Miksi en halua lasta / lapsia?

Ei kaikki vaanha halua lapsia, eikä tarvitsekaan.

Jutelkaapa miehesi kanssa asiasta - jos hän kokee samoin kuin sinä, ei mitään ongelmaa ole. Paitsi jos "haluat haluta lapsia", kuten itselläni oli tilanne. Ratkaisimme sen (tai luulimme ratkaisevamme) aloittamalla lapsenteon ihan vaan rationaalisena päätöksenä. Kaksi vuotta kohta yritetetty ilman ensimmäistäkään plussaa. Ikää mulla nyt 33. Edelleenkään en ole kliseisessä mielessä lapsirakas, suhtaudun täysin neutraalisti muiden vauvoihin jne.

"Vauvakuumetta" ei kaikille vaan koskaan tule, älä jää sitä odottelemaan ikäänkuin se olisi jokin merkki että nyt olet valmis lapsenhankintaan. Omasta mielestäni vauvakuume on muutenkin ihan absurdi syy hankkia lapsi, koska sehän on vauva vain hetken mutta vanhemmuus ei kerran alettuaan lopu koskaan.

Olen nelikymppinen nainen. Meillä omistusasunto ja kissa.
En ole koskaan potenut vauvakuumetta, enkä kokenut tarvetta tehdä lapsia.
Minulta puuttuu kuuluisa biologinen kello tai se on epäkunnossa.
Olen tyytyväinen elämään. Kaikilla ei tarvitse olla lapsia.
Minulla on ihana kummtyttö.

Mielestäni sinä olet jopa enemmän normaali kuin he, jotka väen väkisin niitä lapsia "hankkivat" koska se nyt vaan "kuuluu asiaan". Se tyypillinen kuvio, jossa on se työ, on parisuhde, on asunto, on se farmariauto... Ja koska kuuluu asiaan, niin luonnollisesti siihen jatkumo se lapsi tai useampi. Jollet tätä kirjoittamatonta sääntöä noudata, niin olet itsekäs, mielenvikainen ja täysin huono ihminen.

Mitä kettua mä sanon? Sekö on itsekästä, että ajattelee sen mahdollisen lapsen parasta sillä, ettei väen väkisin hankkiudu raskaaksi vain siksi, että yhteiskunta näin velvoittaa? Mihin on unohtunut sen lapsen hyvinvointi, kasvatus ja rakastaminen? Se valtava vastuu?

Ja tähän saman syssyyn varsinkin lapsettomat naiset kehtaavat lähteä toisia syyllistämään siitä, ettei "hankkiudu" raskaaksi vain siksi, että on siihen mahdollisesti fyysisesti kykeneväinen? Tämäkin maa on pullollaan väkisillä väännettyjä lapsia, joista loppujenlopuksi kukaan ei jaksa välittää, vaan kaikki yritetään korvata rahalla ja tavaralla. Sekö on sitten sitä normaaliutta?

Puhumattakaan siitä, että maailma on pullollaan lapsia joita kukaan ei halua. Minua nimittäin itseäni raivostuttaa naiset, jotka itse ovat kyllä valmiita syyllistämään muita naisia vapaaehtoisesta lapsettomuudesta koska omassa lapsettomassa katkeruudessaan eivät enää kykene näkemään elämälleen muuta tarkoitusta kuin oma biologinen lapsi. Se huutava vääryys ja maailmankaikkeuden vääryys ja rangaistus siitä, ettei ole kykeneväinen biologista lasta saamaan.

Anteeksi julmuuteni, mutta tällaisissa tapauksissa varsinkin olen aidosti sitä mieltä, että sille lapsettomuudelle on todellakin jokin suurempi merkitys ja tarkoitus. Jos koko elämä pyörii vain ja ainoastaan oman biologisen lapsen saannin ympärillä, niin jokuhan siinä kuviossa kyllä mättää. Oma lapsi on saatava, mutta esim. adoptio ei tule kysymykseenkään? Ja kuka olikaan se itsekäs?

Olen itse päälle kolmekymppinen lapseton nainen. En omasta halustani, mutta näemmä luonto on kohdallani päättänyt näin. Minäkin tiedän ja tunnistan sen surun ja kaipuun, olen ne itse läpikäynyt. Olen kokenut sen kateuden lähipiirin perheenlisäyksistä, olen kokenut sen syyllistämisen, utelut, kivun ja tuskan... Kaiken negatiivisen mitä aiheeseen liittyy. Silti, en koskaan ikinä lähtisi _ketään_ kanssasisarta arvostelemaan saati syyllistämään siitä, että hän on oman valintansa tehyt pysyä lapsettomana omasta halustaan.

Varsinkin silloin, jos nainen itse sanoo: minussa ei ole äidillisyyttä puupennin vertaa, puhumattakaan siitä, että joku kehtaa myöntää inhoavansa pikkulapsia. Tällaisille naisille nostan hattua, luojan kiitos! Kiitos siitä, että ette synnytä lisää ei haluttuja tai toivottuja lapsia tähän maailmaan, niitä on jo aivan riittämiin. Te olette täysin normaaleja, koska uskallatte kyseenalaistaa tämän kirjoittamattoman säännön siitä, että lisääntyminen olisi se elämän tarkoitus ja nimenomaan velvoite. Te juurikin ette ole itsekkäitä kun ajattelette lapsen parasta.

No sulla on vielä reilu 15 vuotta aikaa miettiä ja harkita lapsentekoa, jos pidät itsesi hyvässä fyysisessä kunnossa.

