1/50
Ratkaistuksi pähkinäksi tätä ei parane perustella.
Jos jalustoja valan vannoen veistotaiteen nimeen, niin en patsaasta pukahda palaakaan.
Katso: maailman käsien taltat ovat takoneet. Kaikella on kaunis paikkansa, kaikella on kellankuultava kirkkaus aurassaan, kaikki laskeutuu sanojen tavalla paperille jääden siihen korjaamattomina korvaamaan puutteen epäkohtaisuuden ja alastomuuden levon.
Maailmani on järkähtämätön valvetila, uneton täydellisyys.
Enkä kovin uskokaan että tuon leveänlipevän maisemalasin takana mikään järin muuttuisi, taittuisi tai tuivertuisi. Elämä eheyttää kasvojensa ehostuksen öisin, meikkaa minulta piilossa - paljastamatta salojaan - temppujaan.
Se hieroo voiteen kasvoillensa ja hymyilee, kun näkee minun aamuisin astuvan oman pöytäni kaikkeuden pienoismaailmaan - tervehtien sen tuttuja pintoja, kaaria ja kurveja.
Juon kupistani maailman sädehtivää sisimpää, sen eheyttä ja eloisaa muuttumattomuutta.
Niin pysyvää on ravintolani espresso, suloposkista sen kullankeltainen vehnäleipä, ratisevan raikasta sen vuohenjuustoon pehmeytetty salaatti, yhtä kuumia keitot, verisiä pihvien sisus - kuin on myöskin lempeää sen täyteläinen viini.
Todellisen toistuvaa kaikki tämä, unettoman muuttumatonta.
Istun omalla tuolillani josta muut eivät etsi suojaansa. Minä nojaan maailmani reelinkiin katsellen miten puiston puiden välitse lehahtaa lentoon varisparvi kuin hätäinen ajatus:
miksi.
On aika tilata, minulla on nälkä.
Wariksenpää kääntyy luoteeseen, juo ilmaa ja kaatuu vuoteeseen...
En syntynyt munasta, olen liian vanha sellaiseen. Siipeni ovat yhtä kantavat kuin sulkieni summa, ja mieleni kuluneen vahva.
Tiedän päässäni olevan paljon varisten asioita, mutta elämä kaikessa julkeudessaan tuo yleensä asiat toistensa luo, ajaa ne päin toisiaan ja riitauttaa kaiken paitsi purot ja tuulen, joten olen väistämättä nähnyt ja kokenut myös asioita jotka eivät ole olleet tarkoitettuja variksenpäälleni.
Tiedän jotain toisten eläinten ja kasvien elämästä, niissä liikkuvista, minulle vieraista tapáhtumista. Kenties kaikki tämä siksi, että olen jo niin vanha, kenties siksi, että olen ollut nuoruudessani kovin nokkava ja julkea - etten ole tuntenut maailmassa olevan ollut mitään niin pyhää, jotten olisi ollut oikeutettu sinne nokkaani työntämään.
Laumamme silloinen johtaja, vanha kääkkä, oli huolestuneena pannut minut merkille - kun tapasin tämän tästä kurkistella ihmislasten vaunuihin, katsella puistossa aivan penkkien viereltä niillä istuskelevia vanhoja eukkoja, laskeutua, vain ärsyttääkseni kuskeja, taksien konepelleille kirskuvin kynsin. En ollut niin kärkäs etsimään ruokaa ja rääkymään puissa. Minua kiinnostivat nuo ihmeelliset olennot joita vanha harmaapää kutsui itselleen hyödyttömiksi. He eivät tuntuneet tekevän mitään mielekästä, ja siksi vanhan harmaapään huoli minusta oli vähintäänkin oikeutettua.
Mutta hän oli väärässä - tai ehkä oikeassa - mistä minä tiedän mitään hänen hulluista vuosistaan. Ollut kenties samanlainen kuin minä - silloin kauan sitten. Ainakin yhteistä meissä oli se että minäkin olen nyt laumani johtaja, keula. Laumani viisaus ja sen kokemus. Jopa sen järki ja tunteet.
Tästä viimeisestä minä en ole niin varma, mutta tarkkailtuani ihmisiä tarpeeksi pitkään, olen saanut heiltä jotain vaikeastimääriteltävää ikäänkuin lahjaksi.
En tiedä mitä tuolla tekee, liekö mitään. Ehkä se on vain ase heidän omaa voimaansa vastaan. Mutta joskus minusta tuntuu siltä että minä olen kuin kuka tahansa heistä tuntiessani sisälläni niitä ihmeellisiä asioita joita olen heidän oppinut kätköissään vatvovan.
Minulle tuossa puistossa on kaikki tuttua: sen ihmiset, kissat, ikkunoiden valot, ratikat...virta on loputon. Mutta on olemassa jotain jota en näe, ja se kulkee pitkin katuja piilossa heidän sisällään.
Nuorempi varis vierelläni ei tiennyt tästä mitään. Olin kertonut sille olevamme korkealla kalliolla, seisovamme kyntemme kiinni Kallion kirkon räystäässä.
Tuolla raukalla ei ole eläytymiskykyä, hänellä on vain tyhjiä muistipaikkoja päänsä täynnä. Jos oikein hyvin käy, niin hän täyttää ne itse oivaltamillaan opeilla.
Muisti ei ole vain inhimillinen hyve, se on yhteinen hyve.
etc...
Sanoja
16
1516
Vastaukset
- Essentialist
lukukokemukseni on vielä varsin vajavainen. Tunnen kuitenkin, että olen kokenut jotain, mikä virtaa todella voimakkaasti. Samoin ovat sanat liitossa toisiinsa. Jos ymmärsin oikein, tämä on vasta ensimmäisiä askelia, joten arvosteltakoon se sen mukaisesti. Tämä on varsin varmantuntuinen askel.
- Fucoo
...Kenellä muisti on ollut lyhin, hän ei enää lennä kanssamme, vaan maa on syönyt jo hänen luunsakin. Entä muisto? Sitä maa ei ole syönyt, koska se kulkee variksenpäissämme siipiemme kannattelemana aina huomisen ongelmiin asti - työkaluna ja vastauksena - pelastuksena. Me muistamme kaiken joltakin unohtuneen.
Me emme voi tehdä montaakaan virhettä. On opittava omista, viimekädessä toisten virheistä. Katseltava vierestä miten elämän niittää sattuma tai silkka pahuus, sairaus tai lihakset väsyttävä vanhuus. Meidän on opittava nopeasti näkemään menneisyyden kynnet jokaisessa rasahduksessa, on opittava lyömään niin, että se on viimeinen lyönti, on kestettävä pakkanen ja kylmä sade, järjen päästä ulos paahtava helle, ja sen mukana saapuva, mätä ruoka - talvella, jäätynyt, kivikova raato.
Meidän on vain opittava siitä, kun lapsemme tuhoutuvat tietämättömyyteensä ja heikot sairauksiinsa, typerät typeryyteensä.
Katselin Kalliota tarkkailevaa nuorta variksenpäätä - ehkä elämä on tehnyt minusta liian varovaisen - vakavan.
Ehkä minun pitäisi haukotella huvikseni, ottaa nokkaunet, varastaa jonkin lapsen jäätelö - ottaa riski.
Nauraa kihersin hiljaa pääni sisällä "ottaa riski." Kraa.
Röyhkeydellä on rajansa, ahneudella ja yltiöpäisyydellä aitansa joita ei sovi ylittää. Heillä on sietokykynsä - ja aseensa. Parempi kuin otan vain nokkaunet.
Näin ettei nuorempi varis välittänyt puheestani mitään. Se kurkki räystään ylitse nakkikioskille päin, kai opetellen lukemaan.
Kraak!
Se pelästyi niin että oli pudota. Kuuntele minua tyhmä elukka. Ole varis, äläkä pelkkä lentävä vatsa. Ole siivellinen tarkkailija, älä jalallinen ahmatti. Opi tai ole oppimatta. Olen nähnyt paljon oppimattomuutta - ja sinä tunnet sen hajun maankamaralla.
Se oli vähän nolo eläin. Tapsutteli vihreällä katolla kuin jalallinen kasipallo, kai etsien ränniä johon pudota. Mutta minä pidän siitä. Se osaa lentää, vaikkei ajatella. Jotta se oppisi ajattelemaan, sen olisi oltava kuin minä tai ihminen, eikä se ole meistä kumpaakaan. En voi sanoa sille: ole puu, ole kivi, ole jokin muu jotta voisit käsittää. Mutta ei se mitään tällaista käsitä. Se on varis, ja pysyy variksena. Mutta jos jotain on tehtävissä, minä sen sille teen.
Tuijotin Helsingin kattojen ylitse merelle. Annoin mieleni poistua maallisuuksista, ja lentää kauas hakemaan menneistä tuulista jo kauan sitten pois purjehtineista pilvistä, sinne kadonneita sanoja. Minä löysin ne helposti, eikä matkani ollut minulle kovinkaan pitkä.
Suuri kuin kallio, painava kuin ajatukset öisin.
Mene Kallioon hikoillaksesi kesän mäet ja illat, katsoaksesi miten kivet elävät ja kadut hengittävät ahdasta ilmaa, miten kaatosade valuu pois järkäleen päältä kuin ihminen jolla ei ole enää mitään muuta ole, kuin laaja varasto käyttämättömiä kirosanaoja.
Katso kuinka samat taivaan pilvet jylisevät merenkävijöiden kuin pakanoidenkin ylitse, kuin ne jylisevät elämän protokollan päältä nousevan kirkonkin ylitse. Edes sen korkeuksiin sojottava monumentaalinen mielettömyys ei pilviin ylety, ne tulevat merenä mereltä ja vellovat kutsumatta sisään kirkonpenkeille ajamaan uskottomat lapset ja uskovaiset lampaat maanpakoon vuoreltamme.
Nämä kadut ohjaavat kesänhikiset olennot ilman vastustavia vanhempiaan eteenpäin, alaspäin tai ylöspäin nuhjuisissa vuoteissaan, löysin elein kompuroimaan mukulakiviä, astelemaan pitkin tahmeita katuja, aukomaan ja sulkemaan ovia tunkkaisiin kapakoihin, etsimään raikasta ilmaa, kuin tuuletinta toisesta savuavalle päälleen.
Jotkut tyytyvät pelkkään oveen. Istuvat turpansa kiinni nojaten kolhuiseen lainapöytäänsä, naristen kilpaa vain tuolinsa kanssa - kolautellen tarpeellisesti tuoppiaan kuluneeseen maaliin.
He eivät enää etsi mitään. Jokin on löytänyt heidät ja istuu uupumettomana seuralaisena heidän kanssaan, valehtelee hymyillen heille kaiken sen jonka he ovat kuulleet jo lukemattomia kertoja aiemmin.
Päättymätön virta paskanpuhumista tulvii ulos tukkoon menneistä ilmanvaihtoventtiileistä. Poriseva pannu kamalaa kahvia kiehuu takahuoneen unohdetulla liedellä yli.
He puhuvat herkästi, puhuvat lasinsa nurin, puhuvat ikkunat rikki - puhuvat toisiaan turpaan -niin, etteivät huomenna muista mitään niin merkityksetöntä ja turhaa.
He huutavat niin että valot sammuvat ihmispäistä.
Kunnes puistot p0äällystää yön viileys ja elämän kovuuden kelvoton ryhti. Maailman temppelipihan petankki kilahtaa. Räkäinen nauru kimpoilee moneen polveen, asuu ahtailla kaduilla luovien yhä uudestaan ja uudestaan jostakin unohdetusta ovesta sisään.
Mutta hukkuu pulinaan, raakuuteen ja niin monenlaiseen sairauteen - niin monenlaiseen rehellisyyteen.
Se käy istumaan jopa hiljaiseen pöytään kysymättä lupaa mustiin pukeutuneelta nuorelta naiselta. Hänellä olivat valkeat kasvot ja kädet kuin valot pimeässä yössä. Hän istui selin kadulla jylisevään kaatosateeseen. Tyytyi katselemaan sen ketään liikuttavaa raivoa seuralaisensa silmistä, toiselta puolelta pöytää. Miehen silmät nukkuivat lasien takana, väsyneessä sateessa.
- Taivas itkee. Musta nainen sanoi hälisemättä.
- Kenen vuoksi.
Minä huomasin heidät juuri silloin. Istuin samassa pöydässä, mutta aivan toisaalla. Sadevesi vieri kieleltäni pöydälle kuin pisarat ulkona hukkuvan variksenselästä mieleeni. Taivas itki. Koko Flemari Helsinginkadulle asti luuli olevansa elävä olento - vapaa ja vahva sellainen. Viemärit eivät vetäneet mitään, ne hylkäsivät surijan kadulle ja antoivat periksi ja antoivat kaiken hukkua kyyneliin.
Käänsin heihin kasvoni, juurikaan heitä näkemättä. Kenties jotain pientä: nuhruinen villakangastakki ja rahattomuus, hopeinen koru mustan paidan päällä, briljantit lasit ja silmät
...
Nainen vilkaisi minua kuin korppi kulkijaa kaatopaikanlaidalla seisovasta, puolimädästä puusta.
- Ehkä taivas itkee runoilijoiden vuoksi.
Minun ei pitänyt sanoa mitään, mutta minä aina sanon. Mies, lienee runoilija, käänsi kasvonsa minuun ja mutisi:
- Onko runous nykyään näin huonoa.
Nainen tirskahti saaden tupakansavun kieppumaan muutaman ylimääräisen kiepin verran. Minua hieman kirpaisi. Tuo nuhjuisessa villakangastakissa käpertelevä runomuodostelma oli sivaltanut minua lauseenpätkällä kuin se olisi ollut laudankappale jolla oli osunut minua otsaan.
Miehisyydessäni oli nyt reikä josta näki läpi tiskille. Naurahdin ja menin täyttämään tuoppiani.
