Paljon on keskuteluja uusperheistä, joissa isän luona käy viikonloppuisin lapset "kylässä".
Omalle kohdalleni on osunut isä kahden murrosikäisen (13,14) tytön kanssa ja itselläni on 6 v. poika ja 8 v. tyttö. Nyt asumme kaikki päivästä toiseen saman katon alla (vasta n. 4 kk) ja yritämme sovitella "askeleitamme" talossa.
Mieheni on ottanut tytöt luokseen viitisen vuotta sitten, kun äiti ei enää pystynyt alkoholiongelman vuoksi huolehtimaan lapsistaan. Tämän jälkeen iskä on hyvittänyt tytöille "kärsimyksiä ja koettelemuksia", joita he olivat joutuneet äitinsä kanssa kokemaan. Toisin sanoen nyt sai kaiken mitä halusi, mitään ei ole tarvinnut kotona ja yleensäkään tehdä, tapoja ei ole opetettu lainkaan.. Listaa voisi jatkaakin. Tänä aikana tyttöjen isällä on ollut muutama naissuhde, mutta tapaamiset ja yhdessäolot ovat olleet vain viikonloppuisin, kunnes nyt minä olen ja asun lapsineni heidän kanssaan saman katon alla.
Seurusteluvaiheessa, kun kävimme ja asuimme vain viikonloppuisin mieheni ja tyttöjen luona, kaikki meni suht ok ja itsekin olin syvässä rakkudentunteessa sinisilmäinen tosiasioille.. eihän ongelmia voi tulla. Mutta kun arki astui esiin, astuivat myös ongelmat. Ja nyt näille murrosikäisille yritetään asettaa vasta tässä vaiheessa joitakin rajoja, kuten
- kotiin tullaan viikolla klo 21 mennessä, eikä tulla ovat paukkuen ja meteliä pitäen, kun pienemmät ovat jo nukkumassa.
- viikossa ei tarvitse ottaa joka suihkukäynnin jälkeen uutta pyyhettä, niin että niitä kertyy 5-6/tyttö ja sitten märät pyyhkeet paiskataan pyykkikoriin muun likapyykin joukkoon.
- astiat voi laittaa astianpesukoneeseen, eikä jättää tiskialtaaseen
- päivän aikana ei tarvitse ottaa joka kerta uutta juomalasia (6-7/hlö)
- oma huone tulee pitää siistinä (ei todellakaan toimi)
- valot voi sammuttaa aamulla kouluun lähtiessä eikä jättää päiväksi palaamaan
- viikolla ei mennä yökkylään eikä meille tule ketään yökylään
- viikonloppuisin ollaan vain toisena yönä yökylässä, kotonakin voidaa olla
- kaappien ja vessan ovat voidaan sulkea, eikä jättää auki
- osata sanoa huomenta, hyvää yötä, kiitos, ole hyvä (tosi vaikeata opettaa murkkuikäisille, kun ei ole pienestä pitäen opetettu. Ja varsinkin, että näitä sanoja käytetään myös kotona!)
Mielestäni nämä eivät ole järin suuria rajoja ja juttuja, mutta tytöistä tuntuu siltä. Nythän pitäis ruveta tekemäänkin jotain. En tiedä sitten, että onko kaikilla nuorilla nykyään tapana selviytyä elämästä näin ja käydäänkö kotona vain kääntymässä.
Minusta olis joskus ihanaa, että meidän koko perhe olis yhtäaikaa syömässä niin viikolla kuin viikonloppuisinkin. Ei onnistu. Sitä on sitten käyty nakkarilla, vaikka kotona olis kunnon ruokakin tarjolla. Ja kun kotona ei vietetä aikaa, niin miten mieheni tietää oikeasti, mitä hänen murrosikäiset tytöt touhuavat, kun he eivät tule viikonloppuisin yöksi kotiin. Tupakanpoltosta ja kaljan juomisesta on meillä tieto.
Minä olen yrittänyt kasvattaa lapseni niin, että he osaavat hyvät peruskäytöstavat, oppivat siivoamaan jälkensä, huomioimaan toiset. Nyt nämä minun "pienet" ihmettelevät, kun nämä murkkuikäiset eivät osaa/tee tiettyjä asioita. Mieheni yrittää opettaa näitä muutamia perusjuttuja (mm. kotitöitäkin pitäis tehdä) tytöilleen, mutta hieman kehnonlaisesti menee perille. No ehkä pitäisi uskoa sanontaa: "Hiljaa hyvä tulee".
Itselleni on pidetty kuria ja rajoja, opetettu käytöstapoja ja rakkautta on annettu ja tätä samaa jatkan omien lastenikin kanssa. Ristiriitoja syntyy nyt tässä uusperheessä, kun murrosikäisillä ei ole ollut mitään rajoja - on saanut tehdä niinkuin huvittaa ja jättää tekemättä - iskä on korjannut jäljet. Ja kaiken mitä rahalla saa ja haluaa, se on myös satu, vaikka maksaisikin paljon. Huh, huh.
Minun tulis varmaan vaan antaa asioiden olla puuttumatta niihin,mutta olen yrittänyt opettaa miehelleni, mitä asioita hänen tulisi ja kannattaisi opettaa vielä tässäkin vaiheessa murrosikäisille tyttärilleen. Ehkä jotain menisi vielä perille.
Omat voimani meinaavat ehtyä ja henkisesti käy raskaaksi. Ja onhan minun otettava huomioon, että minun on jaksettava omien lastenikin takia. En todellakaan viitsisi pyykätä kahden tytön osalta 10-12 pyyhettä viikkoa kohden ja olla korjaamassa tavaroita sieltä sun täältä. Mua voi jopa risoa, kun tytöt ovat tietokoneella tai pleikkarilla, niin nämä CD:t lojuvat pelin jälkeen ympäriinsä ilman suojakoteloita! Ei mitään väliä. Ja kaiken huipuksi ne maksavat maltaita ja kuiteskaan niistä ei osata pitää edes huolta. Ai niin, rahallahan saa uusia.. Unohdin.
Kaikista edellämainituista asioista mieheni on sanonut tytöille ja joskus ollaan pidetty yhteispalaverikin, jossa olen ollut mukana. Mutta homma ei vaan meinaa alkaa toimia.
En vain tietä kauanko jaksan tätä ja kyllä tällaiset jutut jättävät parisuhteeseenkin jälkensä. Tiedän, että naimisiin mennessäni ja yhteenmuuttaessa tiesin tai luulin tietäväni, mitä uusperheen arki ja vaikeudet voivat olla, mutta sitten tämä arki pläsähti päin kasvoja!
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja/tai vinkkejä, miten voisin jatkossa toimia. Tuntuu vaan, että vika on minussa (vaadin liikaa)) ja kellään muulla Suomen maassa ei voi olla tällaisia ongelmia.
Teenkö asioista ongelmia vain ihan itse?
