Seppo Jokinen: Vihan sukua

Saattaa sisältää juonipaljastuksia. Tai sitten ei.

Jokisen Koskis-sarjan kahdeksastoista teos tuo sankarikomisarion nykyhetken ytimeen. Pommi poksahtaa ja Pendolino suistuu raiteiltaan Tampereen keskustan kyljessä, Messukylässä. Kolme kuolee, kymmeniä vammautuu, omakotitalo hajoaa ja palaa tuusannuuskaksi. Aina valpas Supo ottaa tutkintavastuun ja julistaa syylliseksi ensin kansalliset uusnatsit ja kohta perään kansainvälisen terroristiverkoston. Presidenttikin on juuri tulossa Tampereelle käymään kun pommi räjähtää. Kohta palaa kirjapaino Kangasalan Lentolassa ja tämäkin on tietennii uusnatsien terrorismia. Paino kun on tehnyt töitä maahanmuuttomyönteiselle järjestölle niin Supo vetää nopeat johtopäätökset. Sekä Koskisen porukka, Tampereen poliisilaitos, että keskusrikospoliisi alistetaan palvelemaan Supon touhukasta aluepäällikköä tutkimuksissa.

Koskisen mieltä vaivaa räjähtäneen talon viereisestä kiinteistöstä löytynyt murhattu pariskunta. Teko ei näytä mitenkään liittyvän rajähdykseen, mutta ajankohdan sattumaankaan hän ei usko ja hääräilee omia tutkimuksiaan Supon selän takana. Samanaikaisesti pitäisi selvittää naisten asuntoihin tunkeutuvan öisen hiippailijan tapaus (Harjunpää ja Rakkauden nälkä liippaa kovin lähelle) ja oman asuinrapun prostituoidun pahoinpitely. Kiirettä piisaa eikä ikääntyvän komisarion kunto tahdo kestää. Huippupyöräkin itkee yksinäisyyttään poliisitalon parkkihalliin kahlehdittuna. Ei vaan ehdi fillaroimaan. Onneksi uuden vt-pomon, naispuolisen lakitohtorin ymmärrys joustaa päivittäisien harharetkien sietämisen suuntaan, ainakin aluksi.

Koskis-kirjoja lienen aiemminkin sanonut ryhmätyön kuvauksiksi. Palaverikahvittelut haukkaavat ison osan tekstimassasta ja kaikkien heiteltyjen kommenttien ymmärrystä edesauttaa tamperelaiskommunikaation peruskurssi, jonka saa vain elämällä. Jokisen henkilökuvauksiin tämä kirja ei paljoa uutta tuo, työkaverien taustoja ei avata kuin hitunen ja satunnaislukija saattaa jäädä hieman ymmälle. Koskisfanit tietävät taustat eivätkä kaipaa lisää ihmissuhdesoppaa. Koskisen omat ihmissuhteet on yhtä solmussa kuin ennenkin, vaikkakin hieman valoa ja lämpöä säteilee nyt Vilppulan suunnalta.

Kerronnallisesti Jokinen on kehitellyt uuden ratkaisun. Murhatalosta hävinnyt vihkopino sisältää yhden suvun merkintöjä liki sadan vuoden ajalta. Lukija saa seurata nykyhetkien väliin sijoitettuja pätkiä päiväkirjoista, joiden sisällöstä Koskisella ei ole aavistustakaan. Melko epäreilua häntä kohtaan. Lukija tietää aina enemmän ja fiksuimmat arvaa lopun paljon ennen viimeistä sivua. Kirjoittajana Jokinen tekee selkeää ja tarkkaa työtä. Ei kikkailua, ei kaunomaalailua eikä tarpeetonta jaarittelua. Tästä aineistosta Messukylän mestari K Päätalo olisi työstänyt 1600 sivua, Jokinen selviää reilulla kolmellasadalla.

Kun Koskinen oivaltaa terrorismin ja terrorin olevan eri asia, ratkaisu häämöttää. Ei tarvita kansainvälisiä kontaktiverkkoja eikä piilossa askaroivia soluja jotta voi terrorisoida. Toki Koskisen pitää hylätä Sorin poliisilinnoitus ja viettää virka-aikaa niin yksinhuoltajaäidin kanssa kaljoitellen kuin vanhainkodin dementikon kanssa rupatellen ennen kuin se kuuluisa johtolanka alkaa sykkyrästä selvitä.

Koskisen Räätälöity ratkaisu oli korniudessaan hetkittäin hauskempi, Hervantalainen toi kerronnan taas yksilötasolle ja tämä leikkaa nykyhetkeen kaukaista menneisyyttä unohtamatta. Rohkenen suositella.