Minun ei koskaan pitäisi puhua kenenkään kanssa.
Odotin oluttani nojaten selin tiskiin. Kaatosateessa oli jotain lumoavaa. Se pakotti katsomaan itseään. Vilkaisin sivusilmällä naista. Hän ei vilkaissut minua.
Kummallista! Olin näkevinäni toisella puolella katua, porttiholvin varjoissa variksen. Tämä piteli sadetta katsellen kapakkamme ovea.
"Kornit oveluudet rakentavat mielestäni lautan
jolla oikaisevat ylitse vaikean virran
naaraten mukaamme kaiken sen
jonka ylitse haikailen."
Kyllä hän taitaa olla runoilija...ja minulla hyvä kuulo, ja osuma-altis sydän.- Fucoo
Punainen väänsi hanastaan ja kopsautti tuopin viereeni. Hän oli erinomaisella tuulella. Rakastan ihmisiä jotka ovat erinomaisella tuulella.
Käännyin käskyttä, kohdaten kohtaloni rekvisiitan kuin yhdenlaisen päivän - eilisen, huomisen?
Ikkunat,pöydät, tuolinpienat, nuhjuisen seinähyllyn sekalaiset sisustukset ja tupakansavussa roikkuvan arvotaiteen. Vasta kaiken tämän jälkeen näin ihmiset. He muuttuivat vielä vähemmän kuin sisustus. Minusta tuntui siltä että he eivät koskaan menneet minnekään. Illanpäätteeksi sisustus käveli kotiinsa nukkumaan päänsä selväksi ja asiakkaat jäivät leijumaan tyhjään tilaan korttelissa.
Olin seota, Suljin silmäni liian voimallisesti ja silmänurkkaani ilmestyi kyynel. Pyyhkäisin sen nopasti pois, mutta violetti homssu oli jo ehtinyt bongata sen. Hän tuijotti minua pöytänsä takaa ja tunsi jotain äidillistä pursuilevan sisällään.
Minä katselin hänen rintojaan. Menin mutkitta istumaan hänen pöytäänsä, jossa eleli jo ennestään kaksi merkityksetöntä varjoa.
Homssussa oli glamouria. Hän oli kuin liian kuumassa konepesy barbinukke, siinä varjojen ja nuhjujen luolassa. Hän pursusi kaikessa epäaitoudessaan sen ainoan lajin aitoutta jota minäkin ymmärsin.
Hän oli aidompi kuin minä. Minulla oli hirvittävän epäedullisen epämuodostunut ja valheellinen olo.
Kun homssu kikattaa, aika pysähtyy ja korviini alkaa koskea. Hän pajattaa jostain miehestään ja näen miten hevoset laukkaavat aroilla, miten sapelit viuhuvat kimaltaen kasakoiden kourissa - valtavan agressiivise´ssa rynnäkössä kohti pakenevaa vihollista.
Tomu leijailee tympääntyneessä mielessäni. En tiedä hevosista mitään. En tunne yhtään ratsastajaa. En tiedä edes mitä hevoset syövät. Sen tiedän, että niillä on järjettömän iso vehje.
Kerroin tämän Homssulle. Hän putoaa pajatuksestaan pöydälle ja loukkaantuu. Hän luuli että minä olen kiinnostunut hänen vaivoistaan - jos ne nyt niitä olivat.
Pakenen kuselle. Keltaisia sanoja:
"Kuinka minä sen sinulle kertoisin. Minä en ole kertoja. Minulla ei ole siihen sanoja. Missä ihmeessä on minussa se luukku, jonka avattuani , sataisi yllesi sanani suoraan niiden syntysijoilta, minun sielustani. Sieltä jossa kaikki on totta, ja rehellistä."
Jatkoin lorinaani inhoten sanatonta voimattomuuttani niin pitkälle kuin sitä tuli, sitten se loppui... vedin vessan.
Toisiaan mätkivä homopari oli näemmä saapunut pöytään. He olivat joutuneet jonkinlaiseen selittelyn ja selvittelyn oravanpyörään, sillä toisella oli kaunis nenänsä auki.
Briljantti runomuodostelma pummi kaikilta kaljaa, Homssu istui mustasilmäisen korpin vierellä ja pajatti hänen ihanaan humaanisuuteensa kyltymättömällä riemulla. Ja kas!
Näköjään oma lasinikin oli lentänyt itsekseen samaan pöytään.
Hevonen allani sai osuman. Se rojahti lautalattialle mahalleen vieden minut mukanaan.
Vaikka minuun koski, se ei tuntunut, vaikka minulle nauroi koko varisbaari, se ei osunut. Hän katsoi minua silmiin ja ne hymyilivät.
- Matontekijä.
Runohumma vinoili...sillä matolla minä lensin. Oli kai inhimillisen typerää rakentaa siitä sota... mutta niin siinä joskus käy...inhimillisyyttään.
Olin loukkaantunut. Minuun sai sanoilla kuhmun, ei nyrkillä.
Olin koko ajan ollut ärtynyt runomuodostelman tapaan sammuttaa pummaamansa savukkeet niin huolellisesti, että luulin metallisen tuhkakupin menevän siitä puhki.
Hän taittoi loppuun asti imetyn nysänsä kolmeen osaan tuhkakupinpohjalle ja vatkasi onnetonta kupissa niin että tuhka pöllysi. Tämän jälkeen hän keksi työntää aina ällöttävän tervaisen sormensa natsanraadon päälle ja survoa jämä lyttyyn.
Koska hän pummasi ja poltti ketjussa, minä sain katsella tuota imurointia ilman mainostaukoja,
lopulta minulla keitti. Aloi jätellä palvia, puolikkaita savukkeita kuppiin niin tiuhaan kuin ehdin; joten runomuodostelmalla alkoi olla kiire. Ensin hiki ilmestyi hänen otsalleen, sitten nenänpäähän. Hän alkoi huolestuneena vilkuilla sivuilleen, tiskille...
Mutta mikään ei häntä enää pelastaisi.
- Pitäisikö riisua takki.
Sanoin ja hymyilin. Korpinsilmäinen nainen vilkaisi minua silmät välähtäen. Totaalinen voitto.
Silmissäni hän muistutti enää vain lähinnä perseelleen istuttuja kankaanriekaleita verhoomon roskapöntössä.
Fredrik
Hänen ärsyttävä tapansa heilua kesäheinänä oli saanut pilviä hipovat mittasuhteet. ja korvissani näytti siltä, että tuo tuulikello sekavine sävelineen oli katkeamaisillaan ketjustaan.
Minun silmäni olivat häneen väsyneet, hänen kaatuiluunsa puolelta toiselle, jonka silmiinpistävyys tuli esiin siinä, ettei kukaan muu hänen ympärillään huojunut, saati heilunut.
Mies siirteli painoaan jalalta toiselle ly7ttyynajetun kadunkulman loputtomalla kulmalla, ja nuhjuisessa käärepaperissaan esitti minulle ja puiston variksille kantavansa poplarissaan eilistä, kenties edellistäkin elämäänsä.
Hän oli kuin kampaan pysähtynyt öinen muisto.
Hän ei nähnyt minua. Minä asun tämän ravintolan yläkerrassa. Tämä on minun pöytäni ja tämä on minun tuolini. Näkymä on yksin minun. Mutta tuo nuhju kulmalla oli kuin tahra peilissäni jonka alkuperää en muista. Hän saapui häiritsemään rationaalista ruokailuani. Hän oli seissyt siinä jo puolitoista tuntia tekemättä mitään muuta kuin tuijottanut taloni julkisivua.
Olin syönyt kasvislautaseni raakana mieliharmista ja päiväni oli synkentynyt entisestään, kun hän saapui leipäni sieluun sisäkautta kuin home.
Vääntäydyin tupakaksi ja sytytin hänent palamaan, mutta hän eli liekkieni loimossa ja jatkoi sekavaa käytöstään.
Fredrik.
Hän saapui pöytääni konjakkilasi tarjottimellaan ollen yhtä korrekti kuin aina ennenkin. Hän huomasi oitis mieliharmini ja katsahti bulevardin suuntaan. Olimme vaiti. Hän laski konjakin pöydälle ja poistui.
Tumma tuoksu levisi kirkkaasta lasista sieraimiini, ja vei minut pois sammuvista ajatuksistani, toi minulle tuulahduksen mereltä, niin kuin puiston lehdille kuumana ja hiostavana päivänä. Puhalsi otsani viileäksi ja suuteli oloni mahdottoman keveäksi.
Katsoin ulos. Kaksi kokinkokoista apulaista tarttui ryysyläisen poplariin ja lähti raahaamaan miestä kuin riepua kulman taakse.
Vihdoinkin voin jälleen ajatella sinua rakas.
Kannan sinut leikkimään itselläni, leikkimään mielelläni ja kielelläni kuin kasvot kabareen valoriehassa. Olen niin korkealla, kun riisut kenkäni pois ja katkot niistä korot. Olen niin korkealla edessäsi, leikkivänä liekkinä pienellä saarella kivettyneessä kädessäsi.
Olen niin korkealla.
Ja kataluus katkaisee minulta kaulan, kompastaa jokaiseen kivenmukulaan likaisella kadulla. Minä horjahdan etkä sinä enää ole siinä.
Kaadun.
Putoan tyhjään tilaan, tyhjälle, rajatulle suorakulmiolle oksentamaan ulos konjakin läpinäkyvän kirkkaasta kuorestaan. Se räjähtää palasiksi kouristuksissani ja minä vuodan omaa vertani kelmeää lattialautojen väleihin.
Muisto. Suutelin syventyen sinuun kuin sorbetin viileänmakeaan pintaan. Huuleni haparoivat tomuisen orjantappuran alta ohdakkeista rakkauteni pintaa. Hillitty puna värjäsi kelmeän kuolemanunen valjuilla väreillään, ja hetken, minua kylmää niin syvältä kuin olisin kaivo kuumassa maassa, ja sieluni juuret jäätyisivät syvällä kuolleiden taivaassa maan alla.
Minun lävitseni voit vaivatta viedä niin katseesi kuin kätesikin. Minä olen vain harhaa. Sanoja ilman paperia.
Tämä on meidän pöytämme, vaikka tässä ei kukaan istu.
Join juomani olemattomaksi. Tästä ei ole tänään mitään hyötyä. Nuhjuinen käärepaperinraato oli pilannut päivälliseni likaisuudellaan. Minä en siedä likaa sen missään olomuodossa. Tuolini kolahtaa lattialla rahan kahahtaessa painuneille pellavaliinoille - halvalle kallis maksu.
Inhoa aviistäen, minä poistun katoavasta ravintolasta kajahtelevaan käytävääni - ja tunsin miten portaikossa minua odottivat katujen varjot ja viileä ilma.
Olen odottavinani hissiä, mutta oikeastaan odotan sinua.
Et tullut, et tänään, et tule huomenna...en edes muista milloin olisin nähnyt ilmeesi vasten kasvojani. Niillä purjehtivat vain hissin ankeat varjot edestakaisin kuin syyspajukot.
Heräsin hissin jalopuiseen seinään. Ikivanha lakkapinta antautui taistelussa aikaa ja puun lakkaamatonta viiripäisyyttä vastaan, ryhtyi halkeilemaan hajamielisesti sieltä täältä, viivoitti syiden suuntaisesti mieliharminsa ja esitti minulle näytelmän ihmisen ja luonnon kädenväännöstä.
Painoin pikkusormeni aamussa lakatun kynnen ajatuksetta halkeamaan - ja pelästyin, kun hissi yllättäin pysähtyi. Ajassa ääneti liukuva yksityissellini seisahtui ja lintu sen sisällä itki.
Askeleet lävitse tyhjän asunnon avasivat läntiset ikkunani, käänsivät kaiken auki, aivan avoimeksi.
Loputtomuuden tomu tarttui sormiini ikkunalaudan päiväpurjehduksesta, hengitti minut hiljaa sisäänsä.
Käteni loihtivat savukkeen, he, tulenluojat.
"Minä päättämättömyyden pyöveli, Pudotan kai vahingossa mestausmiekkani pölkylle. Niinhän se on. Eksentristä.
Päättäväisyys putoaa kahisevaan punoskoriin ja avuttomat sanat valuvat maan tomuun pistejonona..."
Kunnes lopulta on sanaton.
Vihainen mieliharmini on oksilla se joka karsii pois kaiken turhan., kuolleen ja kuivan - luo tilaa. Mitä rajumpi myrsky, sitä suurempi tila...
minä olen yksin tilassani.
Ikkunani maalipinta aukeilee kuin keväinen meren jää, lautoiksi. Ne ovat toisistaan irti kuin sanat paperilla, jättäen välit symmetriansa palapeliin ehdoitta.
Työnnän kynteni sanan alle tahtoen vääntää sen irti, mutta kynteni napsahtaa poikki.
Ne ovat vain sanoja - älä itke. Kynteni ovat poikki.
Varjo liitää lehmuksenoksalle. Se on suuri varis. Varis katsoo minua köyryssä suuren nokkansa ylitse ja korisee tuskin kuultavasti.
Sen silmät välähtävät varjoista, ja minä suljen illanviileyden itseltäni, laitan kaiken liioitellusti lukkoon, näin käteeni sattuvan.
Lautat jäätyvät yhteen ja hämärä painuu yöksi kuin kuu, laskee viluisen viitan leikipuiston ylle.
Kadulla jymisee eksynyt raide. Jumalani kuinka minua väsyttää nukkua silmäni avoinna, eikä pimeys ole huoneessa, vaan minussa. - Fucoo
Fucoo kirjoitti:
Punainen väänsi hanastaan ja kopsautti tuopin viereeni. Hän oli erinomaisella tuulella. Rakastan ihmisiä jotka ovat erinomaisella tuulella.