Sun elämä.
Lapsettomana tai lapsellisena ihan se ja sama. Jos et hanki lapsia elämäsi menee suuntaan A jos hankit lapsia elämäsi mene suuntaan B.
Loppujen lopuksi se on sun elämä etkä voi tietää oletko onnellisempi ilman lapsia vai lasten kanssa ... etukäteen.
Jos koti ja farkku määrittää onnellisuuden - älä hanki lapsia ostakaa parempi auto.
Autolla on käyttöohjeet ja takuu lapsilla ei ole.

Mun mielestä ei ole itsekästä olla haluamatta lapsia, eikä sekään ole itsekästä, että tietoisesti pysyy lapsettomana. Mua on isä syytellyt kauhean itsekkääksi ja epäluonnolliseksi, koska olen ilmoittanut, ettei mun suhteesta lapsia synny. Ollaan molemmat miehen kanssa sitä mieltä, ettei niitä tarvita (mies kyllä lapsirakas sinällään, muttei ehtisi edes hoitaa OMAA). Itse olen Asperger-persoona, joten jo senkin takia näkisin itseni erittäin huonona äitinä, nuo mielenkiinnon kohteet kun ovat hyvin vahvasti jotain aivan muuta kuin se mahdollinen lapsi, joka varmasti jäisi huonolle hoidolle, kun mieleeni tulisi jotain "paljon tärkeämpää ja kiinnostavampaa".

Kuuluisaa biologista kelloa ei ole värähdyttänyt mikään koskaan, enkä ole ikinä tuntenut pitäväni mukuloista tai edes vilaukselta tuntenut tarvetta hankkia sellaista. Luonnollisesti jyrkkä suhtautuminen myös lapsiin, kuten muihinkin asioihin, on hieman lieventynyt vuosien varrella, mutta edelleenkään en koe haluavani sellaista ITSELLE.

Tässä mielessä ärsyttää, kun kaikki muut ympärillä säälittelevät "Voi että, kyllä se sinunkin mielesi vielä muuttuu!" ja kyselevät, milloin niitä lapsia alkaa tulla. Aivan kuin tietoinen valinta elää lapsivapaasti olisi jotenkin huonompi kuin se toinen vaihtoehto.

Jos/kun koskaan tätä lapsi-asiaa haluan miettiä, olen muutoinkin enemmän adoption kannalla: maailmassa on hirveä määrä lapsia vailla hyviä vanhempia, ja liikaa ihmisiä muutenkin, joten miksi lykätä niitä ihmisiä vielä LISÄÄ tälle ylikansoitetulle maapallolle?

Lapsettomat selittee omaa tilannetta kun lapsia ei ole. Lapsettomuutta tunnutaan selitellä vaikka ei kukaan olisi asiasta sen enempää kiinnostunut.

Ei se mikään vika tarvitse olla. Toiset ei koe samanlaista tarvetta lisääntyä, kun toiset taas kokee vimmatusti. Ihmiset on erilaisia tässäkin asiassa. Mikä hyvälle tuntuu, sen mukaan se täytyy elää.

Olen ollut lapseton vasten tahtoani ja käynyt sen helvetin koko tunneskaalan läpi. Koskaan ei kuitenkaan ole mieleeni tullut syyllistää ketään vapaaehtoisesti lapsetonta valinnastaan. Tai lasta vimmatusti yrittävää klinikkaa avukseen tarvitsevaa.

Sen sijaan vanhempia, jotka jättävät lapsensa heitteille olen syyllistänyt useinkin ja varmasti aina tulen syyllistämäänkin. Mielummin jättää lapset tekemättä, jos yhtään arvelee olevansa sorttia emmä jaksakkaan niitä. Nimittäin ei se lapsiperheen elämäkään mitään ruusuilla tanssia aina ole. Nyt sen tiedän.

Eihän sulla mikään hätä ole. Jos ei vauvaa rupea haluamaan, niin sitten ei, ja sitä ei pakosta kannata todellakaan hankkia!! Kuuntele itseäsi ja toimi sen mukaan. Tietysti jos mies haluaisi lapsia, niin on reilua päästää hänet pois tekemään niitä jonkun toisen halukkaamman kanssa. Nykyään on jo ihan tavallista olla lapseton syystä tai toisesta, ja vain moukat alkavat tivaamaan syitä siihen. Minusta paras vastaus on "En halua puhua siitä".

Jotkut vain ei halua lapsia eikä mun mielestä siinä pitäisi olla minkäänlaista nokannaputtamista yhtään keneltäkään sillä se, hankitko lapsia vai et ei kuulu heille eikä heidän elämäänsä ja he saavat hankkia niin monta lasta kuin sielu sietää sillä edelleenkin se on heidän oma asiansa ja halunsa. Mielestäni sitä voisi verrata vaikka hiusten värjäämiseen; eihän kukaan tule kenellekään kyselemään että "No, millonkas sitä sinäkin värjäisit ne hiukset? Alat olemaan jo siinä iässä ja fyysisessä kunnossa että ne hiukset voisi jo hyvinkin värjätä..."

Itse olen ainakin sitä mieltä, että lapsia en tule hankkimaan sillä en vain näe mitään puoleensavetävää lapsissa enkä lastenhoidossa, en ole ikinä nähnyt. Edelleenkin menee monesti hermot pikkulapsiin esim. kaupoissa, pihoilla, puistoissa ja ties missä jossa se rääkyminen raikaa ja vanhemmat eivät tunnu saavan lapsiansa kuriin sitten millään, mutta sitten vain puren hammasta ja olen hiljaa sillä ne mölyt on vaan parempi pitää mahassa ennen kuin lähtee vanhemmille valittamaan ko. asiasta.

