin tapasin nykyisen kihlattuni joka kohensi huimasti itseluottamustani ja auttoi paranemistani ja auttoi myöntämään itselleni kärsineeni anoreksiasta. Vieläkin kärsin ikään kuin jaksoittain oireista, mutta lähimmät tuttavani tietävät asiasta ja osaavat suhtautua kannustavasti ja siitä olenkin kiitollinen.

Tulipa taas kirjoitettua, mutta tekstin ydin siis oli että puhu tyttäresi kanssa ja selvitä mikä on vialla. Itse päättelisin oman kokemukseni pohjalta huonoksi itseluottamukseksi, jonkin kaltaiseksi masennukseksi, syömishäiriöksi tai muiksi psyykkisiksi ongelmiksi.