Uusperheen uudet kuviot.. ottaa voimille
15
1862
Vastaukset
- äiti ja uusi
Murkkujen kanssa eläminen ottaa koville, olivat he sitten "omia omia" tai sitten "toisen kautta omia". Itselläni elää huushollissa kaksi murkkua toinen ikioma ja toinen toisenoma. Kyllä se totuttelu uuteen elämäntilanteeseen vie aikaa ja välillä niitä hermojakin. Lapset ovat ensinnäkin lapsia, neuvot ja säännöt kertakaikkiaan unohtuvat, jos niistä ei kyllin usein muistuta. Nämä vessanovien auki jättämiset, astiat tiskipöydällä eikä koneessa, märkä pyyhe lattialla eikä kuivumassa ovat ihan tuttuja juttuja minullekin. Ja sitä harrastaa yhtälailla oma mukula kuin tämä toisen omakin. Ei mitään eroa. Se on tuo kymmenes ikävuosi, joka aloittaa uuden jakson lapsen elämässä. Ajatukset pakkaavat olemaan aivan muualla, kuin kotiasioissa... Meillä olen tyytyväinen, kun ovat oppineet tuomaan astiat tiskialtaaseen. Nyt alamme opetella astioiden laittamista tiskikoneeseen. Heh... ehkä sitten kun täyttävät 18.... Noh, yksinkertaisesti yritä vain hyväksyä ne mukelot sellaisina kuin ovat. Ja pidä silti "jöötä" päällä. Toivottavasti miehesi myös osallistuu koko lystinpitoon. Se on totta, että välillä meinaa järki mennä, kun tullaan ja mennään miten vain itselle parhaiten sopii. Tai kavereille... Itse otan aina välillä vähän kovemman asenteen ja näytän,kuka sitä lopulta kuitenkin sen kaapin paikan ja järjestyksen tässä huushollissa määrää (=aikuiset).Onneksi mieheni kanssa olemme yhtämieltä asiasta, eli molemmat ovat sitä mieltä, että aikuinen määrää loppujen lopuksi. Ja välillä yritän hämärästi ymmärtää näitä nuoria ihmisiä, ja muistaa millaista se oli kun itse oli siinä iässä. Ei silloin paljoa tullut ajateltua muuta kuin niitä omia menoja ja kavereita. Auttaa ainakin minua tajuamaan, että millainen ajatusmaailma se mahtaa siellä nuoren pääkopan sisällä vallita. Ei ne välttämättä siis välinpitämättömyyttään käyttäydy siten kuin käyttäytyvät. Ne on vielä kuitenkin pieniä(suuria)- ihmisiä. Ja kaipaavat kuitenkin oikeasti sitä aikuisen ohjausta ja valvontaa. Tuntuu, että olet ihan oikealla tiellä. Kuri ja rajat ne pitää olla. Olen vain usein miettinyt, että mistä sitä oikein voisi vaikka ostaa sitä lisäpinnaa, että jaksaisi kuunnella sitä mieletöntä marmatusta, valitusta ja napinaa, kun sitten on esim. kieltänyt just sen toisen kaveriyön viikonloppuna. Huhhuh! Olen tullutkin siihen johtopäätökseen, että kun tuo lasten murkkuikä alkaa olla ohi, on minun pinnani kasvanut varmaan MM- ennätyksen pituiseksi! Hurttia huumoria, valtavasti sitkeyttä, pitkää pinnaa ja asioiden hyväksymistä tarvitaan rutkasti.
Sitten tuo uusperhe- juttu... Olen sitä mieltä, etteivät lapset totu ainakaan ensimmäisen vuoden aikana uuteen perheeseen. Kyllä siinä useampi vuosi vierähtää, ennenkuin "ollaan sujut". Tarkoitan, ettei sitä luottamusta luoda seurusteluaikana, kun käydään tavallaan kylässä toisten luona. E-hei. Ja mikäs on sen helpompi tapa "luimistella" sille uusäidille tai -isälle, kuin vähän "unohtaa" tämän uuden aikuisen tekemiä sääntöjä ja tapoja. eli minun mielestäni pätee edelleenkin sama juttu kuin murkkujenkin kanssa; pitkää pinnaa, kärsivällisyyttä ja hyvää huumorintajua. Sekä loputtomasti sitä ymmärrystä. He ovat joka tapauksessa lapsia, joilla ei ole kuitenkaan ollut oikeasti mahdollisuutta vaikuttaa uuteen elämäntilanteeseen.
Se saatko tuntea olosi välillä harmistuneeksi tai ärtyiseksi jne. on täysin sallittua ja normaalia. Itse olen varmasti saanut kokonaisen legioonan harmaita hiuksia... pähkiessäni itsekseni tunteideni verkkoa. Silti tunnen lapsiamme (siis omia ja toisen) kohtaan syvää kiintymystä. Olen valmis heidän puolestaan nousemaan barrikaadeille, vaikka tiedän etteivät he itse välttämättä ole valmiita tekemään samaa minulle. Siksi luulen että olen ansainnut sen luottamuksen, josta tällä hetkellä nautin. Tuen, rajaan, olen läsnä. Nalkutan, raivoan ja pyydän anteeksi. Nauran, hulluttelen ja lasken älytöntä leikkiä. Olen kärttyinen ihan omista syistäni ja "mullittelen". Lohdutan, puolustan ja laitan laastarit. Olen ihminen, ja aikuinen joka on ja pysyy. Oma itseni. siinä minun keinoni ja konstini. Toivon sinulle paljon paljon avaraa mieltä. Sekä jumalattoman pitkää pinnaa. Hyvää miestä, jonka kanssa yhdessä voitte rajata lastenne maailman turvallisesti. Ja sitten haluaisin antaa sinulle älyttömästi huumorintajua, joka on todella hyvä lääke silloin, kun tuntuu, että tämä on mahdotonta. Ja lopuksi; muista että sinulla on oikeus tuntea juuri niin kuin sinä tunnet. Älä yritä valehdella itsellesi. Anna itsellesi välillä oikeus vollottaa maailman pahuutta ja vajota itsesääliin. Ei se ole ollenkaan säälittävää. Kunhan sitten teet myös sovun itsesi kanssa. Ja mahdollisen riidan jälkeen myös muiden kanssa. Meillä ainakin kunnon riidat lopetetaan aina sopuun. Ja siitä olen huomannut, että lapset tykkää! Että aikuinenkin voi pyytää lapselta anteeksi. - äiti ja uusi
Pettämätön konsti opettaa laittamaan levynkannet cd- ja pelilevyjen päälle on ottaa ne kannetta "unohtuneet" levyt viikoksi tai kahdeksi "omaan talteen". Meillä toimii! Tosin sitäkin saa tehdä aina säännöllisin väliajoin... Huoh! Kertaus on opintojen äiti. (taitaa olla mottoni) Ihanaa kuulla, ettei meidän muksut ole ainoita hutiluksia...
Ja tosiaankin älä vaadi itseltäsi tai tytöiltä, että muututte yhtäkkiä kaikki ihanneäitipuoliksi ja ihanne tytärpuoliksi. Sadut ovat satuja, ja Tuhkimonkin vaunut muuttuivat kuitenkin kurpitsaksi...
Parisuhde saattaa lujittua entisestään, kunhan pääsette alkukangerruksesta ylitse. Puhu ja puhu ja puhu miehellesi. Kerro miltä sinusta tuntuu. Eikä pidä syyllistää itseään tai toista mahdottomilla odotuksilla. Toivon teille parasta. Kaikille!- Arvaa mitä
Kiitos todellakin vastauksesta ja mielipiteistäsi. Pelkäsin jo ettei kukaan jaksa ruveta "pumaskaani" vastaamaan.
Kun luin juttuasi, minulla heräsi kysymyksiä, joihin toivon, että jaksaisit vastata:
1) minkä ikäiset sinun ja miehesi lapset ovat ja ovatko tyttöjä/poikia?