Ei mitään vikaa sillä vika on niiden päässä jotka kyselevät ja painostavat. Lapsenteko on henkilökohtainen asia eikä muilla olisi mitään oikeuksia alkaa mitään VAATIMAAN keneltäkään.

Nauti elämästäsi ja ohita tyhmien ihmisten kommentit ja utelut sikseen. Katsos ei täällä kaikkia ole lyöty turhalla sivistyksellä ja järjellä. Pitää vaan hyväksyä se että ihmisiä on moneen junaan.

Pitäisikö täällä alkaa häpeämään sitä ettei ole lapsia? Inhoan ja kammoksun jotain "biologisen kello tikitystä" ,"vauvakuumetta" ym. typeriä sanontoja. Kukanhan nekin on keksinyt?

Muut ihmiset luovat sinulle paineita etkä itse. Vaatii sisukkuutta ja rohkeutta kyetä olemaan erilainen eikä taivu kenenkään painostuksen alla. Tiedän monia joilla on se yksi pakkolapsi tullut tehtyä sen pelottelun että vahana katuu ja ympäristön painostuksesta. Ihmisiähän pelotellaan monilla keinoilla. Mikä siis on täysin järjetöntä eikä viisaat lapsettomat aivoni sitä sulata :D

Itse en ole koskaan halunnut lapsia. Joskus pienenä poikana luulin että niitä on pakko hankkia. Edellisessa pidemmässä suhteessa nainen oli aivan hulluna lasten perään enkä mitenkään saanut häntä ymmärtämään omaa näkökantaani. No suhde päättyi muista syistä mutta ajatus lapsista tuntui aina vain kammottavammalta. Kun tapasin nykyisen vaimoni oli varsinainen onnenpommi kun hän ilmoitti heti suhteen alussa että muuten sitten vihaa lapsia. Sen koommin ei lapsista ole keskusteltu, paitsi huutavien kakaroiden ympäröiminä vain kiitelty omaa tilannettamme. Tottakai häissä sateli vauvakysymyksiä mutta määrätietoinen "Ei ole eikä tule" jätti monia paheksuvia katseita mutta ei jatkokysymyksiä. Nyt takana jo monta onnelista vuotta 2 hengen perheelämää. Vuokrayksiö ja pari moottoripyörää on meidän juttu. Ja maailmaa on kierretty urakalla kun ei tarvitse raahata mukana kuin itseään. Osaan toki olla onnellinen niiden ystävien puolesta jotka ympärilläni lisääntyvät mutta samalla mietin mielessäni että ei koskaan omalle kohdalleni.

Niin...

Muistan aikonani lukeneeni Marita Taavitsaisen haastatteluja, joissa hän kovasti toitotti miten ei halua lapsia eikä aio hankki lapsia koskaan.

Sitten tuli mies, rakkaus ja vauvakuume, joka ilmeisesti oli ollut myös aikaisemmin mutta kun lapsentekoon ei ollut mahdollisuutta oli parempi ottaa "happamia pihlajamarjoja" asene. Hänellä on nyt miehensä kanssa kaksi lasta ja nyt hän sanojensa mukaan elää oikeaa elämää ja ymmärtää mitä rakkaus on.

Välttämättä sinussa ei ole mitään vialla mutta lapsettomana jäät jostakin isosta ja merkityksellisesta asiasta paitsi. Sanokoon vapaaehtoisesti lapsettomat ja muut lapsivihaajat mitä tahansa. Mielestäni sinä pohdit jo lastentekoa koska ymmärrät että periaatteessa biologinen kello soi jokaisella naisella jossain vaiheessa. Et ole vielä vanha, tiedän monta tuttavanaista joka on tehnyt ensimmäisensä nelikymppisena, tosin se on aika myöhään koska nyt vaihdevuosissaan lapsensa ovat varhaismurkkuja; huono yhdistelmä.

Älä kuitenkaan tee lasta, ellet ole valmis lapsiperhe-elämään sitoutumaan ja siitä nauttimaan. Se ei olisi ketään kohtaan oikein.

Pakko vielä todeta, että moni lapseton nainen katuu 5-kymppisenä sitä, ettei tehnyt lasta. Ulkomaanmatkat, mielenkiintoinen työ yms. ei täytä koskaan elämää kokonaisvaltaisesti vaikka kuinka yrittäisi. No, ehkä alkoholilla höystettynä.

Jokaisen tulee saada itse valita haluaako lapsia vai ei. Ja valitettavasti moni äiti ei tekisi yhtään lasta, jos voisi uudelleen valita.

Lapset voi tuoda onnea perheeseen tai tehdä perheen elämästä helvettiä. Ihmiset jotka päättävät etteivät halua lapsia, poistavat riskin monen vuoden helvetistä.

Kyllä lapsiperheen elämä voi olla tosi ihanaa ja onnellista. Niin on omanikin.

Mutta kun katson läheltä, miten läheisen perheen lapsi on tehnyt vanhempiensa elämästä täyttä helvettiä, niin olen oppinut ymmärtämään miksi kaikki ei halua lapsia.
Jos sitä elämää olisin nuorena katsonu yhtä läheltä, en varmaan olisi edes ajatella että olisin tehnyt yhtään lasta.

Se on tuurissaan sekin asia niin kuin muukin elämä.