Käännyin käskyttä, kohdaten kohtaloni rekvisiitan kuin yhdenlaisen päivän - eilisen, huomisen?
Ikkunat,pöydät, tuolinpienat, nuhjuisen seinähyllyn sekalaiset sisustukset ja tupakansavussa roikkuvan arvotaiteen. Vasta kaiken tämän jälkeen näin ihmiset. He muuttuivat vielä vähemmän kuin sisustus. Minusta tuntui siltä että he eivät koskaan menneet minnekään. Illanpäätteeksi sisustus käveli kotiinsa nukkumaan päänsä selväksi ja asiakkaat jäivät leijumaan tyhjään tilaan korttelissa.
Olin seota, Suljin silmäni liian voimallisesti ja silmänurkkaani ilmestyi kyynel. Pyyhkäisin sen nopasti pois, mutta violetti homssu oli jo ehtinyt bongata sen. Hän tuijotti minua pöytänsä takaa ja tunsi jotain äidillistä pursuilevan sisällään.
Minä katselin hänen rintojaan. Menin mutkitta istumaan hänen pöytäänsä, jossa eleli jo ennestään kaksi merkityksetöntä varjoa.
Homssussa oli glamouria. Hän oli kuin liian kuumassa konepesy barbinukke, siinä varjojen ja nuhjujen luolassa. Hän pursusi kaikessa epäaitoudessaan sen ainoan lajin aitoutta jota minäkin ymmärsin.
Hän oli aidompi kuin minä. Minulla oli hirvittävän epäedullisen epämuodostunut ja valheellinen olo.
Kun homssu kikattaa, aika pysähtyy ja korviini alkaa koskea. Hän pajattaa jostain miehestään ja näen miten hevoset laukkaavat aroilla, miten sapelit viuhuvat kimaltaen kasakoiden kourissa - valtavan agressiivise´ssa rynnäkössä kohti pakenevaa vihollista.
Tomu leijailee tympääntyneessä mielessäni. En tiedä hevosista mitään. En tunne yhtään ratsastajaa. En tiedä edes mitä hevoset syövät. Sen tiedän, että niillä on järjettömän iso vehje.
Kerroin tämän Homssulle. Hän putoaa pajatuksestaan pöydälle ja loukkaantuu. Hän luuli että minä olen kiinnostunut hänen vaivoistaan - jos ne nyt niitä olivat.
Pakenen kuselle. Keltaisia sanoja:
"Kuinka minä sen sinulle kertoisin. Minä en ole kertoja. Minulla ei ole siihen sanoja. Missä ihmeessä on minussa se luukku, jonka avattuani , sataisi yllesi sanani suoraan niiden syntysijoilta, minun sielustani. Sieltä jossa kaikki on totta, ja rehellistä."
Jatkoin lorinaani inhoten sanatonta voimattomuuttani niin pitkälle kuin sitä tuli, sitten se loppui... vedin vessan.
Toisiaan mätkivä homopari oli näemmä saapunut pöytään. He olivat joutuneet jonkinlaiseen selittelyn ja selvittelyn oravanpyörään, sillä toisella oli kaunis nenänsä auki.
Briljantti runomuodostelma pummi kaikilta kaljaa, Homssu istui mustasilmäisen korpin vierellä ja pajatti hänen ihanaan humaanisuuteensa kyltymättömällä riemulla. Ja kas!
Näköjään oma lasinikin oli lentänyt itsekseen samaan pöytään.
Hevonen allani sai osuman. Se rojahti lautalattialle mahalleen vieden minut mukanaan.
Vaikka minuun koski, se ei tuntunut, vaikka minulle nauroi koko varisbaari, se ei osunut. Hän katsoi minua silmiin ja ne hymyilivät.
- Matontekijä.
Runohumma vinoili...sillä matolla minä lensin. Oli kai inhimillisen typerää rakentaa siitä sota... mutta niin siinä joskus käy...inhimillisyyttään.
Olin loukkaantunut. Minuun sai sanoilla kuhmun, ei nyrkillä.
Olin koko ajan ollut ärtynyt runomuodostelman tapaan sammuttaa pummaamansa savukkeet niin huolellisesti, että luulin metallisen tuhkakupin menevän siitä puhki.
Hän taittoi loppuun asti imetyn nysänsä kolmeen osaan tuhkakupinpohjalle ja vatkasi onnetonta kupissa niin että tuhka pöllysi. Tämän jälkeen hän keksi työntää aina ällöttävän tervaisen sormensa natsanraadon päälle ja survoa jämä lyttyyn.
Koska hän pummasi ja poltti ketjussa, minä sain katsella tuota imurointia ilman mainostaukoja,
lopulta minulla keitti. Aloi jätellä palvia, puolikkaita savukkeita kuppiin niin tiuhaan kuin ehdin; joten runomuodostelmalla alkoi olla kiire. Ensin hiki ilmestyi hänen otsalleen, sitten nenänpäähän. Hän alkoi huolestuneena vilkuilla sivuilleen, tiskille...
Mutta mikään ei häntä enää pelastaisi.
- Pitäisikö riisua takki.
Sanoin ja hymyilin. Korpinsilmäinen nainen vilkaisi minua silmät välähtäen. Totaalinen voitto.
Silmissäni hän muistutti enää vain lähinnä perseelleen istuttuja kankaanriekaleita verhoomon roskapöntössä.
Fredrik
Hänen ärsyttävä tapansa heilua kesäheinänä oli saanut pilviä hipovat mittasuhteet. ja korvissani näytti siltä, että tuo tuulikello sekavine sävelineen oli katkeamaisillaan ketjustaan.
Minun silmäni olivat häneen väsyneet, hänen kaatuiluunsa puolelta toiselle, jonka silmiinpistävyys tuli esiin siinä, ettei kukaan muu hänen ympärillään huojunut, saati heilunut.
Mies siirteli painoaan jalalta toiselle ly7ttyynajetun kadunkulman loputtomalla kulmalla, ja nuhjuisessa käärepaperissaan esitti minulle ja puiston variksille kantavansa poplarissaan eilistä, kenties edellistäkin elämäänsä.
Hän oli kuin kampaan pysähtynyt öinen muisto.
Hän ei nähnyt minua. Minä asun tämän ravintolan yläkerrassa. Tämä on minun pöytäni ja tämä on minun tuolini. Näkymä on yksin minun. Mutta tuo nuhju kulmalla oli kuin tahra peilissäni jonka alkuperää en muista. Hän saapui häiritsemään rationaalista ruokailuani. Hän oli seissyt siinä jo puolitoista tuntia tekemättä mitään muuta kuin tuijottanut taloni julkisivua.
Olin syönyt kasvislautaseni raakana mieliharmista ja päiväni oli synkentynyt entisestään, kun hän saapui leipäni sieluun sisäkautta kuin home.
Vääntäydyin tupakaksi ja sytytin hänent palamaan, mutta hän eli liekkieni loimossa ja jatkoi sekavaa käytöstään.
Fredrik.
Hän saapui pöytääni konjakkilasi tarjottimellaan ollen yhtä korrekti kuin aina ennenkin. Hän huomasi oitis mieliharmini ja katsahti bulevardin suuntaan. Olimme vaiti. Hän laski konjakin pöydälle ja poistui.
Tumma tuoksu levisi kirkkaasta lasista sieraimiini, ja vei minut pois sammuvista ajatuksistani, toi minulle tuulahduksen mereltä, niin kuin puiston lehdille kuumana ja hiostavana päivänä. Puhalsi otsani viileäksi ja suuteli oloni mahdottoman keveäksi.
Katsoin ulos. Kaksi kokinkokoista apulaista tarttui ryysyläisen poplariin ja lähti raahaamaan miestä kuin riepua kulman taakse.
Vihdoinkin voin jälleen ajatella sinua rakas.
Kannan sinut leikkimään itselläni, leikkimään mielelläni ja kielelläni kuin kasvot kabareen valoriehassa. Olen niin korkealla, kun riisut kenkäni pois ja katkot niistä korot. Olen niin korkealla edessäsi, leikkivänä liekkinä pienellä saarella kivettyneessä kädessäsi.
Olen niin korkealla.
Ja kataluus katkaisee minulta kaulan, kompastaa jokaiseen kivenmukulaan likaisella kadulla. Minä horjahdan etkä sinä enää ole siinä.
Kaadun.
Putoan tyhjään tilaan, tyhjälle, rajatulle suorakulmiolle oksentamaan ulos konjakin läpinäkyvän kirkkaasta kuorestaan. Se räjähtää palasiksi kouristuksissani ja minä vuodan omaa vertani kelmeää lattialautojen väleihin.
Muisto. Suutelin syventyen sinuun kuin sorbetin viileänmakeaan pintaan. Huuleni haparoivat tomuisen orjantappuran alta ohdakkeista rakkauteni pintaa. Hillitty puna värjäsi kelmeän kuolemanunen valjuilla väreillään, ja hetken, minua kylmää niin syvältä kuin olisin kaivo kuumassa maassa, ja sieluni juuret jäätyisivät syvällä kuolleiden taivaassa maan alla.
Minun lävitseni voit vaivatta viedä niin katseesi kuin kätesikin. Minä olen vain harhaa. Sanoja ilman paperia.
Tämä on meidän pöytämme, vaikka tässä ei kukaan istu.
Join juomani olemattomaksi. Tästä ei ole tänään mitään hyötyä. Nuhjuinen käärepaperinraato oli pilannut päivälliseni likaisuudellaan. Minä en siedä likaa sen missään olomuodossa. Tuolini kolahtaa lattialla rahan kahahtaessa painuneille pellavaliinoille - halvalle kallis maksu.
Inhoa aviistäen, minä poistun katoavasta ravintolasta kajahtelevaan käytävääni - ja tunsin miten portaikossa minua odottivat katujen varjot ja viileä ilma.
Olen odottavinani hissiä, mutta oikeastaan odotan sinua.
Et tullut, et tänään, et tule huomenna...en edes muista milloin olisin nähnyt ilmeesi vasten kasvojani. Niillä purjehtivat vain hissin ankeat varjot edestakaisin kuin syyspajukot.
Heräsin hissin jalopuiseen seinään. Ikivanha lakkapinta antautui taistelussa aikaa ja puun lakkaamatonta viiripäisyyttä vastaan, ryhtyi halkeilemaan hajamielisesti sieltä täältä, viivoitti syiden suuntaisesti mieliharminsa ja esitti minulle näytelmän ihmisen ja luonnon kädenväännöstä.
Painoin pikkusormeni aamussa lakatun kynnen ajatuksetta halkeamaan - ja pelästyin, kun hissi yllättäin pysähtyi. Ajassa ääneti liukuva yksityissellini seisahtui ja lintu sen sisällä itki.
Askeleet lävitse tyhjän asunnon avasivat läntiset ikkunani, käänsivät kaiken auki, aivan avoimeksi.
Loputtomuuden tomu tarttui sormiini ikkunalaudan päiväpurjehduksesta, hengitti minut hiljaa sisäänsä.
Käteni loihtivat savukkeen, he, tulenluojat.
"Minä päättämättömyyden pyöveli, Pudotan kai vahingossa mestausmiekkani pölkylle. Niinhän se on. Eksentristä.
Päättäväisyys putoaa kahisevaan punoskoriin ja avuttomat sanat valuvat maan tomuun pistejonona..."
Kunnes lopulta on sanaton.
Vihainen mieliharmini on oksilla se joka karsii pois kaiken turhan., kuolleen ja kuivan - luo tilaa. Mitä rajumpi myrsky, sitä suurempi tila...
minä olen yksin tilassani.
Ikkunani maalipinta aukeilee kuin keväinen meren jää, lautoiksi. Ne ovat toisistaan irti kuin sanat paperilla, jättäen välit symmetriansa palapeliin ehdoitta.
Työnnän kynteni sanan alle tahtoen vääntää sen irti, mutta kynteni napsahtaa poikki.
Ne ovat vain sanoja - älä itke. Kynteni ovat poikki.
Varjo liitää lehmuksenoksalle. Se on suuri varis. Varis katsoo minua köyryssä suuren nokkansa ylitse ja korisee tuskin kuultavasti.
Sen silmät välähtävät varjoista, ja minä suljen illanviileyden itseltäni, laitan kaiken liioitellusti lukkoon, näin käteeni sattuvan.
Lautat jäätyvät yhteen ja hämärä painuu yöksi kuin kuu, laskee viluisen viitan leikipuiston ylle.
Kadulla jymisee eksynyt raide. Jumalani kuinka minua väsyttää nukkua silmäni avoinna, eikä pimeys ole huoneessa, vaan minussa.Kaunis kuin vuotava härkä hiekassa
pistetty halvalla kallista nenää
Valuu verta miekassa
härkä tuskin hengittää enää
...............................
Tuo sai siipeensä illanmittaan. Minua itseänikin koski, kun näin verta valuvan mustan härän kopsuttelemassa kadulta kohti porttikongiamme. Hän ehti nähdä kasvoni ikkunassa, tiesi niitä odottaa. Vilkutimme.
Härkä antoi taluttaa itsensa tallin suojiin housunkauluksestaan, keskittyen itse vain tyrehdyttämään nenänsä vuotamista.
Mitähän oli tapahtunut - jotain kamalaa varmaan.
Halusin juosta portaikkoon, mutta runoilija ei kestä eroa minusta. Hän makaa vuoteessa vatsallaan alastomana ja roikottaa toista kättään lattialla.
Hän taitaa nukkua. Puen aamutakin ylleni ja asetan aamukahvini pöydänkulmalle. Olen juuri hiiviskelemässä portaikkoon omaa puhdasta uteliaisuuttani ja avunannonhaluani, kun sängystä kuuluu uninen murahdus.
- Minne sä meet.
En minnekään. Haen lehden ulko-oven kynnykseltä ja kuulostelen salaa oven läpi portaikossa kolisevaa pariskuntaa. Se ei anna minulle mitään uutta. No, kenties myöhemmin. Astelen lehden kanssa keittiöön, mutta runoilija haluaa minut makuuhuoneeseen.
