Ollessani murrosikäinen, en tietenkään tiennyt että omaan huoneeseen kahlittuja, ahdistuneita lapsipuolia oli muitakin kuin minä. Ahdistuneisuus, jännittyneisyys ja varuillaanolo on seurannut minua läpi elämän.
Minun on esim. vaikea mennä tilaan sisään, jossa on paljon vieraita ihmisiä, katsoa ihmisiä silmiin j.n.e. Olisi mukava vaihtaa kokemuksia jo aikuistuneiden "oman huoneen entisten vankien" kanssa.
Minun on esim. vaikea mennä tilaan sisään, jossa on paljon vieraita ihmisiä, katsoa ihmisiä silmiin j.n.e. Olisi mukava vaihtaa kokemuksia jo aikuistuneiden "oman huoneen entisten vankien" kanssa.
Vastaukset 8
Vanhimmat
elin avoliitossa miehen kanssa, jolla oli 10-vuotias lapsi. Minusta tuli tuon uusperhe-elämän aikana toisinaan makuuhuoneen vanki. Mies ei halunnut minun olevan läsnä tämän ollessa lapsen kanssa, mutta ei myöskään halunnut minun lähtevän pois kotoa siksi aikaa (halusi minun laittavan ruuan ja siivoavan). Ts. näissäkin asioissa on monta puolta ja erilaisia tilanteita ja tapauksia. On kurjaa, että kukaan joutuu tuntemaan olonsa ei-hyväksytyksi - etenkään lapsi, mutta ei myös aikuinen.
Sinä aikuisena olisit voinut lähteä.Lapsi ei voi.Ja tiesit ettei sinua saa kohdella huonosti.
Eli henkinen väkivalta on aina pahempi lasta kohtaan.
Kukaan ei tietenkään pakottanut minua olemaan huoneessani, mutta ahdistus oli kuin jokin paino, joka pakotti minut tekemään pakkoliikkeitä siinä perheessä. Siinä asunnossa oli kuin näkymättömiä polkuja lattialla, joita pitkin uskalsin kulkea, tehdä tiettyjä asioita tiettyyn kellonaikaan j.n.e.
Toi kuulostaa niin mielettömän tutulta, ihan kuin omasta elämästäni vanhassa "kodissa". Eihän kukaan olisi voinut minuakaan sinne huoneeseen kahlita, mutta ahdistukselta ei vaan yksinkertaisesti VOINUT mennä yhteisiin tiloihin varsinkaan jos joku muu oli siellä. Oli hirveetä käydä esim. suihkussa, kun piti hysteerisesti sitten suurinpiirtein desinfioida kylpyhuone ettei mun käynnistä siellä (tai yleensäkään missään siinä asunnossa) jäisi minkäänlaisia merkkejä. Koska jos jäi (esim shampoopullo), niin siitä aina seurasi jotain epämääräista muminaa tai jotakin..
isä on vastuussa tässä tilanteessa. Paljon riippuu isän/äidin käyttäytymisestä miten lapsi/uusi puoliso voivat perheessä.
Nimenomaan varuillaanolo on hyvin kuvaava sana ainakin minulla! Nyt olen tosin asunut poissa kotoa vasta vuoden verran, mutta olo on jo vähän helpottanut.
Aina silloin tällöin, kun ovi käy ja poikaystävä tulee töistä kotiin, niin sekuntiksi tulee sellainen olo, että onhan kaikkialla tiptop siistiä, ehdinköhän vielä rynnätä makkariin. Sitten muistan että eihän mulla ole enää mitään jännitettävää, että vaikka tiskaamaton kahvikuppi onkin tiskipöydällä, niin ei se olekkaan maailmanloppu...
Olen jo kauan ollut poissa äitini kodista, mutta näen silloin tällöin painajaisunia, että olen siellä vielä ja ihmettelen, että enkö vieläkään ole päässyt muuttamaan pois sieltä. Helpotus on aina suuri, kun herätessäni huomaan, että olenkin ikiomassa nykyisessä kodissani.
Joskus näen myös unia, että elämä kulkee takaperin, että muutan äitini ja isäpuoleni kanssa takaisin heidän nykyisestä asunnostaan heidän toiseksi viimeiseen asuntoonsa. Unessa tunnen olevani kuin tahdoton nukke, jolla ei ole mitään määräysvaltaa.
Tyttöystävienikin käytös muuttui, kun he tulivat meille, ja hekin olivat meillä hiljaa ja varuillaan. Onneksi minulla oli kuitenkin tyttöystäviä, jotka tukivat minua. Poikaystäviä ei tietenkään suvaittu nähdä meillä. Ensimmäisen pysyvän suhteeni pystyinkin vasta luomaan, kun minulla oli oma asunto. Kuka nyt olisi halunnut saada appiukokseen isäpuoltani?
Isäpuoleni omistamien radion ja TV;n katselusta on samanlaiset muistot kuin sinulla. Nykyisessä kodissani onkin kolme TV:tä, jotka ovat kaiken aikaa auki.
Sinulla on nuoresta iästäsi huolimatta hyvä kyky ilmaista itseäsi, joka varmasti auttaa sinua selvittämään ongelmasi.
Yksi entinen oman huoneen vanki... Meillä "isipuoli" oikein kyttäsi keittiössä (siis vartioi tuota huonetta), etten minä sinne tule (syömään hänen ostamiaan ruokia) ja mitä isommaksi vartuin 16 vuodesta ylöspäin, ei minulla ollut asiaa enää olohuoneeseenkaan. Äitini ja tämän miehen yhteisessä makuuhuoneessa en käynyt koskaan, edes päiväsaikaan (en edes pienenä lapsena).
Joten hyvin tuttua on täälläkin nuo pienet kapeat polut omassa "kodissa", joita oli lupa kulkea. Keittiössä kävin vain silloin ku ukko ei ollut kotona ja siitäkin sitte kotiin tultua alkoi kova suunsoitto, kuinka penikka juoksee heti syömään kun ovi narahtaa hänen perässään kiinni.
Ja sama juttu, kun käytävästä kuului tutut askeleet, juoksujalkaa menin takaisin omaan kolooni, etten vain olisi ollut miehen silmissä...
Mutta onneksi tuo on mennyttä elämää ja jotenkin siitä on kuitenkin aikuiseksi selvitty =/