No, kaduttaakohan minua sitten kuolinvuoteella, etten koskaan elämäni aikana ollutkaan uskovainen? Olen itse tehnyt tietoisen valinnan olla uskomatta Jumalaan, vaikka sitä on yritetty kauheasti tyrkyttää. Ei vain tunnu omalta jutulta.

Samalla tavalla kakarat ei tunnu omalta jutulta. En ole koskaan halunnut niitä, enkä halua tälläkään hetkellä, vaikka mieskin on ja ikä alkaa olla "siinä vaiheessa", että niitä penskoja muka pitäisi alkaa haluta. Mutta kun en näe lapsissa mitään viehättävää, koen, että elämäni menisi täysin pilalle, jos siihen ilmaantuisi lapsi (joten onneksi miehelläni ei ole lapsia aiemmasta elämästään). Elämä tuntuu juuri sellaiselta, kuin sen pitääkin, mitään ei niin sanotusti puutu, ja lapset inhottaa. Joten miksi tällaisen naisen edes pitäisi hankkia lapsi?

Jos jokin asia ei kiinnosta, on väärin yrittää vihjailla, että "se nyt vaan täytyy olla, vielä sinäkin sen tajuat! Et voi olla onnellinen ilman asiaa X", sillä kuten täällä on moneen kertaan todettu, ihmiset on erilaisia ja tykkää eri asioista.

No, jos joskus ihmeen kaupalla päässäni vinksahtaa ja alankin tykätä lapsista tai haluta sellaisen itselle, niin sitten se on silleen. Se on sen ajan murhe. Mutten tosiaan ymmärrä tai hyväksy sitä, että juuri tässä hetkessä olevaa mielipidettä, oli se kenen hyvänsä ja millainen tahansa, ei voida kunnioittaa, vaan yritetään vähätellä ja lytätä sanomalla "joojoo, vielä sinäkin muutat mielesi!!!" Saati, että ihmisessä olisi jotain vikaa, ellei se tykkää jostakin asiasta?!

Voisin katua vanhana sitäkin, etten tykkää simpukoista (ruokana), etten harrasta taidetta, etten ole naimisissa (miksi mennä, jos suhde toimii ilmankin, eikä kumpikaan halua naimisiin?), etten antanutkaan hiusten olla luonnollisen väriset vaan värjäsin ne, etten ottanut kissaa vaikka tarjottiin... Kaikkea voi katua. Kaikkea ei kuitenkaan tule kaduttua, koska ne asiat ei koskaan kiinnostaneet.

Tarvitseeko tuosta tehdä ongelma, jos lapsettomuus on oma valinta? Eikös asia ole sillä OK? Eri asia, jos haluaisi lapsia mutta ei saa, se on ongelma. Voi olla tyytyväinen jos elää omien valintojensa mukaan. Ja muitten mielipiteillähän ei ole merkitystä.

Me tehdään paljon muitakin valintoja ja päätöksiä, eikä niitäkään märehditä loputtomiin. Valitaan puoliso ja valitaan työpaikka eikä sitäkään tartte loputtomiin selitellä perustella miksi valittiin niin...

En missään tapauksessa halua tälle p-skapallolle enää ensimmäistäkään tietoista ja avutonta sielua kärsimään enkä todellakaan halua jatkaa sukuani yhtään sen pitemmälle. Olen iloinen sitten kun pääsen täältä itsekin pois.

Vanhempani kasvattivat minut lyöden ja tukistaen, mutta se oli vain vienoa alkusoittoa sille helvetille, jonka jouduin peruskoulussa käymään läpi. Se ei ollut ainoastaan koulukiusaamista: se oli aivan puhdasta kouluterroria. Väkivalta oli sekä fyysistä, henkistä että seksuaalista, ja itsemurha oli mielessä jatkuvasti. Seurauksena valava traumaperäinen stressioireyhtymä, ja inho sekä viha koko miessukupuolta kohtaan: pojat ja miehet ovat murhanhimoisia petoeläimiä.

Nuorena en koulukiusattujen tavoin kelvannut koskaan kenellekään, ja 28-vuotiaana lopetin puolison etsimisen lopullisesti. Jos ei siihen mennessä kelpaa, niin ei sen jälkeenkään. Perheen ja suvun juoruämmille, jotka kyselevät, että milloin menen naimisiin, olen sanonut päin naamaa, että en kelpaa kenellekään enkä ala tyrkyttämään itseäni kenellekään. Tein päätöksen, että meidän sukumme päättyy minuun.

Minua ei kaduta tippaakaan päätökseni olla hankkimatta yhtään lasta eikä tule milloinkaan kaduttamaankaan. Tämä maailma on niin paha paikka, että jo pelkästään syntyminen tänne on hirveä tragedia, ja olen onnellinen syntymättömien sekä abortoitujen että vauvoina kuolleiden lasten puolesta, ettei heidän ikinä tarvinnut tänne tullakaan. Tämä maailma on kamala paikka eikä sitä voi mitenkään muuttaa sen paremmaksi.

Aina, kun on lisääntymisvietti yrittänyt iskeä, olen muistellut lapsuuteni ja nuoruuteni helvettiä ja se on tukahduttanut enemmät halut omasta räkäpokaalista.