2) kauanko olette asuneet yhdessä ja opetelleet arkea, rajoja, rakkautta ... :)
Se on totta, että tytöt taistelesivat näiden kotitöiden ym. rajojen kanssa myös oman äitinsä kanssa ja se tieto helpottaa jo omaa oloani. Kuitenkin tavallaan pääsin niin sanotusti "suoraan pystymetsästä" murkkuikäisten äitipuoleksi. (En todellakaan puhu heille olevani äitipuoli, enkä halua heidän minua sillä nimellä kutsuvan. Olen se "Maija" vaan).
Tähän asti olen oppinut ymmärtämään 6-8 vuotiaita lapsia ja heidän uhmiaan, elämäniloa ja kasvua. Tosiasiassa lasten kasvatus myös antaa paljon, kun näkee positiivisia tuloksia, mutta kyllä se kieltämättä ottaakin...
Tytöt eivät ole juurikaan minulle sanoneet vastaan, mutta isällensä kylläkin ja juuri niistä asioista/rajoista, joita iskä ja minä olemme heille asettaneet - uudet rajat/kuviot uusperheen myötä. Vanhalla tyylillä tätä yhteiseloa ei olis voitu jatkaa. Minä kuitenkin kuulen nuo yhteenotot ja kuulen nimeni mainittavan ja tulevan selityksiä: kun "Maijakin" sanoi niin ja nyt täytyisi tehdä niin.... Se sattuu minuun - ehkä turhaa lapsellisuuttani otan niistä itteeni, mut kuiteski. Kiitän vain luojaa, että omat lapseni eivät ole juuri nyt myös murkkuikäisiä. Silloin en enää olisi täysjärkisten kirjoissa... no siinä tapauksessa se varmaan olisi helpottavaakin!
Ja kyllä mie niitä kyyneleitä olen vuodattanutkin ja vajonut itsesääliin. Harmi, että olen vaan niin huono puhumaan miehelleni, pidän asioita liikaa sisälläni ja pähkäilen niiden kanssa. Mieheni on taas siinä asiassa hyvä ja hän rakastaa minua ylikaiken ja lapsiani! Ja minun lapseni rakastavat miestäni ja heidän suhteensa on yliveto, täytyy sanoa. En olisi ikinä uskonut, että lapseni voivat hyväksyä uuden miehen rinnalleni noin hienosti ja heillä on yhdessä jos toisessakin asiassa, mitä tekevät todella hauskaa! Ilo katsella.
Minuun iskee keskusteluiden aikana ykskaks suojamuuri ja siellä sitten olen.. ja kuuntelen sujuvasti osallistumatta keskusteluun.. eli ei siitä kovin hedelmällistä keskustelua voi tulla. Joten oppimista se on minullakin. Tästä taas jatketaan. Iloista päivänjatkoa vaan kaikille! - murkun mutsi ja muutakin
Arvaa mitä kirjoitti:
Kiitos todellakin vastauksesta ja mielipiteistäsi. Pelkäsin jo ettei kukaan jaksa ruveta "pumaskaani" vastaamaan.
Kun luin juttuasi, minulla heräsi kysymyksiä, joihin toivon, että jaksaisit vastata:
1) minkä ikäiset sinun ja miehesi lapset ovat ja ovatko tyttöjä/poikia?
2) kauanko olette asuneet yhdessä ja opetelleet arkea, rajoja, rakkautta ... :)
Se on totta, että tytöt taistelesivat näiden kotitöiden ym. rajojen kanssa myös oman äitinsä kanssa ja se tieto helpottaa jo omaa oloani. Kuitenkin tavallaan pääsin niin sanotusti "suoraan pystymetsästä" murkkuikäisten äitipuoleksi. (En todellakaan puhu heille olevani äitipuoli, enkä halua heidän minua sillä nimellä kutsuvan. Olen se "Maija" vaan).
Tähän asti olen oppinut ymmärtämään 6-8 vuotiaita lapsia ja heidän uhmiaan, elämäniloa ja kasvua. Tosiasiassa lasten kasvatus myös antaa paljon, kun näkee positiivisia tuloksia, mutta kyllä se kieltämättä ottaakin...
Tytöt eivät ole juurikaan minulle sanoneet vastaan, mutta isällensä kylläkin ja juuri niistä asioista/rajoista, joita iskä ja minä olemme heille asettaneet - uudet rajat/kuviot uusperheen myötä. Vanhalla tyylillä tätä yhteiseloa ei olis voitu jatkaa. Minä kuitenkin kuulen nuo yhteenotot ja kuulen nimeni mainittavan ja tulevan selityksiä: kun "Maijakin" sanoi niin ja nyt täytyisi tehdä niin.... Se sattuu minuun - ehkä turhaa lapsellisuuttani otan niistä itteeni, mut kuiteski. Kiitän vain luojaa, että omat lapseni eivät ole juuri nyt myös murkkuikäisiä. Silloin en enää olisi täysjärkisten kirjoissa... no siinä tapauksessa se varmaan olisi helpottavaakin!
Ja kyllä mie niitä kyyneleitä olen vuodattanutkin ja vajonut itsesääliin. Harmi, että olen vaan niin huono puhumaan miehelleni, pidän asioita liikaa sisälläni ja pähkäilen niiden kanssa. Mieheni on taas siinä asiassa hyvä ja hän rakastaa minua ylikaiken ja lapsiani! Ja minun lapseni rakastavat miestäni ja heidän suhteensa on yliveto, täytyy sanoa. En olisi ikinä uskonut, että lapseni voivat hyväksyä uuden miehen rinnalleni noin hienosti ja heillä on yhdessä jos toisessakin asiassa, mitä tekevät todella hauskaa! Ilo katsella.
Minuun iskee keskusteluiden aikana ykskaks suojamuuri ja siellä sitten olen.. ja kuuntelen sujuvasti osallistumatta keskusteluun.. eli ei siitä kovin hedelmällistä keskustelua voi tulla. Joten oppimista se on minullakin. Tästä taas jatketaan. Iloista päivänjatkoa vaan kaikille!Murrosiässä tytöt ottavat ehkä enemmän yhteen ja uhmaavat voimakkaammin kuin pojat.
Olin itse ihan helisemässä oman murkkuni kanssa, tytön. Pojan kanssa ei sanalaisia taistoja ole ollutkaan, ne ovat tavallaan helpompia.
Mutta muista, että se on myös sinunkin kotisi, ja sinun omien lastesi koti. Homma ei toimi niin, että jokainen tulee ja menee miten huvittaa ja vain itseään ajatellen.
Sinulla on siis oikeus vaatia, että kaikki noudattavat yhteisiä sääntöjä ja ottavat toisetkin huomioon.
Nämä murkkutytöt ovat myös esimerkkejä pienemmille tytöille. He ovat isoja, heidän pitäisi olla hyvä esimerkki. Se on heidän vastuunsa, velvollisuutensa.
Jos asiat eivät mene perille hyvällä, ne menee perille "pahalla". Esim. ne kylpypyyhkeet. Jospa osoitat tytöille, että nämä ovat teidän pyyhkeenne ja käyttäkää kuinka usein tahansa, sinä et kuitenkaan pese 10-15 pyyhettä / vko, vaan he ottavat sitten märkiä likaisia sieltä pyykkikopasta.. kun ei muutakaan ole.. Peset sen nipun esim. 1-2 kk välein.