- Mä en kestä mua ilman sua. Mä olen ilman sua merkityksetön oksa suunnistajan silmässä.
- Ja itsekäs paska.
Hän naurahtaa ja tarttuu reiteeni koristen kummallisesti.
- Pane itseäs. Kivahdan.
- Se on mun duuni, Sä olet mun harrastus.
- Vitun sika.
Harmistuin aivan tosissani. Minussa jotenkin kuohahti hänen loputon, älyllinen asennoitumisensa elämän naimiseen eri kulmista ja asennoista. Siinä oli jotain tolkuttoman rasittavaa ja luonnotonta, vaikka joka sana joka hänen suustaan ulos tuli, oli hyvä; aivan oikeassa paikassa kuvaten aivan oikeaa asiaa...niin silti.
Onko elämä todella näin rasittavaa ja luonnotonta sen sisimmässä ilmenemismuodossaan. En ymmärtänyt tätä, tätä kummallista osaa-ottamattomuutta ja ikäänkuin ulkopuolisuutta. Mikä kumma hän oikein oli: tulkki, liikennemerkki, käyttöohjeen käyttöohjekirja.
Katselin minua panevan runoilijan krapulaisia kasvoja ja mietin: mitäköhän kulttuurisivuilla oikein lukikaan. Minun pitäisi mennä yksin teatteriin tai johonkin konserttiin nollautumaan, ja hypätä sekaan johonkin aivan muuhun kuin tähän.
Tämä on aivan televisiota. Ei tässä voi elää muumioitumatta. Tähän ei voi keskittyä.
Asiohjelma - kehuttu.
Kävin suihkussa kun runoilija oli nukahtanut uudelleen. Luin huolellisesti lehden ja join uudet kahvit. Olin hieman huolestunut naapurini kauniista nenästä. Kuka nyt voisi häntä lyödä, varmaan kävellyt päin tolppaa tai jotain.
....
Kraak!
Kuulepa nuori variksenpää, vaikka sinä et sitä kuulevinta parvenosaa olekaan - vaan noihin komeisiin kuulutkin. Et sinä kauneudellasi mitään kuule, korvillasi sinä opit kissojen kynnet välttämään.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt tätä ihmisten kykyä nähdä kauneutta aivan tavallisissa asioissa. Kuinka jokin rätti ikkunassa voi olla kauniimpi kuin toinen toisessa ikkunassa. Minulla on tällaisten asioiden erittelemiseen kenties liian herkkä pää. Joten en sotkeudu siihen, mutta tähän toiseen minun on aivan pakko sotkeutua.
Se on tämä kummallinen otus jota kaikki kadulla kääntyvät katsomaan, niin naiset kuin miehetkin, lapset ja eläimetkin. Tämä on totisesti jotain jostain muualta.
Tämä kaksijalkainen otus oli jotenkin niin erilainen, että sellaista voi saavuttaa vain maailman ainut ihminen.
Hänessä ei ollut mitään sellaista jota muut kasvoillaan tai vartalossaan kantoivat. Kukaan ei koskaan ollut kuullut hänen valittavan jostain ominaisuudesta itsessään, ei niin mistään...joka taas on muille aivan normaalia ja luonnollista. Hänestä oli jopa hankalaa sanoa kumpaa sukupuolta hän edusti. En pystynyt oikein sanomaan mikä hän oli, eikä kai kukaan muukaan, joten on oletettavissa että hän oli totaalisesti jotain muuta.
Narsistista hänet erottaa se, että hän ei missään olosuhteissa korosta itseään, vaan tuntuu täysin tasapainoiselta ihmiseltä lukuunottamatta erästä pientä yksityiskohtaa hänen sisällään, nimittäin hän on todella ruma sisältään.
Ihmisparka. Minä inhosin hänen sisäistä rumuuttaan jonka taas ihmiset hänelle antoivat anteeksi jostain kummallisesta syystä. Hän puhui kiroillen ja töksähdellen, ei pysynyt keskustelujen herkissä nyansseissa mukana ollenkaan, ja reagoi aina väärin kielellisen ilmaisun taidokkaissa kurveissa. Sanalla sanoen: hän oli mahdoton moukka - kuin luolasta ulos raahattu kaunis veistos jonka suusta korisi ulos örinää ja raakuutta.
Minä en kadehdi hänessä mitään. Minulle hän on kuin typötyhjä roskapönttö, valuen eilisen jätettä haisevilla laidoillaan.
Minusta oli käsittämätöntä että nuo vastakohtaisuudet löytyivät yhdestä ja samasta ihmisestä...mutta muiden mielestä kauneus vei koko potin. Tasoitti tien tuolle hirviölle.
He kantoivat hänet juhlasaatossa keskuuteensa ja korottivat hänet jumalolennoksi pudotellen kukkia hänen jalkojensa juureen. He uhrasivat hänelle koko sielunsa ja rakkautensa.
Hänessä oli jokin lapsijumala jonka olemassaolo todisti heille jotain hyvää ja puhdasta olevan jossain, jonne he jonain päivänä vielä päätyisivät.
Tuo yli-inhimillinen kauneus pudotti kovimpienkin miesten nyrkit ja saivat heidät kyyneliin, tuomaan hänelle jotain ruokaa tai juomaa jotta hänellä olisi hyvä olla. - Fucoo
Fucoo kirjoitti:
Kaunis kuin vuotava härkä hiekassa
pistetty halvalla kallista nenää
Valuu verta miekassa
härkä tuskin hengittää enää
...............................
Tuo sai siipeensä illanmittaan. Minua itseänikin koski, kun näin verta valuvan mustan härän kopsuttelemassa kadulta kohti porttikongiamme. Hän ehti nähdä kasvoni ikkunassa, tiesi niitä odottaa. Vilkutimme.
Härkä antoi taluttaa itsensa tallin suojiin housunkauluksestaan, keskittyen itse vain tyrehdyttämään nenänsä vuotamista.
Mitähän oli tapahtunut - jotain kamalaa varmaan.
Halusin juosta portaikkoon, mutta runoilija ei kestä eroa minusta. Hän makaa vuoteessa vatsallaan alastomana ja roikottaa toista kättään lattialla.
Hän taitaa nukkua. Puen aamutakin ylleni ja asetan aamukahvini pöydänkulmalle. Olen juuri hiiviskelemässä portaikkoon omaa puhdasta uteliaisuuttani ja avunannonhaluani, kun sängystä kuuluu uninen murahdus.
- Minne sä meet.
En minnekään. Haen lehden ulko-oven kynnykseltä ja kuulostelen salaa oven läpi portaikossa kolisevaa pariskuntaa. Se ei anna minulle mitään uutta. No, kenties myöhemmin. Astelen lehden kanssa keittiöön, mutta runoilija haluaa minut makuuhuoneeseen.
- Mä en kestä mua ilman sua. Mä olen ilman sua merkityksetön oksa suunnistajan silmässä.
- Ja itsekäs paska.
Hän naurahtaa ja tarttuu reiteeni koristen kummallisesti.
- Pane itseäs. Kivahdan.
- Se on mun duuni, Sä olet mun harrastus.
- Vitun sika.
Harmistuin aivan tosissani. Minussa jotenkin kuohahti hänen loputon, älyllinen asennoitumisensa elämän naimiseen eri kulmista ja asennoista. Siinä oli jotain tolkuttoman rasittavaa ja luonnotonta, vaikka joka sana joka hänen suustaan ulos tuli, oli hyvä; aivan oikeassa paikassa kuvaten aivan oikeaa asiaa...niin silti.
Onko elämä todella näin rasittavaa ja luonnotonta sen sisimmässä ilmenemismuodossaan. En ymmärtänyt tätä, tätä kummallista osaa-ottamattomuutta ja ikäänkuin ulkopuolisuutta. Mikä kumma hän oikein oli: tulkki, liikennemerkki, käyttöohjeen käyttöohjekirja.
Katselin minua panevan runoilijan krapulaisia kasvoja ja mietin: mitäköhän kulttuurisivuilla oikein lukikaan. Minun pitäisi mennä yksin teatteriin tai johonkin konserttiin nollautumaan, ja hypätä sekaan johonkin aivan muuhun kuin tähän.
Tämä on aivan televisiota. Ei tässä voi elää muumioitumatta. Tähän ei voi keskittyä.
Asiohjelma - kehuttu.
Kävin suihkussa kun runoilija oli nukahtanut uudelleen. Luin huolellisesti lehden ja join uudet kahvit. Olin hieman huolestunut naapurini kauniista nenästä. Kuka nyt voisi häntä lyödä, varmaan kävellyt päin tolppaa tai jotain.
....
Kraak!
Kuulepa nuori variksenpää, vaikka sinä et sitä kuulevinta parvenosaa olekaan - vaan noihin komeisiin kuulutkin. Et sinä kauneudellasi mitään kuule, korvillasi sinä opit kissojen kynnet välttämään.
Minä en ole koskaan ymmärtänyt tätä ihmisten kykyä nähdä kauneutta aivan tavallisissa asioissa. Kuinka jokin rätti ikkunassa voi olla kauniimpi kuin toinen toisessa ikkunassa. Minulla on tällaisten asioiden erittelemiseen kenties liian herkkä pää. Joten en sotkeudu siihen, mutta tähän toiseen minun on aivan pakko sotkeutua.
Se on tämä kummallinen otus jota kaikki kadulla kääntyvät katsomaan, niin naiset kuin miehetkin, lapset ja eläimetkin. Tämä on totisesti jotain jostain muualta.
Tämä kaksijalkainen otus oli jotenkin niin erilainen, että sellaista voi saavuttaa vain maailman ainut ihminen.
Hänessä ei ollut mitään sellaista jota muut kasvoillaan tai vartalossaan kantoivat. Kukaan ei koskaan ollut kuullut hänen valittavan jostain ominaisuudesta itsessään, ei niin mistään...joka taas on muille aivan normaalia ja luonnollista. Hänestä oli jopa hankalaa sanoa kumpaa sukupuolta hän edusti. En pystynyt oikein sanomaan mikä hän oli, eikä kai kukaan muukaan, joten on oletettavissa että hän oli totaalisesti jotain muuta.
Narsistista hänet erottaa se, että hän ei missään olosuhteissa korosta itseään, vaan tuntuu täysin tasapainoiselta ihmiseltä lukuunottamatta erästä pientä yksityiskohtaa hänen sisällään, nimittäin hän on todella ruma sisältään.
Ihmisparka. Minä inhosin hänen sisäistä rumuuttaan jonka taas ihmiset hänelle antoivat anteeksi jostain kummallisesta syystä. Hän puhui kiroillen ja töksähdellen, ei pysynyt keskustelujen herkissä nyansseissa mukana ollenkaan, ja reagoi aina väärin kielellisen ilmaisun taidokkaissa kurveissa. Sanalla sanoen: hän oli mahdoton moukka - kuin luolasta ulos raahattu kaunis veistos jonka suusta korisi ulos örinää ja raakuutta.
Minä en kadehdi hänessä mitään. Minulle hän on kuin typötyhjä roskapönttö, valuen eilisen jätettä haisevilla laidoillaan.
Minusta oli käsittämätöntä että nuo vastakohtaisuudet löytyivät yhdestä ja samasta ihmisestä...mutta muiden mielestä kauneus vei koko potin. Tasoitti tien tuolle hirviölle.
He kantoivat hänet juhlasaatossa keskuuteensa ja korottivat hänet jumalolennoksi pudotellen kukkia hänen jalkojensa juureen. He uhrasivat hänelle koko sielunsa ja rakkautensa.
Hänessä oli jokin lapsijumala jonka olemassaolo todisti heille jotain hyvää ja puhdasta olevan jossain, jonne he jonain päivänä vielä päätyisivät.
Tuo yli-inhimillinen kauneus pudotti kovimpienkin miesten nyrkit ja saivat heidät kyyneliin, tuomaan hänelle jotain ruokaa tai juomaa jotta hänellä olisi hyvä olla.Tiedätkö sinä variksenpää missä on Trieste. No, ei se mitään. Trieste on ikivanha pohjois-Italialainen kaupunki josta saa maailman parasta espressoa. En minäkään siitä juuri muuta tiedä, kun en ole muuttolintu tai kahvinlitkijä - ja senkin minkä tiedän, olen kuullut muiden suusta.
Ne muuttolinnut jotka näkivät tuon lapsijumalan keikkuvan kalliossa, huudahtivat yhteen ääneen minulle olevansa varmoja, että olivat nähneet hänet Tristessäkin. Minun uteliaisuuteni heräsi oitis, olihan hän yksi niistä ihmisen prototyypeistä jotka minua olivat kiehtoneet kaikista eniten, ja jonka olin valinnut suurimman huomioni kohteeksi kaikista näistä ihmisistä kotikulmiltani.
Löytyipä sitten eräs haarapääsky, joka tiesi tuon härän tarinan. Pääsky tuli minua tapaamaan illanviileydessä kaikennäkevine silmineen ja terävine kielineen ja salamannopeine siipineen. Pääsky oli mielestäni kuin taivaannuoli, kun se ensin oli, ja sitten olikin jo toisaalla.
Jossakin Triesten katujen puurtarhoin rauhoitetuilla pihoilla, takorautaporttien takana, asui eräs Francesco. F oli suuri kauneuden ystävä. Hänen asuntonsa jokainen kerros ja kerroksen nurkka omisti patsaan, jokainen seinä maalauksen ja jokainen hyllymetri kauneutta käsittelevän kirjan.
F jumaloi Italialaisia maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä näiden töittensä kautta. He olivat luoneet tälle kansakunnalle, ihmiskunnalle, sellaisen perinnön, että oli vaikea uskoa Italialaisten, ja muutamien ulkomaalaisten, olevan vain ihmisiä.