Tämä maailma on hirvittävä, kamala, paha ja armoton paikka, ihmiset ovat ilkeitä ja julmia ja armottomia p-skiaisia ja elämä on yhtä helvettiä ilman sinappikoneitakin. Minulla on luvaton pistooli piirongin laatikossa ja se on sitä varten, että pääsen täältä maailmasta tuskattomasti pois, jos sairastun, jään pitkäaikaistyöttömäksi, vammaudun tai muutoin menetän senkin vähän ihmisarvoani, mikä minulla on. Hittojako täällä elämään, jos ja kun mitään toivoa paremmasta ei ole. Täydellinen olemassaolemattomuus on aina parempi kuin sellainen olemassaolo, joka on pelkkää kärsimystä ja tuskaa.

On ollut erittäin voimauttavaa lukea osaa näistä kommenteista. Kiitos siitä kaikille teille ihanille naisille. (Ja hyvää naistenpäivää! 8.3.2015!)
Itsellä meni reilu vuosi sitten viiden vuoden parisuhde ja kihlat kankkulan kaivoon kun ilmoitin silloiselle kullalleni, että minä en aio koskaan hänelle lasta antaa. Hyviä ystäviä ollaan vielä nykyäänkin ja molemmat omilla tahoillaan uudessa parisuhteessa. Tuolloin olin 22 vuotias ja mies 25. Nyt vuotta vanhempana uudessa suhteessa 24 vuotiaan miehen kanssa, joka hänkin ilmoitti nyt sitten vastikään haluavansa lapsia ja uskovansa mieleni muuttuvan tämän asian suhteen tulevaisuudessa. Olen jo suhteen alussa kertonut mikä johti minun ja eksäni eroon ja tehnyt kantani lasten hankkimisesta selväksi. Tai ainakin luulin hänen ymmärtäneet? Nyt on jo puoli vuotta hurahtanut aikaa ja hän ottaa asian puheeksi. Eikä kyse ole vaan yhdestä mukulasta, vaan peräti kolmesta. Miehillä tuntuu olevan tämä lasten määrä ja hankkiminen päätettynä näköjään jo hyvissä ajoin.

Tiesin ihan pienestä tytöstä asti, etten halua lapsia. Kanta ei ole muuttunut vuosien varrella vaikka ystävät ja sukulaiset saavat perheenlisäystä nyt melkoisella tahdilla. En ole lapsivastainen, pidän kyllä lapsista, mutten vaan pysty kuvittelemaan sitä tulevaisuutta itselleni. Olen siinä mielessä itsekäs, että haluan elää omaa elämääni ilman vastuuta lapsesta ja kaikesta mitä se tuo mukanaan. Samaan aikaan olen mielestäni myös vastuuntuntoinen ja epäitsekäs, sillä mikä olisi suurempi ympäristöteko kuin olla hankkimatta lapsia? Lisäksi kun ottaa huomioon oman terveydentilan (en mene yksityiskohtiin, mutta paljon periytyviä sairauksia, kukaan ei pysy meidän suvussa työelämässä edes 50 vuoden ikäiseksi) on lapsettomuus järkevä ratkaisu.

Mutta, nykyinen parisuhteeni tulee päätökseni vuoksi luultavasti päättymään piakkoin, tämä kun vain on sellainen asia, jossa kumpikaan ei halua tehdä komromissia. Rakastan tätä miestä ja pelko hänen menettämisestään on mielessä 24/7. Samalla elämää varjostaa pelko siitä, ettei koskaan löydä sellaista kumppania, joka olisi valmis elämään lapsetonta elämää. 90% miehistä, joita olen tapaillut, treffaillut tms. ovat avoimesti melko pian (yleensä ensimmäisillä tai toisilla treffeillä jo) kertonut haaveilevansa perheenlisäyksestä.

Minua ei haittaisi, jos miehellä olisi lapsia, mutta mieluummin viettäisin elämääni sellaisen miehen kanssa, joka jakaisi minun elämänarvoni ja joka arvostaisi valintaani, sekä pystyisi elämään yhtä spontaania elämää kuin minä.

Nykyinen poikaystäväni ei ole ainoa henkilö, joka on kyseenalaistanut valintani täysin ja jopa nauranut minulle päin naamaa.

"Ei noin nuori voi tietää mitä haluaa."
"Kyllä se sinunkin mielesi vielä muuttuu!"
"Mutta lapsethan ovat niin ihania!"
"AHAHAHAHAHAHA! Odotapas vain vuosi-pari.."
"Mutta kuka sinusta pitää huolen kun olet vanha?"
"Sulla ei vaan biologinen kello tikitä vielä."
"Sullahan on hyvin aikaa vielä tehdä lapsia."
"Sinusta tulisi niin hyvä äiti, ihan varmasti sulla on kymmenen vuoden päästä lapsi(/a)."

Vain kourallinen ihmisiä, mukaan lukien oma äitini, on hyväksynyt valintani ja arvostaa minun mielipidettäni. Miksi ehdollinen lapsettomuus on niin iso taboo tässä yhteiskunnassa?

Moi! Ehdotan että pakastat munasolujasi talteen - ilmeisesti yks tai pari kliniikkaa Helsingissä tarjoaa tätä palvelua. Sitten ei tarvitse tuskailla jos haluat niitä skidejä joskus; palaat vaan pakastimelle (no, tämänän on riskialtis teknologia mutta olisi ainakin yksi vaihtoehto). Voit myös mitattaa AMH-hormonitasosi jossa näkee paljonko munasoluja sulla on 'käytettävinä' - saat tajua siitä paljonko aikaa sulla on lisääntyä = missä vaiheessa pitää sitten lopullisesti päättää. Ja monethan elävät aivan tyytyväisinä ilman lapsia, ei niitä ole pakko hankkia. Ja perheelle voi vastata ihan tylysti että ette suunnittele lapsien hankkimista.
Nauti elämästä!