Teini-ikäiset haluavat vapautta ja ymmärrystä itselleen. HE eivät tajua, että vapaudella on toinen puoli: vastuu. Vapautta ei voi olla, ei voi saada, ellei hoida ensin vastuutaan. Siitäkin huolimatta, ettei homma aina niin kivaa ole. Niin se on aikuisillakin.
Ja on turha huutaa ymmärrystä itselleen, jos ei ollenkaan kykene ymmärtämään toisen osapuolen näkökantaa.
Teinit kuvittelevat, että aikuisen elämä on pelkkiä oikeuksia. Pelkkää vapautta mennä ja tulla. He luulevat, että rahaa on vaikka millä mitalla.. He eivät esim. tajua miten paljon asumiseen tai ruokaan menee, eivätkä he tajua mihin kaikkeen näkymättömään se ison kuuloinen palkkasumma uppoaa.Ja ettei tiliä eletä tyhjäksi joka kuukausi ja etteivät aikuiset voi mennä äidin ja isin pussille kun omat "kuukausirahat" on käytetty ja "minä haluan " sitä ja tätä..
Olen omilleni joskus ihan kirjannut ylös kaikki menot. Vesimaksuja myöten.
Koulunkäyntiin, ryyppäämiseen yms. olen omilleni monta kertaa sanonut, että oman tulevaisuutenne te pilaatte, jos ette opiskele. Ette minun. Ette opettajan.
Opettajalle on loppujen loppuksi ihan sama, miten nuori koulunsa käy. Ja jos äidin/isän neuvot eivät kiinnosta, jos koulunkäynti ei kiinnosta siksi, että uhmataan vanhempia, niin omaa oksaansa siinä sahaa. Omaa tulevaisuuttaan siinä pilaa.
Vastuu on nuorella itsellään.
Olisi kyllä tosi hyvä, jos onnistuisit ja osaisit puhua mieltä painavista asioista ajoissa niin miehellesikin kuin yhteisistunnoissa.
Kirjoita vaikka paperille ylös kaikki se, mikä mieltäsi askarruttaa. Eivät sitten unohtu ja tulee selvitettyä nämä asiat.
Itse en ole kovinkaan hyvä neuvottelija. Sanelen säännöt. Jos niitä ei noudateta, ei tule mitään muutakaan: iltamenoja, leffaa, kuukausirahaa tms. Tulee nettikielto tai tietsikkakielto tai jotain muuta ikävää. Kotiarestikin on ollut, tuplamäärä kotitöitä jne.
Ja jos miehesi teinit väittävät, ettei kenenkään muun lapsen tarvitse tehdä kotitöitä, niin VÄÄRIN MENI:
meillä teinit ovat jo pienestä pitäen tehneet läjäpäin kotihommia. On uhattu, kiristetty, on valitettu, on pakotettu, on nalkutettu. Mutta ovat tehneet. Tiskikone, tiskauskin (kun ei ollut konetta) , imurointi, oma huone, wc-pesut.. ja omien jälkien siivoaminen ja huolehtiminen. - äiti ja uusi
Arvaa mitä kirjoitti:
Kiitos todellakin vastauksesta ja mielipiteistäsi. Pelkäsin jo ettei kukaan jaksa ruveta "pumaskaani" vastaamaan.
Kun luin juttuasi, minulla heräsi kysymyksiä, joihin toivon, että jaksaisit vastata:
1) minkä ikäiset sinun ja miehesi lapset ovat ja ovatko tyttöjä/poikia?
2) kauanko olette asuneet yhdessä ja opetelleet arkea, rajoja, rakkautta ... :)
Se on totta, että tytöt taistelesivat näiden kotitöiden ym. rajojen kanssa myös oman äitinsä kanssa ja se tieto helpottaa jo omaa oloani. Kuitenkin tavallaan pääsin niin sanotusti "suoraan pystymetsästä" murkkuikäisten äitipuoleksi. (En todellakaan puhu heille olevani äitipuoli, enkä halua heidän minua sillä nimellä kutsuvan. Olen se "Maija" vaan).
Tähän asti olen oppinut ymmärtämään 6-8 vuotiaita lapsia ja heidän uhmiaan, elämäniloa ja kasvua. Tosiasiassa lasten kasvatus myös antaa paljon, kun näkee positiivisia tuloksia, mutta kyllä se kieltämättä ottaakin...
Tytöt eivät ole juurikaan minulle sanoneet vastaan, mutta isällensä kylläkin ja juuri niistä asioista/rajoista, joita iskä ja minä olemme heille asettaneet - uudet rajat/kuviot uusperheen myötä. Vanhalla tyylillä tätä yhteiseloa ei olis voitu jatkaa. Minä kuitenkin kuulen nuo yhteenotot ja kuulen nimeni mainittavan ja tulevan selityksiä: kun "Maijakin" sanoi niin ja nyt täytyisi tehdä niin.... Se sattuu minuun - ehkä turhaa lapsellisuuttani otan niistä itteeni, mut kuiteski. Kiitän vain luojaa, että omat lapseni eivät ole juuri nyt myös murkkuikäisiä. Silloin en enää olisi täysjärkisten kirjoissa... no siinä tapauksessa se varmaan olisi helpottavaakin!
Ja kyllä mie niitä kyyneleitä olen vuodattanutkin ja vajonut itsesääliin. Harmi, että olen vaan niin huono puhumaan miehelleni, pidän asioita liikaa sisälläni ja pähkäilen niiden kanssa. Mieheni on taas siinä asiassa hyvä ja hän rakastaa minua ylikaiken ja lapsiani! Ja minun lapseni rakastavat miestäni ja heidän suhteensa on yliveto, täytyy sanoa. En olisi ikinä uskonut, että lapseni voivat hyväksyä uuden miehen rinnalleni noin hienosti ja heillä on yhdessä jos toisessakin asiassa, mitä tekevät todella hauskaa! Ilo katsella.
Minuun iskee keskusteluiden aikana ykskaks suojamuuri ja siellä sitten olen.. ja kuuntelen sujuvasti osallistumatta keskusteluun.. eli ei siitä kovin hedelmällistä keskustelua voi tulla. Joten oppimista se on minullakin. Tästä taas jatketaan. Iloista päivänjatkoa vaan kaikille!Kiva kuulla, että hiukan helpotti! Tämä on tällaista vertaisryhmää... vai mitä? Vaikeat hetket on meillä kaikilla. Eikä ainoastaan uusperheillä. Meillä nämä murkut ovat 13 ja 16 vuotiaita. Tyttö ja poika. Tyttö on omaoma ja poika toisenomaoma. Tyttären kanssa on käyty raadollisimmat "äidin-pinnanvenytys-harjoitukset". Olenkin kuullut, että tytöt ovat murkkuina haastavampia kuin pojat. Poika on kyllä ihan hiukan rauhallisempi, mutta kyllä se murkku on murkku! Pojat ovat sitten taas helposti sulkeutuneempia, tunteita ei niin vain näytetä, ja sitten ne tulevat yhtenä jumalattomana ryöppynä aikuisen niskaan!