Ajassa oli ollut joitakin ihmisiä - keskuudessamme - jotka olivat pystyneet koskettamaan kylmää kiveä siten, niinkuin jumala olisi sitä koskettanut - sytyttäen sen elämään sen kuolleesta kalseudestaan, muodottomuudestaan ja hauraudestaan. He olivat luoneet jotain jostain sellaisesta, josta ei voisi millään maailman mielikuvituksella saada aikaan yhtään mitään muuta, kuin kasan kirosanoja ja kauhean siivon.
Tuo jokin joka he olivat luoneet, oli F:n silmissä ihmisyyden syvin, hiuksenhieno katoamattomuus ja ikuisuus tässä katoavaisuuden ja pimeyden ympäröimässä pienoismaailmassa nimeltä kauneus, estetiikka - rauha.
F huomasi hänet heti kun oli itse astunut kahvilaan sisään. Tuo näky muutti hänen kiireensä uneksi johonkin toiseen todellisuuteen ja toi tilalle jonkinlaisen typertyneen tilan, aivankuin marmorinen veistos olisi lähtenyt kävelemään itsekseen huoneennurkasta, tai tullut museon portailla nauraen vastaan. F tuijotti kahvikuppinsa ylitse tuota olentoa tuskin hengittäen, hän oli aivan lumoutunut, jopa siinä määrin, ettei ymmärtänyt tuijotuksen vaivaavan sekä kohdetta, että muita asiakkaita.
F:n mielestä tuo lumoava olento ei ollut ihmisen tekoa, hänet oli luonut luoja itse saadessaan taivaallisen inspiraation ylittää itsensä edes kerran...onnistui, ja laski työnsä maahan keskuuteemme - väsyen kaikesta tuosta siten, että nukkui lopen uupuneena luomistyönsä jälkeen ikuisuuden. Tuo olento ei ollut ihminen. Tuo olento oli kuin jumalan uni paratiisista.
Francesco nousi pöydästään ja lähestyi valoisan auran sisällä hohtavaa Neitsyt Mariaa, Milon Venusta, Pietaa, Danten sanoja "Mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet."
Muuta Francesco ei enää muista. Pääskynen kertoi minulle nähneensä, kuinka tuijotuksesta läpeensä kimmastunut suomalaisturisti pomppasi ylös pyödästään kaataen kaiken tieltään, otti yhden askeleen kohti lähestyvää italialaismiestä ja paukautti oikean suoran tämän nenään.
Francesco parka. Hänen tajuntansa sammutti maailman lihaksi ja luuksi luotu nyrkki - tosin hyvin kaunis sellainen.
............
- Väärä kortteli senkin tomppeli! Jos olisit kiertänyt kulman taakse, niin olisit ehkä tajunnut etten minä asu suinkaan siinä talossa jonka edessä otit kuonoosi, vaan tässä.
- Todella terävä huomio. Äläkä paina sillä saatanan rätillä niin lujaa.
Hölläsin hieman. Oikeastaan minusta oli mukava hieman rusentaa tuon perhosen siipiä, pitää kiinni siitä, saada se hetkeksi avuttomaksi ja hallintaani. Painoin vartaloni kiinni häneen ja minulla oli selittämättömän hyvä ja vahva olo. Kuin olisin juuri syntynyt itsekin perhoseksi joka nostattaa valtavia myrskyjä siivillään, repii maasta irti puita tuntosarvillaan ja pyörii kuin trombi kesäisellä niityllä imien kukista mettä.
Kylmänmärkä pyyhe oli värjäytynyt verestä aivan läikikkääksi. Jokapuolella haisi kylmä vesi ja veri. En erityisemmin pitänyt yhdistelmästä, se oli jotenkin kalsea.
- Tiedätkö yhtään kuka sinua löi?
- Ei mitään käsitystä. Yhtäkkiä mua vaan vietiin porttiholviin ja paiskattiin seinään. Mä tipuin maahan ja ne potki kylkiin ja jalkoihin. Vittu!
- Ota ihan rauhallisesti.
-"ota ihan rauh..." perkele mene itse kusihädässäs notkumaan puunjuurelle ja ota turpaas...tule sitten sanomaan mulle että "ota rauhallisesti."
Minun kävi häntä sääliksi. Jos tämä on palapeli, niin hänet on tuomittu olemaan se palanen jolle ei löydy paikkaa sitten kun palapeli on valmis.
Minun on pidettävä hänestä huolta, hän ei siihen itse kykene...hänelle ei siihen anneta minkäänlaista mahdollisuutta - tai tilaisuutta. Taisin nauraa ääneen, ja se pahastutti hänet aivan sinipunaiseksi.
Hän kietoi kätensä vyötäisilleni ja minä hymyilin kaikenselittävää hymyäni katsellen hänen kivusta surullisiin silmiinsä. Hänen avuttomuutensa jotenkin vetosi minuun, teki minusta suuren ja vahvan hallitsijan jolla on valta tuomita ja rakastaa, murskata ja vihata mielensä mukaan. Olin eläytynyt tilanteeseen kuin raskas ilma joka täytti asuntoni jokaisen sopen - ja vain minä - ainoastaan minä - kykenin helpottamaan tilannetta suomalla sinne läpivedon.
Hän sulki silmänsä ja sai minut hymyiemään
..........
Miesten juttuja. Kuunnelkaapa nyt linnunpäät tätä herjakerhoa. Kuunnelkaa näitä ytimiinsä asti leikeltyjä lauseenkyljyksiä, kuin sanaparvien kolisevia luurankoja typeryyden täyttämällä taivaalla toisiinsa törmäilemässä.
Tämä kalkatus on hyvin inhimillistä ja imhimillisyydessään jokapäiväistä. Tämä tyhjä järjentötterö ei enää suolla sanataidetta, vaan sinkoaa seinille valonnopudella varpusparvensa expressionistisesti.
Lisätään siihen vielä englanninkielisiä lainoja, niin kukaan ei kohta enää tiedä onko ketään kotona.'
Kraa!
Voi meitä linnut! Osamme on kova, mutta ei käy minun sääliksi ihmistä...kieltä kyllä - sitä olen aina heissä kadehtinut.
Eikä teistäkään ole juttuseuraa. Nostelivat vain hartioitaan ja kääntelivät päitään, keikkuivat jalalta toiselle, odottaen kai ruokaa...tai nälkää. - Fucoo
Fucoo kirjoitti:
Tiedätkö sinä variksenpää missä on Trieste. No, ei se mitään. Trieste on ikivanha pohjois-Italialainen kaupunki josta saa maailman parasta espressoa. En minäkään siitä juuri muuta tiedä, kun en ole muuttolintu tai kahvinlitkijä - ja senkin minkä tiedän, olen kuullut muiden suusta.
Ne muuttolinnut jotka näkivät tuon lapsijumalan keikkuvan kalliossa, huudahtivat yhteen ääneen minulle olevansa varmoja, että olivat nähneet hänet Tristessäkin. Minun uteliaisuuteni heräsi oitis, olihan hän yksi niistä ihmisen prototyypeistä jotka minua olivat kiehtoneet kaikista eniten, ja jonka olin valinnut suurimman huomioni kohteeksi kaikista näistä ihmisistä kotikulmiltani.
Löytyipä sitten eräs haarapääsky, joka tiesi tuon härän tarinan. Pääsky tuli minua tapaamaan illanviileydessä kaikennäkevine silmineen ja terävine kielineen ja salamannopeine siipineen. Pääsky oli mielestäni kuin taivaannuoli, kun se ensin oli, ja sitten olikin jo toisaalla.
Jossakin Triesten katujen puurtarhoin rauhoitetuilla pihoilla, takorautaporttien takana, asui eräs Francesco. F oli suuri kauneuden ystävä. Hänen asuntonsa jokainen kerros ja kerroksen nurkka omisti patsaan, jokainen seinä maalauksen ja jokainen hyllymetri kauneutta käsittelevän kirjan.
F jumaloi Italialaisia maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä näiden töittensä kautta. He olivat luoneet tälle kansakunnalle, ihmiskunnalle, sellaisen perinnön, että oli vaikea uskoa Italialaisten, ja muutamien ulkomaalaisten, olevan vain ihmisiä.
Ajassa oli ollut joitakin ihmisiä - keskuudessamme - jotka olivat pystyneet koskettamaan kylmää kiveä siten, niinkuin jumala olisi sitä koskettanut - sytyttäen sen elämään sen kuolleesta kalseudestaan, muodottomuudestaan ja hauraudestaan. He olivat luoneet jotain jostain sellaisesta, josta ei voisi millään maailman mielikuvituksella saada aikaan yhtään mitään muuta, kuin kasan kirosanoja ja kauhean siivon.
Tuo jokin joka he olivat luoneet, oli F:n silmissä ihmisyyden syvin, hiuksenhieno katoamattomuus ja ikuisuus tässä katoavaisuuden ja pimeyden ympäröimässä pienoismaailmassa nimeltä kauneus, estetiikka - rauha.
F huomasi hänet heti kun oli itse astunut kahvilaan sisään. Tuo näky muutti hänen kiireensä uneksi johonkin toiseen todellisuuteen ja toi tilalle jonkinlaisen typertyneen tilan, aivankuin marmorinen veistos olisi lähtenyt kävelemään itsekseen huoneennurkasta, tai tullut museon portailla nauraen vastaan. F tuijotti kahvikuppinsa ylitse tuota olentoa tuskin hengittäen, hän oli aivan lumoutunut, jopa siinä määrin, ettei ymmärtänyt tuijotuksen vaivaavan sekä kohdetta, että muita asiakkaita.
F:n mielestä tuo lumoava olento ei ollut ihmisen tekoa, hänet oli luonut luoja itse saadessaan taivaallisen inspiraation ylittää itsensä edes kerran...onnistui, ja laski työnsä maahan keskuuteemme - väsyen kaikesta tuosta siten, että nukkui lopen uupuneena luomistyönsä jälkeen ikuisuuden. Tuo olento ei ollut ihminen. Tuo olento oli kuin jumalan uni paratiisista.
Francesco nousi pöydästään ja lähestyi valoisan auran sisällä hohtavaa Neitsyt Mariaa, Milon Venusta, Pietaa, Danten sanoja "Mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet."
Muuta Francesco ei enää muista. Pääskynen kertoi minulle nähneensä, kuinka tuijotuksesta läpeensä kimmastunut suomalaisturisti pomppasi ylös pyödästään kaataen kaiken tieltään, otti yhden askeleen kohti lähestyvää italialaismiestä ja paukautti oikean suoran tämän nenään.
Francesco parka. Hänen tajuntansa sammutti maailman lihaksi ja luuksi luotu nyrkki - tosin hyvin kaunis sellainen.
............
- Väärä kortteli senkin tomppeli! Jos olisit kiertänyt kulman taakse, niin olisit ehkä tajunnut etten minä asu suinkaan siinä talossa jonka edessä otit kuonoosi, vaan tässä.
- Todella terävä huomio. Äläkä paina sillä saatanan rätillä niin lujaa.
Hölläsin hieman. Oikeastaan minusta oli mukava hieman rusentaa tuon perhosen siipiä, pitää kiinni siitä, saada se hetkeksi avuttomaksi ja hallintaani. Painoin vartaloni kiinni häneen ja minulla oli selittämättömän hyvä ja vahva olo. Kuin olisin juuri syntynyt itsekin perhoseksi joka nostattaa valtavia myrskyjä siivillään, repii maasta irti puita tuntosarvillaan ja pyörii kuin trombi kesäisellä niityllä imien kukista mettä.
Kylmänmärkä pyyhe oli värjäytynyt verestä aivan läikikkääksi. Jokapuolella haisi kylmä vesi ja veri. En erityisemmin pitänyt yhdistelmästä, se oli jotenkin kalsea.
- Tiedätkö yhtään kuka sinua löi?
- Ei mitään käsitystä. Yhtäkkiä mua vaan vietiin porttiholviin ja paiskattiin seinään. Mä tipuin maahan ja ne potki kylkiin ja jalkoihin. Vittu!
- Ota ihan rauhallisesti.
-"ota ihan rauh..." perkele mene itse kusihädässäs notkumaan puunjuurelle ja ota turpaas...tule sitten sanomaan mulle että "ota rauhallisesti."
Minun kävi häntä sääliksi. Jos tämä on palapeli, niin hänet on tuomittu olemaan se palanen jolle ei löydy paikkaa sitten kun palapeli on valmis.
Minun on pidettävä hänestä huolta, hän ei siihen itse kykene...hänelle ei siihen anneta minkäänlaista mahdollisuutta - tai tilaisuutta. Taisin nauraa ääneen, ja se pahastutti hänet aivan sinipunaiseksi.
Hän kietoi kätensä vyötäisilleni ja minä hymyilin kaikenselittävää hymyäni katsellen hänen kivusta surullisiin silmiinsä. Hänen avuttomuutensa jotenkin vetosi minuun, teki minusta suuren ja vahvan hallitsijan jolla on valta tuomita ja rakastaa, murskata ja vihata mielensä mukaan. Olin eläytynyt tilanteeseen kuin raskas ilma joka täytti asuntoni jokaisen sopen - ja vain minä - ainoastaan minä - kykenin helpottamaan tilannetta suomalla sinne läpivedon.
Hän sulki silmänsä ja sai minut hymyiemään
..........
Miesten juttuja. Kuunnelkaapa nyt linnunpäät tätä herjakerhoa. Kuunnelkaa näitä ytimiinsä asti leikeltyjä lauseenkyljyksiä, kuin sanaparvien kolisevia luurankoja typeryyden täyttämällä taivaalla toisiinsa törmäilemässä.
Tämä kalkatus on hyvin inhimillistä ja imhimillisyydessään jokapäiväistä. Tämä tyhjä järjentötterö ei enää suolla sanataidetta, vaan sinkoaa seinille valonnopudella varpusparvensa expressionistisesti.