On järjen mukaista hankkia lapsia. He ovat niitä jotka elättävät ja hoitavat kun itse olet iäkäs ja et pysty enää kaikkea tekemään.
Se on tämän yhteiskunnan sairaus ollut jo useita vuosikymmeniä, että emme lisäänny. Saksassa kyllä osataan ja muualla. Suomi vaan näivettyy.
No sellainen kansa tietenkin kun on tulevaisuus.
Jo nyt meillä on eläkepommi käsissä, kun ihmiset säännöstelevät ja ehkäisevät ELÄMÄÄ.
Kuitenkin tuenkin sinua, sillä jokin sinussa kai varoittaa, että kaikki ei mene hyvin. On hyvä kuunnella itseäänkin.

Silti elämä on nyt ja huomisesta kukaan ei tiedä mitään.
Sitten kun aika meni, on turha valittaa omia päätelmiään.
Yhteiskunta tarvitse jäseniä ja kuoleva yhteiskunta ei lisäänny.

Järkevää olla tekemättä jos ei siltä tunnu. Olen itse 32v nainen enkä halua edelleenkään, koko prosessi inhottaa raskaudesta alkaen. Näin on ollut niin kauan kuin muistan, edes lapsena en leikkinyt vauvanukeilla. Vauvat, lapset tai lapsiperheen elämä eivät kiinnosta millään osa-alueilla, ne ovat aina herättäneet lähes yksinomaan negatiivisia tunteita itsessäni. Tiedostan että voisin silti yrittää saada lapsia, mutta olisin se huono äiti joka ei jaksaisi olla läsnä lastensa elämässä. Joten teen elämässäni jotain muuta.

Minä olen vasta 24, mutta pelkäänpä etten koskaan tule haluamaan lapsia (ainakaan näinä hedelmällisinä vuosina...). En ole halunnut lapsia koskaan, ja kuten kuvioon kuuluu, itse lapsena en leikkinyt "kotisleikkejä", ja olen aina pitänyt lapsia vähän outoina ja ärsyttävinä otuksina.

Silti minua pelottaa, että tuleeko sitten viisikymppisenä joku hulluus, että olisi pitänyt tehdä lapsia? Alkaako minusta tuntua, että pilasin elämäni ja vanhuuteni, kun en "hankkinut" lapsia? Pitäisikö niitä alkaa tekemään vain varmuuden vuoksi, ettei kaduta? Hullultahan se tuntuisi alkaa lisääntymään vailla minkään valtakunnan kiinnostusta ja halua, mutta mutta....

Olet vain terve ja itsetuntosi on kohdallaan. Ajattelet itse, jotta muut eivät ajattele puolestasi.

Hanki lapsia jos siltä tuntuu ja itse haluat. Muista kuitenkin että olette puolisosi kanssa olleet yhdessä yli 10v ennen lapsisuunnitelmia.

Lapsissa piilee myös riski. Syy on erilaisuus. Se lapsi ei välttämättä ole syntyessään sitä, mitä ehkä lapselta toivot. Lapsi voi vaikkapa olla vajaaälyinen, homoseksuaali, sysiruma, tai luonteeltaan muuten vain vaikea. Jos lapsen hankit, joudut myös hyväksymään, että sieltä voi tulla ties millainen olento ties millaisella tulevalla elämäntarinalla ja olla hänelle kaikesta huolimatta rakastava äiti. Itse koen helpommaksi olla lapseton, sillä varmaan stressaisin liikaa pärjääkö lapseni elämässä, tulisiko hänestä onnellinen. Varmasti olisi homonakin onnellinen, mutta pelkäsin aivan liikaa silti.

Miun mielipidettäni siihen etten haluu lapsia lisäsi exä joka halus väkisin lapsia ja mua ahdisti se asia koko ajan niin kauan ku olimme yhdessä, yritin saada itteni pitämään lapsista ja haluamaan niitä, eron jälkeen olin helpottunu ja aloin taas vapaasti vierastamaan pentuja.

Myöhemmin, kun pelkäsin sairaasti olevani raskaana eräälle miehelle, oloni oli pahempi kuin maansa myyneellä, itsetuhoinen suorastaan. Onneksi pelko oli väärä ja kuukautiset alkoivat sittenkin. Tämä tapaus lisäs vielä enemmän oloa siitä et pitäiskö ihan vaan katkaista piuhat eli tehdä sterilisaatio, mutta se vaan olis ehkä LIIANKIN lopullista, ainakin vielä näin nuorella iällä (22v).

Olen ihminen joka saa hyvä jos itsensä pysymään elossa, masennus vaivannu jo vuosia, sukukin täynnä mielenterveysongelmia sun muita sairauksia, ja muutenkin olen herkkä ja huono kestämään mitään ylimääräistä stressiä. Nautin myös suunnattomasti yksinolosta, mitä ei nykyäänkään ole tarpeeksi. Silloin tällöin, tai oikeastaan hyvin harvoin, kun olen lapsen kanssa nii saattaa jopa pieni hymy nousta huulille mut kohta on jo sellane olo et tahtoo mahollisimman kauas siitä olennosta.

Tahtoisin ehkä joskus miehen rinnalleni mut sellasen joka ei haluu lapsia, ja haluun myös koiran tai kissan tai molemmat, mut siihen perheeni vois rajoittua. Pienellä todennäköisyydellä ehkä vois joskus harkita adoptiota, antaa koti jollekulle joka on jo tässä maailmassa mutta on jäänyt vaille rakkautta. Tosin saattaisivat nauraa viranomaiset jotka adoptiohakemuksia hyväksyvät, ja se ois viimeinen todiste siitä et meikäläiselle ei kannata tuupata tenavaa eteen kasvatettavaks.