Lisäksi meidän perheeseemme kuuluu vielä kaksi etälasta, poikia molemmat: 10 ja 12 vuotiaat vintiöt. Yhdessä olemme asuneet ja eläneet 4 ja puoli vuotta. Nyt tuntuu, että kaikki jo uskaltavat vapaasti elää ja olla "omana itsenään". Tarkoitan sitä siis sekä hyvässä että pahassa. Uskallamme kaikki jo kiukutella sekä hyvitellä (kukin omalla tavallaan) toisillemme. Sen olemme huomanneet, että on tilanteita, joissa lapsi aina kääntyy ensin sen "omanoman" isän tai äidin puoleen. Mutta aika hassua on, että lapsilla on tietyt asiat ja jutut, joista he puhuvat ja juttelevat sitten taas sen "eioman" isän tai äidin kanssa. Se on ilahduttavaa ja mieltälämmittävää. Se muuten on mielestäni yksi hyvä mittari, että kun toisenomaoma alkaa suoraan sinulle raivota ja huutaa eli pistää vastaan, niin silloin hän luottaa sinuun jo niin paljon, että uskaltaa laittaa itsensä niin paljon alttiiksi, että voi näyttää itsestään niitä negatiivisia tunteitaan. Aika laiha lohdutus kyllä tositilanteessa, mutta totta se on, että negatiivisia tunnepurkauksia ei näytetä vieraalle vaan sille tutulle ja turvalliselle. En minä esim. töissä kiukuttele työkavereille yhtä lapsellisesti kuin täällä kotona... myönnän avoimesti. Ajattelinkin tuossa, että sulla on aikamoinen haaste tupsahtaa murkkuneitosten kodin toiseksi aikuiseksi, kuten sanoit "pystymetsästä". Omat muksusi ovat vielä pieniä koululaisen alkuja, joiden kanssa ne ongelmatilanteet ovat erilaisia. Ja siinä sivussa sitten vielä oppia elämään kahden murkun kanssa... onnea matkaan sinulle! Usko vain teidän perheeseenne! Kyllä se siitä hyvin alkuun lähtee!
Tuossa on alempana hyvä vastaus murkkujen kanssa elämisestä. Se on kyllä ihan totta, että rajat ne on iskettävä paksuilla aitatolpilla, sitä nuori kuitenkin tarvitsee. Ja se mitä oli puhetta tuosta vastuusta, nuoren on hyväksyttävä se, että jos haluaa oikeuksia on myös otettava vastuuta. Tästä on meilläkin keskusteltu paljon, ja painokkaasti lyöty nyrkkiä pöytään.
Se mitä sanoit, että on vaikeata avautua välillä toiselle, ja kertoa miltä tuntuu ja mikä mieltä painaa... Älä vaadi itseltäsi, että sun on nyt paljastettava kaikki mielesi pohdinnot, vaan aloita pikkuhiljaa. Opettele ensin alkuun muutamilla jutuilla. Katso miten miehesi reagoi, ja sitten opettelet taas puhumaan vähn enemmän. Ja jos saat hyvän vastakaiun mieheltäsi, uskon, että sinun on helpompi vuodattaa ajatuksiasi miehellesi. Ja ainahan voit kirjoittaa tänne. Ja sitten voi aina pitää vaikka ihan omaa "päviäkirjaa", kirjoita sinne kaikki vaan ylös. Niitä voi sitten lukea itsekseen uudestaan, ja siinä samalla uutena päivänä mietiskellä omia ajatuksiaan, ja joskus voi näin onnistua oivaltamaan jutun ongelman ja ratkaisun. Olen itse joskus tehnyt noin. Ja huomannut sen toimivan!
Eipä tässä muuta tällä kertaa. Taidan lähteä purkamaan tuota pyykkivuorta... Se on sellainen uusiutuva luonnonvara. Ja tosiaankin; älä pese 10- 15 pyyheliinaa viikossa. Anna tyttöjen oppia kantapään kautta miten pyyheliinan voisi laittaa kuivumaan... Ei ne siihen kuole. Ei meilläkään ole vielä kukaan kuollut, vaikken enää pese kuin pyykkikoriin tuodut vaatteet. Joskus on kyllä kaikki puhtaat sukat/ farkut/ verkkarit/ T- paidat ihan loppu, kun en ole niitä hakenut pesuun sängyn alta/ huoneen lattialta/ sohvan takaa jnejne. No eivät ole siihen kuolleet, mutta on kyllä toimiva muistutus siitä mitä varten tässä huuhollissa on pyykkikori. Täällä olisikin kiva vaihtaa joskus näitä "kasvatusniksejä" ja keinoja. Tuossa alempana murkkujen äiti kirjoittaa myös paljon hyvää asiaa. Kannatan! Ja nyt vapaapäivän ratoksi menen armaan kotini askareiden kimppuun!
- Ruusunen
Ja tyttäristä traumaattisia, jotka sitten terapioissa joutuvat hoitamaan itseään. Ei todellakaan maata kaada, jos vessanovi jää auki tai valot joskus palamaan.
Älä nalkuta vaan ota heitä kaulasta kiinni ja sano, että hyväksyt heidät sellaisena kuin he ovat. Miehesi tyttäret ovat osapuoli, joka on eniten joutunut kuitenkin kärsimään: ensin vanhempiensa törttöilyistä ja nyt isänsä uudesta löydöstä. Miksi asut samassa asunnossa tyttöjen isän kanssa? Heidän olisi helpompi tavat isäänsä ilman sinua.
Mieti minkälaisia hyviä muistoja heille sinusta jää? Olitko vain se nalkuttava isän eräs? - Milla
Taidat nyt kuitenkin tehdä itse suurimman osan noista ongelmistasi, ja suurin ongelma taitaa olla se että syyllistyt nyt "minun lapset-sinun lapset"-syndroomaan. Omat lapseni ovat nyt 12-ja 10-vuotiaat, ja meillä on jotakuinkin 99%samanlaiset toiveet ja säännöt kotitöistä jne. kuten itse listasit, mutta ei ne kehotuksista huolimatta tule vaan tehtyä niinkuin pitäisi. Ollaankin tässä sitten totuttu papattamaan kuin papukaijat joka ikinen päivä samoista asioista eikä ne mene silti perille. Meillä lapset kapinoivat välillä näitä sääntöjä ja ohjeita vastaan, vaikka ovat kyllä ihan pienestä pitäen opetettu tekemään tiettyjä, ikäkauteen kuuluvia juttuja. Se on vaan niin helppoa vaatia lapselta sitä, minkä itse jo automaattisesti tekee ilman käskyjä, se tuppaa vaan unohtumaan että lapset ovat lapsia eivätkä osaa ajatella tiettyjä asioita siltä kantilta mitä pitäisi.Kyllä nuo ongelmat ovat ihan jokapäiväistä lapsiperheen arkea, en minä usko että syy on siinä että tytöt ovat "eläneet pellossa" äitinsä kanssa ilman kieltoja ja rajoituksia. Voin vakuuttaa että lähestulkoon varmasti sinulla on vielä sama rumba edessä omien lastesi kanssa, sitten viimeistään ymmärrät.Ole tytöille nyt se äiti jota he varmasti tarvitsevat ja joka heiltä on puuttunut,ja unohda sinun ja minun lapset ja ajattele teitä perheenä joissa on ainoastaan teidän lapsianne! Varmasti ärsyttää tehdä ylimääräistä työtä toisten huolimattomuuden ja välinpitämättömyyden takia, mutta kannattaa muistaa eräs hyvä mainoksen iskulause:koti on elämistä, ei siivoamista varten! Eli tahtoo sanoa että älä stressaa itseäsi jatkuvalla kodin siivoamisella ja nysväämisellä. Hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi!
