Painajaisia

Juhannusyönä kaksi ystävääni ajoivat ojaan noin kolmen metrin päässä siitä missä minä ja muut ystäväni seisoimme bussipysäkillä. Nokka tökkäsi ojan katkaisevaan pihatiehen ja auto pyörähti ympäri pari kertaa ja päätyi kyljelleen tielle. En tiedä kauanko tuijotimme, sekuntin tuhannesosia, sadasosia vai kokonaisia sekunteja ennen kuin kukaan älysi tehdä mitään.

Molemmilta pojilta puuttui turvavyöt ja tuulilasissa oli kaksi selvää päänkuvaa. Toinen pojista pääsi kuitenkin itse ulos, toista jouduttiin auttamaan aikalailla. Tajuissaan molemmat. Minä ja eräs toinen ystäväjoukostamme olemme puolivalmiita lähihoitajia, joten ohjat luovutettiin suosiolla meille. Paikalla ei oman porukkamme lisäksi ollut muita, koska olimme sen verran maaseudulla ja kello oli kaksi yöllä, joten liikennettä ei ollut.

En ole ikinä pelännyt niin. Toinen pojista sylki uskomattomia määriä verta ja otsasta tuli verta loristen. Pian hän alkoi täristä ja höpöttää kummia. Toinen pojista (jonka kanssa olin yksin lähes koko ambulanssin odotusajan) oli hieman paremmassa kunnossa, mutta naama yltä päältä veressä ja raajoissa epämääräisiä kipuja, joita emme pystyneet tarkemmin paikantamaan.

Eräs ystävistäni soitti albulanssia jo siinä vaiheessa kun pojat eivät olleet vielä ulkona autosta, joten hätäkeskukseen heti antamme tiedot olivat vielä vähäisiä. Sanoivat että ambulanssi lähtee heti. Ambulanssin saapumiseen kesti 57 minuuttia. 57 minuuttia verta, huutoa, itkua, paniikkia ja epätoivoa... kylmää pelkoa. Verenhukka oli suuri molemmilla.

Lopputulos oli se että pojilla oli ollut suojelusenkeleitä mukana, säästyivät uskomattoman vähillä vaurioilla nopeuteen nähden. Toivottavasti oppivat jotain. Tästä on nyt kaksi kuukautta ja vähintään kerran viikossa herään painajaisiin pala kurkussa ja tunnen sen mielettömän pelon ja avuttomuuden tunteen, mitkä tunsin tuona yönä...