En minäkään varsinaista vauvakuumetta potenut kuin vasta kolmannen lapsen kohdalla. Ensimmäinen tehtiin kun haluttiin perustaa perhe ja asettautua aloillemme; tunne molemmilla oli, että jotain puuttuu. Kun ensimmäinen lapsi sitten syntyi maailmamme muuttui; en voinut kuvitellakaan kuinka paljon ja se puuttuva jokin löytyi. Toinen lapsi tehtiin melkein heti ensimmäisen perään koska perhe-elämä oli ihanaa ja halusin ja pystyin olemaan kotiäitinä useamman vuoden.

Viiden vuoden päästä tuosta kaikesta, podin oikeasti vauvakuumetta. Luultavasti siksi, etteivät lapset olleet enää ihan vauvoja ja rakastin pikkuvauvavaihetta. Kolmas lapsi ei tullutkaan niin helposti kuin kaksi aikaisempaa ja koin senkin tuskan, miltä tuntuu kun lasta haluaa muttei saa (toki nautin kahdesta lapsestamme ja olin heistä onnellinen). Kolmas lapsi syntyi kun täytin 38.

Nyt ovat kaikki aikuisia. Me mieheni kanssa vietämme keski-ikäisen pariskunnan tavallista elämää, jota yhä lapsemme ilostuttavat,

Meillä oli onnea kun saimme lapsia silloin tai lähes silloin kuin halusimme; kaikilla ei käy niin, eritysesti jos se vauvakuume nousee myöhään.

keskustelu on näköjään jo hyytynyt,mutta mukava oli lukea muiden mielipiteitä,niin en tunne itteeni enää niin omituiseksi lapsivastaisine ajatuksineni! ikinä ei oo ajatus lapsenteosta houkuttanu.syitä on monia,muunmuassa: en ole koskaan sopeutunut siihen vuorokausirytmiin mitä yhteiskunta ihmisiltä odottaa,senkin takia elämä on jo ilman lapsiakin haastavaa kun olen aina väsynyt ja univelkainen silloin kun muut ovat toimintakykyisiä. en oo ihmisrakas, jos oon rakastunu ni korkeentaan se rakkauden kohde on tervetullut iholle, pelkkä ajatus jostain imettämisestä ällöttää, minulla on vahva tunne että mun kroppaa ei oo tarkoitettu synnyttämään,vaikka ihan terve siis fyysisesti olen kaikinpuolin, mun elämä ei oo ollu millään tapaa rikasta tai helppoa,siksi haluan nauttia itse niistä rahoista mitä nyt aikuisena pystyn työllä tienaamaan, kerran olen seurustellut miehen kanssa jolla on 3 vuotias lapsi,ja tuntemukseni/ahdistukseni vaan voimistui siitä kokemuksesta,lapsi oli vieläpä hirveen kiltti ja järkevä,että kyllä sen kanssa viihtyi kohtuullisia aikoja,mutta eriasia jos lapsi olisi läsnä 24/7.. mua kerkis lapsen läsnäolossa ärsyttämään esimerkiks: ruuan hävikki,kun mitään ei 3 vuotias näköjään saa syötyä loppuun, perse paljaana juoksentelu pitkin kämppää ja kangassohvia sai mut kiehumaan, lapsilla ei ole aikatauluja,niin se pukemishomma ennen töihin ja hoitoon lähtöä tuntui aika stressaavalta jos se olis joka-aamuinen velvoite... ja ja ja.. ehkä pelastan yhen lapsen sillä etten rupee äidiks sille,kun ei oo selvästikkään mua varten se homma :D

No se vauvakuume tulee sitten kun sille antaa tilaa. Aihe on helppo ohittaa ja miettiä jotain muuta. Eikä se tule kuin joku koiravimma tai autokuume. Jos sellaista fiilistä jää hakemaan, saa odottaa ikuisesti. Ja sitten joku vastaa, että "no miksi pitää hankkia lapsi jos ei halua?" Ei tarvitse. Mutta sitten elämä on yksinäisempää. On mies, sisarusten lapset jne., mutta se nyt ei silti ole sama asia. Ei lapsia tarvitse tietenkään hankkia, mutta iloa niistä on elämän varrella.

Edellisissä kommenteissa oli jossain, että "moni lapseton nainen katuu 5-kymppisenä sitä, ettei tehnyt lasta."

Olisi mielenkiintoista kuulla niiden 5-kymppisten lapsettomien kommenteja, kaduttaako, ettei tehnyt lapsia, millaista elämä on nyt lapsettomana?
Minun on rehellisesti myönnettävä, että itseäni nyt 5-kymppisenä on ajoittain kaduttanut päätös nuorena, etten lapsia yritäkään. Ja mietin joskus, että olisihan se kivaa nyt kun olisi aikuisia lapsia, jotka kävisi luonani ja joiden kanssa voisi viettää aikaa (ymmärrän toki, että lapsista voi tulla muutakin, joiden kanssa elämä on yhtä harmia). Mutta onneksi nämä ajatukset ovat vain ajoittain ja olen tyytyväinen elämääni näinkin. Mutta uskon myös siihen, että vanhempana voi monia kaduttaa , ettei lapsia tehnyt.