- tutulta kuulostaa
Luin mielenkiinnolla "arvaa mitä" ja "äiti ja uus"-nimimerkkien jutut, koska olen itsekin samassa liemessä. Juuri tällaiseen kokemusten vaihtoon tämä onkin hyvä kanava. Sain paljon lohtua teiltä molemmilta, kiitos siitä.
Se, mikä minua ärsyttää taas suuresti ovat syyllistävät viestit ja kannanotot kuten tässäkin viestiketjussa lopussa muutama. Ja joskus kun luen juttuja palstalta, mietin, miksi jotkut alkavat syyllistää ja mistä tarpeesta tulevat katkerat ja vihamieliset ja ymmärtämättömät kommentit. Tännehän kirjoitetaan nimimerkillä asioista jotka ovat tärkeitä, mutta arkoja ja joista puhuminen voi olla vaikeaa. Se, mitä täältä etsitään on asioisen jakaminen ja positiiviset vinkit ja rohkaisu. Kiitos kaikille niille, jotka jaksavat kannustaa muita eivätkä tuomitse!!- Milla
Missä kohti esimerkiksi minä syyllistin alkuperäistä kirjoittajaa? Kirjoitin pelkkää faktaa asiasta eikä ainakaan tarkoitukseni ollut missään tapauksessa syyllistää! Sille minä en voi mitään että esimerkiksi sinä otit sen siltä kannalta, se on ilmeisest sinun tapasi käsitellä lukemaasi. Ehkäpä sinulla on siellä takaraivossasi pieni syyllisyyden kipinä koska edes ajattelet tuollaisia!ja ymmärrä ystävä hyvä, että jos kirjoitat keskusteluryhmään, on satavarma asia että kommentteja tulee monelta kantilta, ihmisiä kun on monenlaisia ja niin on mielipiteitäkin. Eikös se ole tarkoituskin saada erilaisia näkökantoja asioihin, vai odotatko sinä pelkkää myötämielisyyttä ja tukea omaan kantaasi asiassa etkä kestä kritiikkiä? Silloin tämä ei todellakaan ole oikea paikka sinulle!
- äiti ja uusi
Hei vaan sinne teidän liemeenne. Niimpä, samassa "liemessä" lienee monta muuta. Välillä se on makeaa nektariinia ja välillä karvasta kalkkia. Niinkuin elämä yleensä. Tuo se onkin iso vietävä tuo syyllisyydentunto ja itsensä syyllistäminen. Olenkin sitä välillä pohtinut oikein urakalla! Että miksi me naiset vaadimme niin paljon itseltämme? Ja sitten syyllistämme itseämme... Joskus minä teen sitä ainakin ihan loputtomasti... Ja vielä ihan mitättömillä asioilla. Esim. kun on saanut huushollin siivottua, niin sitten mieltä alkaa kaivertaa ne iänikuiset keittiön kaapit, jotka pitäis pestä, tai sitten ne pari mattoa varaston nurkassa, jotka pitäisi pestä. Tuntuu, että tekee ihan tarkoituksella itselleen kiusaa, ettei vaan pääsisi se totuus unohtumaan. En tiedä onko muille tuttua... Ja nuo nyt ovat vielä tässä maailmankaikkeudessa pieniä juttuja. Kun sitten alkaa miettiä siivousurakan päätteeksi (takana yleensä vielä työpäiväkin) siinä kahvia maistellessa ja (myönnän) sohvalla lojuessa, että kun ei nyt ole ehtinyt niiden lasten kanssa lainkaan juttelmaan (päinvastoin; on tullut tiuskittua ja komenneltua) niin keitto on valmis. Sitä tuntee syyllisyyttä, ja seuraavaksi voimattomuutta ja seuraavaksi kiukkua (enhän minä voi kaikkea tehdä!) ja siinä sitä sitten ollaan! Tää nyt oli hieman kärjistetty esimerkki. Mutta kyllä siinä totuuden hiven on. Kun on niin vaikeaa antaa itselleen hyvää mieltä tehdyistä töistä ja jutuista. Kai sitä vaan asettaa liian suuret odotukset itselleen. Olen kyllä opetellut ajattelemaan toisella tavalla, mutta vieläkin välillä lankean tuohon syyllistämisen loukkuun. Eikä se tarkoita sitä, että oikeasti olisin syyllinen mihinkään! Tässä kyllä pätee se, että savua voi syntyä ilman tulta!
Täällä palstalla saa kyllä varautua mitä kummallisimpiin vastineisiin. Joskus me ymmärrämme täysin väärin täällä toisiamme, joskus sitä voi olla vähän pahalla päällä, ja se on sitten helppoa purkaa toiseen kirjoittajaan täällä, etenkin jos aihe on tarpeeksi herkkä ja kirjoittaja on asettanut itsensä tavallaan "alttiiksi" kritiikille. JA toiset varmaan tykkäävät päteä. Meitä on niin monenlaisia ihmisiä. Toiset ovat kamalan suorasukaisia, toiset herkkiä, toisia ei hetkauta mikään ja toisiin sattuu jo pelkkä vihjaus. Kyllä tietysti tietynlainen hienotunteisuus olisi kait suotavaa. Ei tämä kuitenkaan ole mikään tuomiosali. Eikä meistä kukaan ole tuomari. Sen kun muistamme, että täällä on kuitenkin paljon sellaisia, jotka oikeasti (ilman kaunaa tai katkeruutta) saavat purkaa tunteitaan, joista on vaikea puhua ja joita on joskus vaikea tuttujen kanssa jakaa... Minusta tämä on mukava palsta. Täällä voi vähän jakaa kokemuksia, ja on ihanaa kuulla, että muillakin on samanlaisia juttuja pyörinyt päässä, eikä meidän muksut ole mitenkään erikoisen hankalia, että tuohan taitaakin olla aika tavallista jne. Kunhan sitten muistaa jättää ihan omaan arvoonsa provosoivat jutut. Ihmisiä tässä vain ollaan. - Arvaa mitä
äiti ja uusi kirjoitti:
Hei vaan sinne teidän liemeenne. Niimpä, samassa "liemessä" lienee monta muuta. Välillä se on makeaa nektariinia ja välillä karvasta kalkkia. Niinkuin elämä yleensä. Tuo se onkin iso vietävä tuo syyllisyydentunto ja itsensä syyllistäminen. Olenkin sitä välillä pohtinut oikein urakalla! Että miksi me naiset vaadimme niin paljon itseltämme? Ja sitten syyllistämme itseämme... Joskus minä teen sitä ainakin ihan loputtomasti... Ja vielä ihan mitättömillä asioilla. Esim. kun on saanut huushollin siivottua, niin sitten mieltä alkaa kaivertaa ne iänikuiset keittiön kaapit, jotka pitäis pestä, tai sitten ne pari mattoa varaston nurkassa, jotka pitäisi pestä. Tuntuu, että tekee ihan tarkoituksella itselleen kiusaa, ettei vaan pääsisi se totuus unohtumaan. En tiedä onko muille tuttua... Ja nuo nyt ovat vielä tässä maailmankaikkeudessa pieniä juttuja. Kun sitten alkaa miettiä siivousurakan päätteeksi (takana yleensä vielä työpäiväkin) siinä kahvia maistellessa ja (myönnän) sohvalla lojuessa, että kun ei nyt ole ehtinyt niiden lasten kanssa lainkaan juttelmaan (päinvastoin; on tullut tiuskittua ja komenneltua) niin keitto on valmis. Sitä tuntee syyllisyyttä, ja seuraavaksi voimattomuutta ja seuraavaksi kiukkua (enhän minä voi kaikkea tehdä!) ja siinä sitä sitten ollaan! Tää nyt oli hieman kärjistetty esimerkki. Mutta kyllä siinä totuuden hiven on. Kun on niin vaikeaa antaa itselleen hyvää mieltä tehdyistä töistä ja jutuista. Kai sitä vaan asettaa liian suuret odotukset itselleen. Olen kyllä opetellut ajattelemaan toisella tavalla, mutta vieläkin välillä lankean tuohon syyllistämisen loukkuun. Eikä se tarkoita sitä, että oikeasti olisin syyllinen mihinkään! Tässä kyllä pätee se, että savua voi syntyä ilman tulta!