Lisätään siihen vielä englanninkielisiä lainoja, niin kukaan ei kohta enää tiedä onko ketään kotona.'
Kraa!
Voi meitä linnut! Osamme on kova, mutta ei käy minun sääliksi ihmistä...kieltä kyllä - sitä olen aina heissä kadehtinut.
Eikä teistäkään ole juttuseuraa. Nostelivat vain hartioitaan ja kääntelivät päitään, keikkuivat jalalta toiselle, odottaen kai ruokaa...tai nälkää.Etäinen aamu ei etsi yönrippeistä ystäväänsä, se kurkistaa kelmeästi unisin silmin ilman lävitse länteen - ja sanomatta sanaakaan - osuu kirkontorniin kauan ennen kumahdusta. Kenenkään kellot eivät vielä soi. On niin arkista että tapetit menevät rullalle itsestään, kävelevät takaisin kaappeihin pinoksi kuin vaateriurut.
Elon kelmeydessä hohkaava rosetti, katon ainoa arkkitehti, tuntuu taivaannavalta, akselilta jonka ympärillä tanssii koko luomakunta, hänkin, joka nukkuu silmänsä auki seljällänsä, nähden - ei mitään.
Pyörii pulmassa mukana itsestäänselvyytenä kuin urkumusiikki soittajan sävelasteikolla.
Bach.
Ensimmäinen ajatus nousee ulos mystisyyden mittaamattomista voimavaroista, kuin olemattomuuden meren syvyyksistä kuplana ensimmäistä ilmaa ensimmäiselle elävälle, ajattelevalle. Hän näkee sen tulevan, puhkeavan pimeydestä raikkaana kuin kaikkeuden tähtisade.
Hän katsoo jo tähtiin, hän ei enää välitä niistä mittaamattomista syvyyksistä joita kaikkeus on täynänsä.
Hän kuulee jo, miten elämä rapisee kukkaruukussa, aukoo ovia, herää - nukahtaakseen heräämään uudestaan.
Valot.
Aamu kaartaa seinille suorat viiivansa, tunkee tuntemattoman kätköihinsä ja saattaa sovitellen eilisen asetelman takaisin yöpöydälle - turvaksi muistaville, kaikkea toisiinsa vertaaville.
Hän herää, näkee ja kokee. Hän urahtaa unestaa kaksi tavua.
15/50
Mikään ei häntä kurista. Missään ei ole mitään joka häntä jostain puristaisi - silti hän tuntee tukehtuvansa omaan melankoliseen tuhkapölyynsä.
Se osuu hänen aamukasteiseen seittiinsä heti kun hän saa yönsä askareissa valmistuneen lankansa viritetyksi. Tuo julma sana tai toive, mieletön unelma hohtavine siipineen, muisto, kimaltava pöly, joka lentää hänen kutomaansa verkkoon jääden siihen.
Ja päivä syö kaiken pois. yö palauttaa työn ja vaivan.
$$$$$$$
Hänen havisevat lehtensä olivat saaneet säädylliset mittasuhteet, palstat paikkansa, kuppi kello kuusi, korva kahdeksan.
Katkenneen kynnen kohtalo häntä huoletti hieman, mutta vino viilaus paljasti ettei katumus ollut oikeutettua.
Espresso oli kupissaan triplana. Vehnäsämpylä voideltu ja jumalat lepytetty - uhrattu itselleen.
Hän katsoi pihalle bulevardin suuntaan, leväten tutussa maisemassa kuin tunteessa joka oli lempeä ja lämmin - lämmin kuin nokare voita sulamassa pitkin sanojen sisuksia voidellen niiden välit.
Mikään ei saata mieliharmiin...ei mikään.
Mutta! Onko tuo se eilisiltainen varis lehmuksenoksalta. Ei voi olla. Paha, harmaa pilvi leijaili hänen mieleensä.
Hän tuijotti varista puistonpenkin selkänojalla. Hiilenmustat silmät vilahtivat harmaasta patsaasta - elollinen käänsi päätään. Hänen huulensa aukesivat, Kupinreuna lämmitti huulia, ja hän tiesi - aivan selvästi - että varis ei ollut varis vaan jotain muuta.
Fredrik
Hän luovi pöytääni konjakki tarjottimellaan ollen yhtä korrekti kuin aina ennenkin. Hän huomasi oitis mieliharmini ja vilkaisi pihalle bulevardin suuntaan. Olimme vaiti. Hän laski konjakin pöydälle ja poistui.
Täysin puhtaassa, suunnattoman kauniisti kaartuvassa konjakkilasissa, helmeili hiljaa lainehtien leikkisä neste. Se oli hyvin syönyt, juonut; eleli tulvien tuoksua ympärilleen.
Kaikki oli hyvin - mutta jokin jossain minussa ahdisti minua.
Ulkoa kuului kova pamaus. Säpsähdin tuolillani niin, että se narahti parahtaen vasten lankkulattiaa. Vilkaisin tuoliltani ulos lävitse elämäni lasien, ja näin miten kokinkokoinen apulainen käveli ylitse ratikanraiteiden puiston puolelle ja nosti jotain ilmaan penkin takaa. Hän vei sen pensaikkoon ja palasi takaisin.
Toivottavasti hän pesee kätensä.
Asetan kateni konjakkilasin jumalaisille kaarille, ja tunnen miten lasin lävitse väreili elämän ja vapaan tahdon synergia. Vihdoinkin voin jälleen ajatella sinua rakas.
Tunnetko miten lasini on kevyt, yhä kevyempi nyt. - Fucoo
Fucoo kirjoitti:
Etäinen aamu ei etsi yönrippeistä ystäväänsä, se kurkistaa kelmeästi unisin silmin ilman lävitse länteen - ja sanomatta sanaakaan - osuu kirkontorniin kauan ennen kumahdusta. Kenenkään kellot eivät vielä soi. On niin arkista että tapetit menevät rullalle itsestään, kävelevät takaisin kaappeihin pinoksi kuin vaateriurut.
Elon kelmeydessä hohkaava rosetti, katon ainoa arkkitehti, tuntuu taivaannavalta, akselilta jonka ympärillä tanssii koko luomakunta, hänkin, joka nukkuu silmänsä auki seljällänsä, nähden - ei mitään.
Pyörii pulmassa mukana itsestäänselvyytenä kuin urkumusiikki soittajan sävelasteikolla.
Bach.
Ensimmäinen ajatus nousee ulos mystisyyden mittaamattomista voimavaroista, kuin olemattomuuden meren syvyyksistä kuplana ensimmäistä ilmaa ensimmäiselle elävälle, ajattelevalle. Hän näkee sen tulevan, puhkeavan pimeydestä raikkaana kuin kaikkeuden tähtisade.
Hän katsoo jo tähtiin, hän ei enää välitä niistä mittaamattomista syvyyksistä joita kaikkeus on täynänsä.
Hän kuulee jo, miten elämä rapisee kukkaruukussa, aukoo ovia, herää - nukahtaakseen heräämään uudestaan.
Valot.
Aamu kaartaa seinille suorat viiivansa, tunkee tuntemattoman kätköihinsä ja saattaa sovitellen eilisen asetelman takaisin yöpöydälle - turvaksi muistaville, kaikkea toisiinsa vertaaville.
Hän herää, näkee ja kokee. Hän urahtaa unestaa kaksi tavua.
15/50
Mikään ei häntä kurista. Missään ei ole mitään joka häntä jostain puristaisi - silti hän tuntee tukehtuvansa omaan melankoliseen tuhkapölyynsä.
Se osuu hänen aamukasteiseen seittiinsä heti kun hän saa yönsä askareissa valmistuneen lankansa viritetyksi. Tuo julma sana tai toive, mieletön unelma hohtavine siipineen, muisto, kimaltava pöly, joka lentää hänen kutomaansa verkkoon jääden siihen.
Ja päivä syö kaiken pois. yö palauttaa työn ja vaivan.
$$$$$$$
Hänen havisevat lehtensä olivat saaneet säädylliset mittasuhteet, palstat paikkansa, kuppi kello kuusi, korva kahdeksan.
Katkenneen kynnen kohtalo häntä huoletti hieman, mutta vino viilaus paljasti ettei katumus ollut oikeutettua.
Espresso oli kupissaan triplana. Vehnäsämpylä voideltu ja jumalat lepytetty - uhrattu itselleen.
Hän katsoi pihalle bulevardin suuntaan, leväten tutussa maisemassa kuin tunteessa joka oli lempeä ja lämmin - lämmin kuin nokare voita sulamassa pitkin sanojen sisuksia voidellen niiden välit.
Mikään ei saata mieliharmiin...ei mikään.
Mutta! Onko tuo se eilisiltainen varis lehmuksenoksalta. Ei voi olla. Paha, harmaa pilvi leijaili hänen mieleensä.
Hän tuijotti varista puistonpenkin selkänojalla. Hiilenmustat silmät vilahtivat harmaasta patsaasta - elollinen käänsi päätään. Hänen huulensa aukesivat, Kupinreuna lämmitti huulia, ja hän tiesi - aivan selvästi - että varis ei ollut varis vaan jotain muuta.
Fredrik
Hän luovi pöytääni konjakki tarjottimellaan ollen yhtä korrekti kuin aina ennenkin. Hän huomasi oitis mieliharmini ja vilkaisi pihalle bulevardin suuntaan. Olimme vaiti. Hän laski konjakin pöydälle ja poistui.
Täysin puhtaassa, suunnattoman kauniisti kaartuvassa konjakkilasissa, helmeili hiljaa lainehtien leikkisä neste. Se oli hyvin syönyt, juonut; eleli tulvien tuoksua ympärilleen.
Kaikki oli hyvin - mutta jokin jossain minussa ahdisti minua.
Ulkoa kuului kova pamaus. Säpsähdin tuolillani niin, että se narahti parahtaen vasten lankkulattiaa. Vilkaisin tuoliltani ulos lävitse elämäni lasien, ja näin miten kokinkokoinen apulainen käveli ylitse ratikanraiteiden puiston puolelle ja nosti jotain ilmaan penkin takaa. Hän vei sen pensaikkoon ja palasi takaisin.
Toivottavasti hän pesee kätensä.
Asetan kateni konjakkilasin jumalaisille kaarille, ja tunnen miten lasin lävitse väreili elämän ja vapaan tahdon synergia. Vihdoinkin voin jälleen ajatella sinua rakas.
Tunnetko miten lasini on kevyt, yhä kevyempi nyt.Tulen hakemaan teitä
jotka lähdette mukaani
sinne jossa kaikki on
teissä toisin
......................
Kävimme katsomassa häntä. Hänet oli revitty kappaleiksi ja levitelty ympäri kallionlohkareita ja pensaikkoja. Jokapuolella heilui tuulessa sulkia ja verisiä höyheniä. Irronnut siipi lihanriekaleissa pörräävine kärpäsineen. Ruumiin jäännökset kuumassa päivässä. Silmien tyhjä katse.
Me katselimme ympärillemme. Meitä ei liikuttanut hänen kohtalonsa juuri mitenkään. Kuolema oli tullut, ja tässä on sen tulos.
Tästä ei voinut olla kuin yhtä mieltä, sitä että me emme sure - saati itke. He eivät edes sure sitäkään vähää jota minä sisälläni tunnen. Tämä suruni on vain etäinen ja kolkko kumina jossain linnunrintani kaukaisuudessa. Minun on mahdoton tunnistaa sitä tunteeksi, se on vain epänormaalia onttoutta sisälläni, jotain joka tekee oloni epämukavaksi - tavallisuudesta ja turvallisuudesta teatteria. Se on etäinen jyly korvissani sodasta jota en tunne.
Kissa oli tämän tehnyt, loikannut nuorukaisen kimppuun pensaiden varjoista ja upottanut kyntensä ja hampaansa linnunlihaan.
Se ei ollut syönyt mitään. Pelkkä tappaja.
Sen loputtoman päivän iltana minä löysin tuon keltaraitaisen kissan. Seurasin sitä pitkään pysytellen siitä kaukana puiden oksistojen varjoissa alatuulessa. Olin niin sen lumoissa, että tunsin jopa toisinaan ajattelevani kuin se. Se oli todellinen kallionkiertäjä. Se tunsi reittejä joista minulla ei ollut tietoakaan. Se saattoi mennä sisäpihojen poikki mitä mielikuvituksillisimmista paikoista, joita voi tuntea vain sellaiset yksilöt jotka ovat sekä uteliaita että älykkäitä. Se vaaniskeli, nuoleskeli ja väijyi milloin mitäkin...pelästyi kovaäänistä moottoripyörää ja oli kadota näkyvistäni, mutta hetken aavistelun jälkeen, minä sain sen jälleen silmiini.
Illanhämärässä se löysi itselleen lelun. Puiston huonosti leikatussa heinikossa rapisteli hiiri. Kissa asettui matalaksi makuulle ja keskittyi täysin edestään kuuluvaan kahinaan.
Minun aikani tuli. Levitin siipeni levälleen ja tunsin miten taivas taas tahtoi minut itselleen. Se irroitti minut räystäspelliltä ja pudotti minut korkealta katolta nopeaan liukuun kohti kissaa.
Luotisuora uneni kesäillassa syöksyi kissanhajun sisään.
Löin kynteni sen pään ympäri tömäyttäen sen painollani vasten maata. Löin vahvan nokkani sen kallon lävitse. Se hervahti alleni kuolleena.
Hiiri jatkoi rapisteluaan jossain edessäni.
Olin tyhjä. On olemassa tyhjä maa järjen syvyyksissä, maa jossa ei ole mitään. Se on kuin kone: etsii, punnitsee, arvioi ja toteuttaa niitä asioita joita järki ei muuten kykene käsittelemään. Minä en tuntenut minkäänlaista kostonhalua, en vihaa, en raivoa...en rakkautta, kun etsin kissan kynsiini ja tapoin sen.