Olen 30-vuotias koulutettu nainen, minulla ja miehelläni on omistusasunto ja farmariauto. Meillä on ihana pieni poika ja toinen vauva tulossa. Se onni, mitä lapsi elään tuo ei voi ikinä avautua ihmiselle ennen kuin hänestä tulee vanhempi. En usko, että vanhana osaa kunnolla edes katua päätöstä lapsettomuudesta, sillä ei todellakaan tiedä yhtään mistä rakkaudesta ja ilosta on jäänyt paitsi. Revennyt väliliha, valvotut yöt ja kakkalta haiseva koti on sellaisia asioita, jotka eivät tunnu yhtään ikävältä. Ottaisin ne kaikki uudestaan päivittäin kun tiedän kuinka täydellinen pieni lapsi on syntynyt minusta ja miehestäni :) se tunne on uskomaton.

Jos ei halua lapsia, kannattaa hankkia sterilisaatio.
Nyt kerätään nimiä kansalaisaloitteeseen, "Steriloimislain ikäraja pohjoismaiseksi eli 25 vuotta ja lapsiluvuksi kaksi lasta"
"1) kun hän on synnyttänyt kaksi lasta tai hänellä on yksin tai aviopuolisonsa kanssa yhteensä kaksi alaikäistä lasta;

2) kun hän on täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta;
— — — — — — — — — — — —
3 §
— — — — — — — — — — — —
Mikäli steriloimisen jälkeen haluaa steriloimisen purkamisen tai lapsettomuushoitoja, pitää maksaa hoidon kustannukset kokonaan itse."

Steriloimislain muuttaminen lisäisi itsemääräämisoikeutta ja poistaisi holhousta.
Nykyiset 20 vuotta tai 3 lasta ovat vanhanaikaisia sääntöjä.
https://www.kansalaisaloite.fi/fi/aloite/2401

Minusta ei ole mihinkään enkä kuulu toisten elämään.
Vaikka nuorena halusin miehen ja lapsia, minulle sanottiin mies ei voi olla minun kanssani missään tekemisessä, koska suutun liian helposti ja kaikki pelkäävät minua tosissaan, vaikka en tekisi mitään pahaa vaan puolustan itseni kiukalla sanomatta sanaakaan.
Yli 20-vuotiaana tajusin että muut ovat oikeassa koko ajan ja toisten mielestä tempperamentti on vaaraksi muille, mutta toiset idiootteina puutuivat miesasioihini tahallaan että saisivat kostonsa vaikka jätin miehet elämäni ulkopuolelle.
Silloin kun sain alle 30-vuotiaana raivokohtauksen, niin tajusin ettei minusta ole parisuhteesseen eikä äidiksi niin heti toiset puuttuivat siihen, esim. "Kyllä sä saat lapsia!".
Ja ainakun mulle mainitaan miesjutut niin ne kuullostavat ihan itsetuhoisilta.
Minulla ei ole parisuhteelle mitään asiaa, en kuulu miehen elämään enkä hanki lapsia.
Mies voi olla naisen kanssa joka on parempi kuin minä ja lasten pitäisi olla oikean perheensä luona eikä minun.

Sä et vai halua lasta miksi sun pitäisi haluta lasta jos sä olet tyytyväinen onnellinen ilmankin ni mihin tarvit haluat kaipaat lasta

Työnantajilla on kuitenkin aika nuiva suhtautuminen meihin lapsettomiin. Ei ees kolmen kuukauden lomaa voi antaa, että pääsis vähän kierteleen eurooppaa. Tie ois auki vaikka taivaaseen asti, mutta koko elämä valuu hukkaan palkkatyön takia. lapsettoman elämä on lopulta aika ristiriita. Vapaa mutta vankilassa silti.

Si sinussa mitään ole vialla , kaikki vaan eivät halua lapsia , joten kullakin on vapaa valinta olla hankkimatta niitä.
Jos ihmiset kyselee niin sano että se on sinun ja miehesi välinen asia , ei muiden.

Lapset on vain ongelma! Kallis itkupilli jota pitää hoitaa.
Lapsen hinnalla saa oman asunnon vaikka ei olisi työssä!
Vapaus ilman lasta on 100% eikä koskaan tarvitse pitää lapsen juhlia saati hautajaisia!!!
Oma lapsi on koko elämän kestävä huoli vaikka muuttaa pois lapsikodistaan.
Lapset eivät ole vanhuudenturva vaan edelleenkin hoidokki jota pitää auttaa....

Käyttäkää ehkäisyä ja varsinkin sairaalassa tehtyä jotta ei lisäänny, se on paras teko ikinä!

En tekisi tähän maailamaan enään lasta. Tehty on kaksi ja kasvatettu - ihanat ovat. Lapsenlapsia kuusi - henkeni antaisin heidän puolesta. Tehkööt lapsia ken haluaa tai saa, mutta ei tarvitse surra tekemättä jättämistä. Maailma on paha ja pahemmaksi muuttuu. Ihminen ja erityisesti nainen on niin tunteisensa vanki. Elää voi onnellisesti ilman lapsia. Lasten kanssa elämä menee kaikenlaisissa säätämisissä. Ostamista, maksamista, huolehtimista, surua, työtä ja valvomista. Kun lapsia ei ole niin on aikaa elää ja tehdä mitä haluaa. Kun niitä on niin huolehtii ja murehtii eikä muuta ole. Loppujen lopuksi yksin olet huolimatta jälkipolven huolehtimisesta - isoäiti tai -isä ovat vaivana ja kuolla joutavat. Kyllä yhteiskunta hoitaa...tai jättää hoitamatta