Täällä palstalla saa kyllä varautua mitä kummallisimpiin vastineisiin. Joskus me ymmärrämme täysin väärin täällä toisiamme, joskus sitä voi olla vähän pahalla päällä, ja se on sitten helppoa purkaa toiseen kirjoittajaan täällä, etenkin jos aihe on tarpeeksi herkkä ja kirjoittaja on asettanut itsensä tavallaan "alttiiksi" kritiikille. JA toiset varmaan tykkäävät päteä. Meitä on niin monenlaisia ihmisiä. Toiset ovat kamalan suorasukaisia, toiset herkkiä, toisia ei hetkauta mikään ja toisiin sattuu jo pelkkä vihjaus. Kyllä tietysti tietynlainen hienotunteisuus olisi kait suotavaa. Ei tämä kuitenkaan ole mikään tuomiosali. Eikä meistä kukaan ole tuomari. Sen kun muistamme, että täällä on kuitenkin paljon sellaisia, jotka oikeasti (ilman kaunaa tai katkeruutta) saavat purkaa tunteitaan, joista on vaikea puhua ja joita on joskus vaikea tuttujen kanssa jakaa... Minusta tämä on mukava palsta. Täällä voi vähän jakaa kokemuksia, ja on ihanaa kuulla, että muillakin on samanlaisia juttuja pyörinyt päässä, eikä meidän muksut ole mitenkään erikoisen hankalia, että tuohan taitaakin olla aika tavallista jne. Kunhan sitten muistaa jättää ihan omaan arvoonsa provosoivat jutut. Ihmisiä tässä vain ollaan.Kiitos paljon ajatuksistanne, kannustuksistanne, neuvoistanne, myötätunnosta, "satikuteista"...
Totta puhuakseni, kyllä siten eniten kaipasi ja toivoi empatiaa, kun pistin itsestäni kurjimmat tuntemukseni kaiken kansan luettavaksi. Toki henkisesti oli myös varauduttava röykytykseen... olemmehan erilaisia. Olemme kuitenkin niin haavoittuvia ja vaikka kirjoitammekin tänne anonyymeinä, niin ainahan voi olla joku läheinen/tuttu/sukulainen, joka tunnistaa sinut. Ja siinä sitten olet paljastanut itsestäsi ja tunteistasi kaiken - näin minä todellisuudessa tunnen ja ajattelen, vaikka muuta olen väittänyt... Paljastumisen mahdollisuushan on aina olemassa, ja siksi minäkin mietin, uskallanko kirjoittaa tuntemuksiani tälle palstalle, mutta halusin "pläjäyttää itseni tapetille", jotta saisin mahdollisuuden aloittaa myös oman itseni eheyttämisen - yksin sen aloittaminen ei olisi onnistunut. Te olette antaneet minulle uusia "eväitä".
Ja vaikka kirjoitinkin alussa vain mieheni murkkuikäisistä tytöistä, niin on hänellä vielä lähes kolmekymppinen, naimisissa oleva tytär, jolla on vauva. Hän on luku sinänsä.. Esim. en saanut mennä sairaalaan katsomaan vauvaa, vain ja ainoastaan isä ja tytöt. Hän ei kuulemma tuntuenut minua vielä tarpeeksi hyvin. No, syy sekin.. Mutta arvatkaapas miltä minusta tuntui, kyllä sydämeen koski ja tunsin oloni tosi ulkopuoliseksi. No, ei hänestä sen enempää. Parempi olla tekemättä sen suurempaa numeroa.
On ollut kiva saada uusäideltä kommentteja, mutta olisi kiva saada myös uusisien vastauksia ja mielipiteitä. Eli miten he kokevat meidät uudet aviovaimot/uusäidit, kun tunnemme näin kun aina välillä tunnemme heidän lapsiaan kohtaan ja kun meillä on tietyt kasvatusnäkemykset ja ohjenuorat kotityöhön, joista haluaisimme pitää kiinni ja joita haluaisimme opettaa myös teidän isien lapsille.. Tämäkin on rakkautta, uskokaa pois! - Äimistynyt
äiti ja uusi kirjoitti:
Hei vaan sinne teidän liemeenne. Niimpä, samassa "liemessä" lienee monta muuta. Välillä se on makeaa nektariinia ja välillä karvasta kalkkia. Niinkuin elämä yleensä. Tuo se onkin iso vietävä tuo syyllisyydentunto ja itsensä syyllistäminen. Olenkin sitä välillä pohtinut oikein urakalla! Että miksi me naiset vaadimme niin paljon itseltämme? Ja sitten syyllistämme itseämme... Joskus minä teen sitä ainakin ihan loputtomasti... Ja vielä ihan mitättömillä asioilla. Esim. kun on saanut huushollin siivottua, niin sitten mieltä alkaa kaivertaa ne iänikuiset keittiön kaapit, jotka pitäis pestä, tai sitten ne pari mattoa varaston nurkassa, jotka pitäisi pestä. Tuntuu, että tekee ihan tarkoituksella itselleen kiusaa, ettei vaan pääsisi se totuus unohtumaan. En tiedä onko muille tuttua... Ja nuo nyt ovat vielä tässä maailmankaikkeudessa pieniä juttuja. Kun sitten alkaa miettiä siivousurakan päätteeksi (takana yleensä vielä työpäiväkin) siinä kahvia maistellessa ja (myönnän) sohvalla lojuessa, että kun ei nyt ole ehtinyt niiden lasten kanssa lainkaan juttelmaan (päinvastoin; on tullut tiuskittua ja komenneltua) niin keitto on valmis. Sitä tuntee syyllisyyttä, ja seuraavaksi voimattomuutta ja seuraavaksi kiukkua (enhän minä voi kaikkea tehdä!) ja siinä sitä sitten ollaan! Tää nyt oli hieman kärjistetty esimerkki. Mutta kyllä siinä totuuden hiven on. Kun on niin vaikeaa antaa itselleen hyvää mieltä tehdyistä töistä ja jutuista. Kai sitä vaan asettaa liian suuret odotukset itselleen. Olen kyllä opetellut ajattelemaan toisella tavalla, mutta vieläkin välillä lankean tuohon syyllistämisen loukkuun. Eikä se tarkoita sitä, että oikeasti olisin syyllinen mihinkään! Tässä kyllä pätee se, että savua voi syntyä ilman tulta!