Nyt se ei tiedä edes eläneensäkään; vain minä tiedän sen. Se on nyt minun, minussa ja minua.
Sen kadonneisuus jää minuun tavalla tai toisella, niin kuin koko maailma on täynänsä kadonneiden vaikuttimien jatkuvaa leikkiä vielä vaikuttavien kanssa.
Kuvia, sanoja variksen päässä - päässä joka ei osaa puhua.
Pyyhin nokkani märkään ruohikkoon ja tunsin itseni olennoksi jostain toisesta maailmasta, tahraantuneena elämän vereen joidenkin syiden takia joita tämä ei pysty ymmärtämään.
Tunsin silloin selvästi minussa olevan jotain sellaista jota epäilen ihmisyydeksi. Eläin minussa oli hetken vaiti - ja kuvittelin olevani surullinen. En kissan puolesta, vaan itseni.
Etäinen jyskytys oli siirtynyt minua lähemmäksi. Mitä se oli - Sydämeni lyönnit?
Ajantajua. - Fucoo
Fucoo kirjoitti:
Tulen hakemaan teitä
jotka lähdette mukaani
sinne jossa kaikki on
teissä toisin
......................
Kävimme katsomassa häntä. Hänet oli revitty kappaleiksi ja levitelty ympäri kallionlohkareita ja pensaikkoja. Jokapuolella heilui tuulessa sulkia ja verisiä höyheniä. Irronnut siipi lihanriekaleissa pörräävine kärpäsineen. Ruumiin jäännökset kuumassa päivässä. Silmien tyhjä katse.
Me katselimme ympärillemme. Meitä ei liikuttanut hänen kohtalonsa juuri mitenkään. Kuolema oli tullut, ja tässä on sen tulos.
Tästä ei voinut olla kuin yhtä mieltä, sitä että me emme sure - saati itke. He eivät edes sure sitäkään vähää jota minä sisälläni tunnen. Tämä suruni on vain etäinen ja kolkko kumina jossain linnunrintani kaukaisuudessa. Minun on mahdoton tunnistaa sitä tunteeksi, se on vain epänormaalia onttoutta sisälläni, jotain joka tekee oloni epämukavaksi - tavallisuudesta ja turvallisuudesta teatteria. Se on etäinen jyly korvissani sodasta jota en tunne.
Kissa oli tämän tehnyt, loikannut nuorukaisen kimppuun pensaiden varjoista ja upottanut kyntensä ja hampaansa linnunlihaan.
Se ei ollut syönyt mitään. Pelkkä tappaja.
Sen loputtoman päivän iltana minä löysin tuon keltaraitaisen kissan. Seurasin sitä pitkään pysytellen siitä kaukana puiden oksistojen varjoissa alatuulessa. Olin niin sen lumoissa, että tunsin jopa toisinaan ajattelevani kuin se. Se oli todellinen kallionkiertäjä. Se tunsi reittejä joista minulla ei ollut tietoakaan. Se saattoi mennä sisäpihojen poikki mitä mielikuvituksillisimmista paikoista, joita voi tuntea vain sellaiset yksilöt jotka ovat sekä uteliaita että älykkäitä. Se vaaniskeli, nuoleskeli ja väijyi milloin mitäkin...pelästyi kovaäänistä moottoripyörää ja oli kadota näkyvistäni, mutta hetken aavistelun jälkeen, minä sain sen jälleen silmiini.
Illanhämärässä se löysi itselleen lelun. Puiston huonosti leikatussa heinikossa rapisteli hiiri. Kissa asettui matalaksi makuulle ja keskittyi täysin edestään kuuluvaan kahinaan.
Minun aikani tuli. Levitin siipeni levälleen ja tunsin miten taivas taas tahtoi minut itselleen. Se irroitti minut räystäspelliltä ja pudotti minut korkealta katolta nopeaan liukuun kohti kissaa.
Luotisuora uneni kesäillassa syöksyi kissanhajun sisään.
Löin kynteni sen pään ympäri tömäyttäen sen painollani vasten maata. Löin vahvan nokkani sen kallon lävitse. Se hervahti alleni kuolleena.
Hiiri jatkoi rapisteluaan jossain edessäni.
Olin tyhjä. On olemassa tyhjä maa järjen syvyyksissä, maa jossa ei ole mitään. Se on kuin kone: etsii, punnitsee, arvioi ja toteuttaa niitä asioita joita järki ei muuten kykene käsittelemään. Minä en tuntenut minkäänlaista kostonhalua, en vihaa, en raivoa...en rakkautta, kun etsin kissan kynsiini ja tapoin sen.
Nyt se ei tiedä edes eläneensäkään; vain minä tiedän sen. Se on nyt minun, minussa ja minua.
Sen kadonneisuus jää minuun tavalla tai toisella, niin kuin koko maailma on täynänsä kadonneiden vaikuttimien jatkuvaa leikkiä vielä vaikuttavien kanssa.
Kuvia, sanoja variksen päässä - päässä joka ei osaa puhua.
Pyyhin nokkani märkään ruohikkoon ja tunsin itseni olennoksi jostain toisesta maailmasta, tahraantuneena elämän vereen joidenkin syiden takia joita tämä ei pysty ymmärtämään.
Tunsin silloin selvästi minussa olevan jotain sellaista jota epäilen ihmisyydeksi. Eläin minussa oli hetken vaiti - ja kuvittelin olevani surullinen. En kissan puolesta, vaan itseni.
Etäinen jyskytys oli siirtynyt minua lähemmäksi. Mitä se oli - Sydämeni lyönnit?
Ajantajua."Jumalauta! Älä liiku." Runoilija sähähti minulle.
Kapakkailta oli päättynyt perinteiseen harhailuun sinne sun tänne. Olin hyvin huolissani siitä, mihin suuri rakkauteni oli lehahtanut mustine siipineen, enkä runoilijaltakaan saanut minkäänlaisia järkeviä vastauksia mihinkään kysymyksiini; kysymykseni olivat kuitenkin hyvin inhimillisiä ja tietenkin erittäin intiimejä, siten tietenkin täysin typeriä ja vastaukset minulle kuulumattomia - joten tyydyin vain mököttämään ja potkiskelemaan puiston nurmikkoa kadehtien tuota runoilijaa jolla oli mielestäni kaikki se jota minäkin halusin itselläni olevan.
Tunsin olevani aivan paskiainen. Niin paskiainen että päätäni kiristi. En ymmärtänyt miksi en voisi liikkua, ja miksi runoilija tuijotti minun tukkaani silmät levällään.
"Vittuvarisperkele....!" Hän säpisi ja viuhtoi ja osoitteli minua päähän.
"...Sulla on varis päässäsi."
"No johan sä sanoit sen jo kerran...ittesä toistaminen on jotenki dorkaa."
Minusta oli hyvin tavallista että ihmisellä on varis päässään. Ihmisillä nyt on päässään milloin mitäkin...yleensä sontaa.
Runoilija sai jonkin kohtauksen ja pinkoi karkuun puiston hiekkatietä jalat rapisten, ja katosi näkyvistä kallion hämärään.
Minä jäin seisomaan varis päässäni puiston yksinäisyyteen, ikään kuin vähän jumiin, sillä en tiennyt miten varis irroitetaan päästä. Sillä oli valtavat kynnet joilla se piteli minua otteessaan kuin metallisissa pihdeissä.
"Lähdetäänkö nakkarille." kysyin hyväntuulisesti. Se rääkäisi karmealla äänellään ja kiristi otettaan niin että minuun koski. Minua harmitti suunnattomasti etten voinut nähdä sitä mistään, vaan tunsin vain nuo jalat ja siivet, jotka äkkiä löivät kuin purjeet ilmaa altaan, niin että minä sokeuduin ympärilläni pöllyävästä hiekasta ja ilmavirrassa kieppuvista roskista.
Jalkani nousivat ilmaan. Varis paiskoi siipiään vimmaisen voimakkaana ja nosti meidät molemmat ilmaan kevyesti kuin olisin ollut pala hampurilaísta.
Nousimme ylemmäs, yli puistonpenkkien ja pensaiden, ylitse puiden ja varjojen. Me nousimme kohti korkeuksia ilman maan turvaa, ilman elämänlattiaa allani. Se sai minut ensin kauhistumaan, mutta lopulta olin aivan haltioissani kaiken helppoudesta, lentämisen ihanuudesta, helmijonona kimaltavista katuvaloista, satunnaisista valoista satunnaisissa ikkunoissa, harvakseltaan ajelevista takseista, siellä täällä harhailevista ihmisistä.
Kunnes koko Kallion yössä kiiluva peltikattomeri aukesi allemme kuin aava, jähmettynyt aallokko ilman suuntaa tai syytä.
Tuulenvire viilensi päivästä ummehtunutta mieltäni, vilvoitti ajatukseni helpoiksi ja kevyiksi. Olin hyvin onnellinen, kuin lentäen seikkaileva lapsi.
Olisin kai nukahtanut siihen onneen lopulta, mutta varis aikoi lähteä laskeutumaan kohti absurdilta näyttävää peltikattomerta. Ote päästäni irtosi.
Jalkani rämähtivät pellille - olin menettää tasapainoni ja pudota. Haparoin ja heiluin, kunnes varis raakkasi vaihtoehdot piippunsa päältä vähiin sanoen:
"Et sinä putoa." - Fucoo
Fucoo kirjoitti:
"Jumalauta! Älä liiku." Runoilija sähähti minulle.
Kapakkailta oli päättynyt perinteiseen harhailuun sinne sun tänne. Olin hyvin huolissani siitä, mihin suuri rakkauteni oli lehahtanut mustine siipineen, enkä runoilijaltakaan saanut minkäänlaisia järkeviä vastauksia mihinkään kysymyksiini; kysymykseni olivat kuitenkin hyvin inhimillisiä ja tietenkin erittäin intiimejä, siten tietenkin täysin typeriä ja vastaukset minulle kuulumattomia - joten tyydyin vain mököttämään ja potkiskelemaan puiston nurmikkoa kadehtien tuota runoilijaa jolla oli mielestäni kaikki se jota minäkin halusin itselläni olevan.
Tunsin olevani aivan paskiainen. Niin paskiainen että päätäni kiristi. En ymmärtänyt miksi en voisi liikkua, ja miksi runoilija tuijotti minun tukkaani silmät levällään.
"Vittuvarisperkele....!" Hän säpisi ja viuhtoi ja osoitteli minua päähän.
"...Sulla on varis päässäsi."
"No johan sä sanoit sen jo kerran...ittesä toistaminen on jotenki dorkaa."
Minusta oli hyvin tavallista että ihmisellä on varis päässään. Ihmisillä nyt on päässään milloin mitäkin...yleensä sontaa.
Runoilija sai jonkin kohtauksen ja pinkoi karkuun puiston hiekkatietä jalat rapisten, ja katosi näkyvistä kallion hämärään.
Minä jäin seisomaan varis päässäni puiston yksinäisyyteen, ikään kuin vähän jumiin, sillä en tiennyt miten varis irroitetaan päästä. Sillä oli valtavat kynnet joilla se piteli minua otteessaan kuin metallisissa pihdeissä.
"Lähdetäänkö nakkarille." kysyin hyväntuulisesti. Se rääkäisi karmealla äänellään ja kiristi otettaan niin että minuun koski. Minua harmitti suunnattomasti etten voinut nähdä sitä mistään, vaan tunsin vain nuo jalat ja siivet, jotka äkkiä löivät kuin purjeet ilmaa altaan, niin että minä sokeuduin ympärilläni pöllyävästä hiekasta ja ilmavirrassa kieppuvista roskista.
Jalkani nousivat ilmaan. Varis paiskoi siipiään vimmaisen voimakkaana ja nosti meidät molemmat ilmaan kevyesti kuin olisin ollut pala hampurilaísta.
Nousimme ylemmäs, yli puistonpenkkien ja pensaiden, ylitse puiden ja varjojen. Me nousimme kohti korkeuksia ilman maan turvaa, ilman elämänlattiaa allani. Se sai minut ensin kauhistumaan, mutta lopulta olin aivan haltioissani kaiken helppoudesta, lentämisen ihanuudesta, helmijonona kimaltavista katuvaloista, satunnaisista valoista satunnaisissa ikkunoissa, harvakseltaan ajelevista takseista, siellä täällä harhailevista ihmisistä.
Kunnes koko Kallion yössä kiiluva peltikattomeri aukesi allemme kuin aava, jähmettynyt aallokko ilman suuntaa tai syytä.
Tuulenvire viilensi päivästä ummehtunutta mieltäni, vilvoitti ajatukseni helpoiksi ja kevyiksi. Olin hyvin onnellinen, kuin lentäen seikkaileva lapsi.
Olisin kai nukahtanut siihen onneen lopulta, mutta varis aikoi lähteä laskeutumaan kohti absurdilta näyttävää peltikattomerta. Ote päästäni irtosi.
Jalkani rämähtivät pellille - olin menettää tasapainoni ja pudota. Haparoin ja heiluin, kunnes varis raakkasi vaihtoehdot piippunsa päältä vähiin sanoen:
"Et sinä putoa."Kuulin kyllä sanojen sanojan, mutta itse istuin piipun päällä itsekseni, ilman ketään jolle paiskata kättäpäivää siipeä.
Laakea luomakunta leikki yössä itsellään, vilvoitti sirpillään elonkorjuun uneksi tähtien alle, ja antoi merenkin levätä hetken syvyydessään sen ainaista untaan.
