Juhannusyönä kaksi ystävääni ajoivat ojaan noin kolmen metrin päässä siitä missä minä ja muut ystäväni seisoimme bussipysäkillä. Nokka tökkäsi ojan katkaisevaan pihatiehen ja auto pyörähti ympäri pari kertaa ja päätyi kyljelleen tielle. En tiedä kauanko tuijotimme, sekuntin tuhannesosia, sadasosia vai kokonaisia sekunteja ennen kuin kukaan älysi tehdä mitään.
Molemmilta pojilta puuttui turvavyöt ja tuulilasissa oli kaksi selvää päänkuvaa. Toinen pojista pääsi kuitenkin itse ulos, toista jouduttiin auttamaan aikalailla. Tajuissaan molemmat. Minä ja eräs toinen ystäväjoukostamme olemme puolivalmiita lähihoitajia, joten ohjat luovutettiin suosiolla meille. Paikalla ei oman porukkamme lisäksi ollut muita, koska olimme sen verran maaseudulla ja kello oli kaksi yöllä, joten liikennettä ei ollut.
En ole ikinä pelännyt niin. Toinen pojista sylki uskomattomia määriä verta ja otsasta tuli verta loristen. Pian hän alkoi täristä ja höpöttää kummia. Toinen pojista (jonka kanssa olin yksin lähes koko ambulanssin odotusajan) oli hieman paremmassa kunnossa, mutta naama yltä päältä veressä ja raajoissa epämääräisiä kipuja, joita emme pystyneet tarkemmin paikantamaan.
Eräs ystävistäni soitti albulanssia jo siinä vaiheessa kun pojat eivät olleet vielä ulkona autosta, joten hätäkeskukseen heti antamme tiedot olivat vielä vähäisiä. Sanoivat että ambulanssi lähtee heti. Ambulanssin saapumiseen kesti 57 minuuttia. 57 minuuttia verta, huutoa, itkua, paniikkia ja epätoivoa... kylmää pelkoa. Verenhukka oli suuri molemmilla.
Lopputulos oli se että pojilla oli ollut suojelusenkeleitä mukana, säästyivät uskomattoman vähillä vaurioilla nopeuteen nähden. Toivottavasti oppivat jotain. Tästä on nyt kaksi kuukautta ja vähintään kerran viikossa herään painajaisiin pala kurkussa ja tunnen sen mielettömän pelon ja avuttomuuden tunteen, mitkä tunsin tuona yönä...
Molemmilta pojilta puuttui turvavyöt ja tuulilasissa oli kaksi selvää päänkuvaa. Toinen pojista pääsi kuitenkin itse ulos, toista jouduttiin auttamaan aikalailla. Tajuissaan molemmat. Minä ja eräs toinen ystäväjoukostamme olemme puolivalmiita lähihoitajia, joten ohjat luovutettiin suosiolla meille. Paikalla ei oman porukkamme lisäksi ollut muita, koska olimme sen verran maaseudulla ja kello oli kaksi yöllä, joten liikennettä ei ollut.
En ole ikinä pelännyt niin. Toinen pojista sylki uskomattomia määriä verta ja otsasta tuli verta loristen. Pian hän alkoi täristä ja höpöttää kummia. Toinen pojista (jonka kanssa olin yksin lähes koko ambulanssin odotusajan) oli hieman paremmassa kunnossa, mutta naama yltä päältä veressä ja raajoissa epämääräisiä kipuja, joita emme pystyneet tarkemmin paikantamaan.
Eräs ystävistäni soitti albulanssia jo siinä vaiheessa kun pojat eivät olleet vielä ulkona autosta, joten hätäkeskukseen heti antamme tiedot olivat vielä vähäisiä. Sanoivat että ambulanssi lähtee heti. Ambulanssin saapumiseen kesti 57 minuuttia. 57 minuuttia verta, huutoa, itkua, paniikkia ja epätoivoa... kylmää pelkoa. Verenhukka oli suuri molemmilla.
Lopputulos oli se että pojilla oli ollut suojelusenkeleitä mukana, säästyivät uskomattoman vähillä vaurioilla nopeuteen nähden. Toivottavasti oppivat jotain. Tästä on nyt kaksi kuukautta ja vähintään kerran viikossa herään painajaisiin pala kurkussa ja tunnen sen mielettömän pelon ja avuttomuuden tunteen, mitkä tunsin tuona yönä...
Vastaukset 5
Vanhimmat
kannattanut käyttää turvavöitä olisivat välttäneet kaiken tuon,sekä sivullisten painajaiset.
Kiitoksia avustasi, heti helpotti.
Turhahan tuossa miettiä niitä vöitä...
Samoin teidän puolikas koulutus LH:si.
Tuntuu ikävältä todeta ettei tuo koulutus
edes anna valmiuksia kohdata tuota...
Vaikka olisitte valmiita (riippuen erikoisumisesta)
Olitte "puolivalmiita".
Mutta tiesit silti kuitenkin pitää huolta
omasta "potilaasta"
Eli toimit ihan oikein.......
Voipi poika olla onnellinen ;)
Tuosta koulutuksesta vielä. Eli peruskoulutukseen kuuluu hätäensiapu eli lähinnä elvytys (mihin ei ollut tarvetta?), verenvuodon tyrehdyttäminen (mihin oli huonosti tarvikkeita? ja kun naama vuotaa niin kiristyssidetaidot ovat turhia), murtumat (lastoitetaan vain jos potilasta on pakko siirtää pitkiä matkoja, yleensä parempi odottaa kunnon välineitä yms.)
Lähinnä stressinhallintaa pitäis lähihoitajakoulussa opettaa enemmän, ja tajunnan tason tarkkailua!! Ja tietysti selkäydin yms. vauroiden havaitsemista -> ei saa liikuttaa!
Tuossa tilanteessa perustaidoilla ei oikein voi tehdä paljoa...
Mun neuvoni on, että puhu tapahtuneesta mahdollisimman paljon! Kun päästät kaiken sen shokin ulos hereillä ollessasi, eivät tapahtumat enää jaksa tulla uniin. (kotipsykologin ja kokemuksen ääniä tässä käytän.) Puhu siis asiasta: kirjoita päiväkirjaa, juttele keskustelufoorumeilla, ystävien kanssa ja tilanteessa mukana olleiden kanssa! Se on raskasta, mutta kun pelkonsa ja tuskansa repii auki päivällä, ei sitä yöllä enää tarvitse tehdä. Toivottavasti. Ehkäpä unet ei heti katoa, mutta ajan kanssa...? Toivon sulle kaikkea hyvää ja jaksamista!