Täällä palstalla saa kyllä varautua mitä kummallisimpiin vastineisiin. Joskus me ymmärrämme täysin väärin täällä toisiamme, joskus sitä voi olla vähän pahalla päällä, ja se on sitten helppoa purkaa toiseen kirjoittajaan täällä, etenkin jos aihe on tarpeeksi herkkä ja kirjoittaja on asettanut itsensä tavallaan "alttiiksi" kritiikille. JA toiset varmaan tykkäävät päteä. Meitä on niin monenlaisia ihmisiä. Toiset ovat kamalan suorasukaisia, toiset herkkiä, toisia ei hetkauta mikään ja toisiin sattuu jo pelkkä vihjaus. Kyllä tietysti tietynlainen hienotunteisuus olisi kait suotavaa. Ei tämä kuitenkaan ole mikään tuomiosali. Eikä meistä kukaan ole tuomari. Sen kun muistamme, että täällä on kuitenkin paljon sellaisia, jotka oikeasti (ilman kaunaa tai katkeruutta) saavat purkaa tunteitaan, joista on vaikea puhua ja joita on joskus vaikea tuttujen kanssa jakaa... Minusta tämä on mukava palsta. Täällä voi vähän jakaa kokemuksia, ja on ihanaa kuulla, että muillakin on samanlaisia juttuja pyörinyt päässä, eikä meidän muksut ole mitenkään erikoisen hankalia, että tuohan taitaakin olla aika tavallista jne. Kunhan sitten muistaa jättää ihan omaan arvoonsa provosoivat jutut. Ihmisiä tässä vain ollaan.Ihan täyttä, sympaattista ja asiallista asiaa äiti ja uusi-nikiltä.
Mutta älä hyvä ihminen kirjoita kaikkea yhteen metrinpötköön, ei hyvääkään tekstiä jaksa lukea ilman kappalejakoja ! Kirjoita mieluummin 10 lyhyttä kappaletta kuin yksi jättimäinen.
Kaikella ystävyydellä !
- järki käteen
Pikku vinkki sulle:lakkaa yrittämästä =) Sittenpähän näkevät!Lopeta tyttöjen pyykin pesu yms.Siis omalta osaltasi KAIKKI heihin liittyvä("raataminen").Anna välillä isänkin tehdä jotain-älä yritä ostaa tyttöjen huomiota ainaisella hyysäämisellä..he vaan käyttävät tilaisuutta hyväkseen.Tuon ikäisten ON opittava vastuuta.Aika huono pohja omalle elämälle tuo,että kaikki on annettu periksi ja isä tavallaan "ostanut" lapset puolelleen.Huono homma,sanon minä.Päätä päivämäärä,MILLOIN kaikki muuttuu ja kerro se kaikille suoraan-sano vaikka,että "Tästä päivästä lähtien..." ja TEE se muutos..sanot miehelles,että JOS ei tahti muuta,sinä PALKKAAT siivojan ja HÄN maksaa,sovittu?
- yh äiti x4
ehdotus on tuo yllä oleva.
Vaikka olenkin yh äiti niin oman jaksamisen takia olen oppinut katsomaan sormien läpi monta asiaa,ja kyse on omista lapsistani.
Tytöllä on ollut vuoden päivät nootti että siivoaa joka viikko huoneensa,päivä voi olla pe,la tai su.
Tyttö on nyt 10v.Eihän se onnistu,mutta joka viikko käyn asiasta jäkättämässä.No saman verran on aikaa siitä että sanoin että jos pyykit ei tule pyykkikoriin niin kukaan ei niitä pese.
Siellä ne enimmäkseen lojuu pitkin lattioita mutta nykyään ne tulee pyykkiin ainakin 3 kertaa viikossa.
En hae sängyn alta sukkia,siellä saavat olla jos tyttö ei niitä sieltä kaiva esille.
Aina silloin tällöin luutuan huoneen,mutta viikko siivouksen,eli imuroinnin ja pöytien siivoamisen tyttö tekee kerran viikossa.
Poika nyt 6v. osaa pitää huoneensa tosi siistinä,kerää lelunsa ja vie pyykkinsä joka päivä pyykkikoriin.
Jopa 2v, poika kerää omat lelut pois lattialta.
Joten tämän nimimerkin :järki käteen kirjoitus oli tosi hyvä ja kannattaa noudattaa sitä.
Jos pyykit ei mene pyykkikoriin anna olla vaikka ikuisuuden pitkin lattioita,viimeistään kun lapsille tulee kavereita alkaa ne siivoamaan.
Ja kyllä se isä saa osallistua enemmän joka päiväisiin asioihin.
Toi olisi tosi mukava kun siivoaja kävis edes kahden viikon välein,aika hyvä juttu olisi:=))))
- yh-isä
Omat lapsesi taitavat olla niin nuoria että tekevät vielä mitä käsketään. Itselläni on kaksi teini-ikäistä ja nuo ongelmat tuntuvat tutuilta. Siitäkin huolimatta että yritän tehdä sopimuksia ja välillä huudankin jne. Toisaalta meillä on lasteni kanssa lämpimät välit ja elämme oikein mukavasti pienestä epäjärjestyksestä huolimatta. Kodin myönteinen ilmapiiri on kuitenkin tärkeämpää kuin se montako lasia päivässä tiskataan. Siivooja käy toki parin viikon välein, jolloin lastenkin täytyy skarpata että saavat huoneensa siivouksen vaatimaan järjestykseen.
Mutta en kyllä haluaisi että meille muuttaisi joku marttyyri joka alkaisi "kouluttamaan" meitä.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Suomalainen tutkimus paljasti oudon asian vasemmistolaisista - he häpeävät itseään
Kyllä, asia on faktaa. Suomalainen tutkimus osoittaa, että vasemmistolaisina itseään pitävät kansalaiset häpeävät itseää1383829Sosialismia Tampereella: Virallinen ilmiantolinja avautuu kaupungissa
Nyt siis mennään mansessa ihan justiinsa samaan malliin kuin entisessä Neuvostoliitossa, jossa saattoi ilmiantaa naapuri3362964Tätä et nähnyt tv:ssä: Frederik paljastaa - Totuus "haisevasta jäynästä" pehtoorille Farmilla
Frederik veti ns. herneen nenään ja päätti kostaa pehtoorille. Mitäs mieltä olet Frederikin "aamutoimista"? Lue jutt81865Ellen Jokikunnas paljastaa kyynelehtien Ralph-pojasta: "Apua..."
Ellen Jokikunnaksen ja hänen puolisonsa Jari Raskin perheestä ja taloprojektista Italiassa kertova Unelmia Italiassa -sa51598Oho! Vappu Pimiä teki "röyhkeän" teon - Onko sopivaa paljastaa tämä MasterChef-sarjasta?
Vappu Pimiä on astunut MasterChef Suomi -keittiöön ja liittynyt ohjelman legendaariseen tuomaristoon Helena Puolakan ja41079- 71934
Kaste tulisi tehdä apostolisella tavalla Ap. t. 2:38 mukaan
Apostolit eivät kastaneet kolminaisuuden nimellä vaan Jeesuksen alkuperäisen käskyn mukaisesti: Ap. t. 2:38 Niin Pietar38864- 44774
- 65741
Kuhmossa rallit alkoi ennen aikojaan
Paettiin polliisia törkeästi? Se tuo rallikiima on näemmä saavuttanu paikalliset tommi mäkiset kiljupäissään auton rat22708