Vilkuilin ympärilleni. oloni oli perin outo. Oli luultavast paljon helpompi tulla ylös, kuin laskeutua alas. Sitä jotenkin tietää miksi on menossa ylös, siihen voi vastata kuka tahansa, mutta se miksi ja miten laskeudutaan ei sovi kenenkään kalloon - se on jotenkin elämänvastaista. Miksi voimissaan oleva ihminen luovuttaa nousunsa juuri silloin, kun vaikeudet alkavat hellittää, tie edessä tuntua kaikessa tuntemattomuudessaan tutulta ja mahdolliselta kivuta loppuun asti ilman mitään sisäistä tai ulkoista vaaraa - juuri siinä kohtaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole menossa ylöspäin tai alaspäin, en tee matkaa itselläni...vaan itseeni.
Olin kovin korkealla Kallion kattojen yllä, mutta jos annoin itseni rauhoittua ja asiaa ajatella syvemmin ihmeellisiltä maisemilta edessäni, tajusin että olin saapunut kaiken keskipisteeseen.
Sen ainoan kerran elämässäni ymmärsin olevani oman maailmankaikkeuteni keskipiste.
.....
Mutta tämä rekvisiitta, tämä ballistinen kaaos, tämä absurdius ympärilläni. Minä olin todella pulassa jos halusin elävänä alas.
Katot olivat täysin mielikuvituksellisen muotoisia, harjanteiden, piippujen ja seinämien sokkeloinen kakofonia jalkojeni ja käsieni alla paukkuessaan. Tässä ei ole logiikkaa, kaikki on tuttua kuin unessa, mutta merkitykset ja tarkoitukset ovat vaihtaneet salakavalasti paikkaa.
Olin todella pulassa. Kompuroin ja kiroilin, pidin kiinni mistä sain ja taiteilin milloin minkin pellinrunan päällä - toisinaan kadottaen tasapainon, ja liukuen kohti varmaa kuolemaa perse pellillä savuten .- kunnes vauhti toppasi johonkin vekkiin ja saatoin lakata huutamasta.
Lopulta olin lautasellinen spagettia vesisateessa.
Aina sataa....ja sataa ja sataa. Olin aivan poikki.
Sitten näin täysikuun, pienen pyöreän ikkunan jonka takaa paistoi lämpimänkeltainen valo tähän kylmään yöhän. Ryömin sen luokse ja koputin nokallani lasiin.
Ikkunaan ilmestyi harmaa olento, nainen, pieni ja hauras kuin varpunen torin mukulakivillä. Hän oli juuri sellainen olento joka katoaa jos sitä ei seuraa herkeämättä silmillään torin vilinässä - katso hetki toisaalle, ja et näe häntä enää koskaan.
Nainen työnsi ikkunansa auki ja katseli minua kummissaan. Sanoi ohuella äänellään, kuin kuiskaten:
- Sinä sitten tulit. Nokkasi kolisee. Otatko pillillä haaleaa hunajateetä.
Minua ei paljon kiinnostanut hänen teensä. Katselin hänen olkansa ylitse pieneen kattohuoneistoon jonka jokaista seinää peittivät kirjojen moniväriset selkämykset ja mappien mustat silmänreiät, ne jotka tuijottivat minua kuin auringonpimennykset ihmistä allaan.
Naisen tietokone oli auki. Yöpöydällä paloi keltainen historian valo, sen vähäinen loito osui naisen harmaisiin hiuksiin takaapäin kuin menneisyyden valoisammat päivät.
- Miltäs elämä variksena tuntuu. Ajattelin antaa sinun hetken lentää, olit vähän tuuletuksentarpeessa. Ei ole hyvä kävellä samoja askelia, katuja päivästä toiseen. Ei ole hyvä aina elää, on annettava joskus itsensä kuolla -syntyäkseen uudelleen.
Minulle tuli tämän tarinani kanssa kriisi. Minun oli kutsuttava sinut ikkunalaudalleni kuuntelemaan hetkeksi luojasi puhetta. Kyllähän sinä tiedät ettet ole edes olemassa, joten älä ala rakentaa jotain sellaista joka päättyy sitten joskus tämän tarinan viimeiseen pisteeseen. Minun on varoitettava sinua niistä vaaroista joita tulet kohtaamaan - kaikesta siitä viisaudestasi huolimatta jonka eittämättä olet sekä kyvyilläsi että ansioillasi saavuttanut - nuo vaarat väijyvät sinua jo, etkä sinä voi olla niistä millään tavalla tietoinen - et edes sen jälkeen kun laitan tämän ikkunani kaikessa ystävyydessä sinun nokkasi edestä kiinni.
Loppujen lopuksi ystäväni: sinä lennät tässä maailmassa yksin ilman tuota laumaasi jota kaitset kuin isä tai äiti lastaan, yksin. Muista tuo sana, se on korvaamaton.
Minä yritän opettaa sinut tuntemaan itsesi kurittamalla ja saattamalla sinut vaaroihin ja ongelmien eteen, jollaisista sinulla ei ollut sitä ennen mitään tietoa. Minun tarkoitukseni ei ole opettaa sinulle kaikkea sitä jota maailmassa on, olisit unohtanut jo ensimmäisen, kun olisin päässyt viimeiseen - olisit jo kadonnut maailman tomuun, kun olisin ehtinyt saada edes suutani auki. Minun tarkoitukseni ei ole tämä, vaan jokin toinen - minä pidän sinua kädestäsi kiinni, kun elät.
Ja katso tätä ihmettä, minuakaan ei edes ole.
Tunsin miten taivas tahtoi minut, levitin siipeni levälleen ja näin mereltä puhaltavan tuulen saapuvan alleni hymyillen. Se nosti minut ilmaan ja kuljetti läpi taivaiden ihmeiden suoraan erään pakettiauton katolle.
......
Oli ollut poliisien mielestä kuulemma tyhmää lähteä kiipeilemään märille katoille humalapäissään - minusta tuntui, että jopa niin tyhmää, ettei heillä ollut minulle mitään kysymyksiä esitettävänään. He, ja moni muu, pysyivät poissa sairaalasta jossa makasin pää säteillen, selviytyneenä tuon alleni parkkeeratun pakettiautonromun ansiosta. Jos se olisi parkkeerattu jonnekin muualle, niin olisin nyt lopullisesti parkkeerattuna jonnekin muualle.
Runoilija toi minulle runon. Siinä luki:
"Ilman virtaa."
Nauroin moiselle monisanaisuudelle. Kaipasin ryyppyä ja hänen tyttöystäväänsä. Sain ryypyn, mutten tyttöystävää.
Homssu toi minulle kukkia. Pajatti jotain paskaa korvaani kaikuvassa huoneessa. Minun oli näyteltävä tajutonta että hän tajusi lähteä vitomaan. Sairastaminen on joskus perin raskasta.
Viimeisenä kävivät railakas homopariskunta. Hoitsut tuijottivat kaunista miestä kieli pitkällä, kun tämä hirnui ja vinoili ja kutsui kaikkia nartuiksi ja kurahaaroiksi ja pyysi jatkuvasti muodollista palvelua. Toinen käkätti vieressä ja kertoili kaikki uusimmat kallion juorut ja tapahtumat yhtenä pötkönä. Onneksi heillä oli enemmän viinaa kuin runoilijalla.
Nauroin itseni särkylääkkeisiin asti. - Fucoo
Fucoo kirjoitti:
Kuulin kyllä sanojen sanojan, mutta itse istuin piipun päällä itsekseni, ilman ketään jolle paiskata kättäpäivää siipeä.
Laakea luomakunta leikki yössä itsellään, vilvoitti sirpillään elonkorjuun uneksi tähtien alle, ja antoi merenkin levätä hetken syvyydessään sen ainaista untaan.
Vilkuilin ympärilleni. oloni oli perin outo. Oli luultavast paljon helpompi tulla ylös, kuin laskeutua alas. Sitä jotenkin tietää miksi on menossa ylös, siihen voi vastata kuka tahansa, mutta se miksi ja miten laskeudutaan ei sovi kenenkään kalloon - se on jotenkin elämänvastaista. Miksi voimissaan oleva ihminen luovuttaa nousunsa juuri silloin, kun vaikeudet alkavat hellittää, tie edessä tuntua kaikessa tuntemattomuudessaan tutulta ja mahdolliselta kivuta loppuun asti ilman mitään sisäistä tai ulkoista vaaraa - juuri siinä kohtaa minusta alkaa tuntua siltä, etten ole menossa ylöspäin tai alaspäin, en tee matkaa itselläni...vaan itseeni.
Olin kovin korkealla Kallion kattojen yllä, mutta jos annoin itseni rauhoittua ja asiaa ajatella syvemmin ihmeellisiltä maisemilta edessäni, tajusin että olin saapunut kaiken keskipisteeseen.
Sen ainoan kerran elämässäni ymmärsin olevani oman maailmankaikkeuteni keskipiste.
.....
Mutta tämä rekvisiitta, tämä ballistinen kaaos, tämä absurdius ympärilläni. Minä olin todella pulassa jos halusin elävänä alas.
Katot olivat täysin mielikuvituksellisen muotoisia, harjanteiden, piippujen ja seinämien sokkeloinen kakofonia jalkojeni ja käsieni alla paukkuessaan. Tässä ei ole logiikkaa, kaikki on tuttua kuin unessa, mutta merkitykset ja tarkoitukset ovat vaihtaneet salakavalasti paikkaa.
Olin todella pulassa. Kompuroin ja kiroilin, pidin kiinni mistä sain ja taiteilin milloin minkin pellinrunan päällä - toisinaan kadottaen tasapainon, ja liukuen kohti varmaa kuolemaa perse pellillä savuten .- kunnes vauhti toppasi johonkin vekkiin ja saatoin lakata huutamasta.
Lopulta olin lautasellinen spagettia vesisateessa.
Aina sataa....ja sataa ja sataa. Olin aivan poikki.
Sitten näin täysikuun, pienen pyöreän ikkunan jonka takaa paistoi lämpimänkeltainen valo tähän kylmään yöhän. Ryömin sen luokse ja koputin nokallani lasiin.
Ikkunaan ilmestyi harmaa olento, nainen, pieni ja hauras kuin varpunen torin mukulakivillä. Hän oli juuri sellainen olento joka katoaa jos sitä ei seuraa herkeämättä silmillään torin vilinässä - katso hetki toisaalle, ja et näe häntä enää koskaan.
Nainen työnsi ikkunansa auki ja katseli minua kummissaan. Sanoi ohuella äänellään, kuin kuiskaten:
- Sinä sitten tulit. Nokkasi kolisee. Otatko pillillä haaleaa hunajateetä.
Minua ei paljon kiinnostanut hänen teensä. Katselin hänen olkansa ylitse pieneen kattohuoneistoon jonka jokaista seinää peittivät kirjojen moniväriset selkämykset ja mappien mustat silmänreiät, ne jotka tuijottivat minua kuin auringonpimennykset ihmistä allaan.
Naisen tietokone oli auki. Yöpöydällä paloi keltainen historian valo, sen vähäinen loito osui naisen harmaisiin hiuksiin takaapäin kuin menneisyyden valoisammat päivät.
- Miltäs elämä variksena tuntuu. Ajattelin antaa sinun hetken lentää, olit vähän tuuletuksentarpeessa. Ei ole hyvä kävellä samoja askelia, katuja päivästä toiseen. Ei ole hyvä aina elää, on annettava joskus itsensä kuolla -syntyäkseen uudelleen.
Minulle tuli tämän tarinani kanssa kriisi. Minun oli kutsuttava sinut ikkunalaudalleni kuuntelemaan hetkeksi luojasi puhetta. Kyllähän sinä tiedät ettet ole edes olemassa, joten älä ala rakentaa jotain sellaista joka päättyy sitten joskus tämän tarinan viimeiseen pisteeseen. Minun on varoitettava sinua niistä vaaroista joita tulet kohtaamaan - kaikesta siitä viisaudestasi huolimatta jonka eittämättä olet sekä kyvyilläsi että ansioillasi saavuttanut - nuo vaarat väijyvät sinua jo, etkä sinä voi olla niistä millään tavalla tietoinen - et edes sen jälkeen kun laitan tämän ikkunani kaikessa ystävyydessä sinun nokkasi edestä kiinni.
Loppujen lopuksi ystäväni: sinä lennät tässä maailmassa yksin ilman tuota laumaasi jota kaitset kuin isä tai äiti lastaan, yksin. Muista tuo sana, se on korvaamaton.
Minä yritän opettaa sinut tuntemaan itsesi kurittamalla ja saattamalla sinut vaaroihin ja ongelmien eteen, jollaisista sinulla ei ollut sitä ennen mitään tietoa. Minun tarkoitukseni ei ole opettaa sinulle kaikkea sitä jota maailmassa on, olisit unohtanut jo ensimmäisen, kun olisin päässyt viimeiseen - olisit jo kadonnut maailman tomuun, kun olisin ehtinyt saada edes suutani auki. Minun tarkoitukseni ei ole tämä, vaan jokin toinen - minä pidän sinua kädestäsi kiinni, kun elät.
Ja katso tätä ihmettä, minuakaan ei edes ole.
Tunsin miten taivas tahtoi minut, levitin siipeni levälleen ja näin mereltä puhaltavan tuulen saapuvan alleni hymyillen. Se nosti minut ilmaan ja kuljetti läpi taivaiden ihmeiden suoraan erään pakettiauton katolle.
......
Oli ollut poliisien mielestä kuulemma tyhmää lähteä kiipeilemään märille katoille humalapäissään - minusta tuntui, että jopa niin tyhmää, ettei heillä ollut minulle mitään kysymyksiä esitettävänään. He, ja moni muu, pysyivät poissa sairaalasta jossa makasin pää säteillen, selviytyneenä tuon alleni parkkeeratun pakettiautonromun ansiosta. Jos se olisi parkkeerattu jonnekin muualle, niin olisin nyt lopullisesti parkkeerattuna jonnekin muualle.
Runoilija toi minulle runon. Siinä luki:
"Ilman virtaa."
Nauroin moiselle monisanaisuudelle. Kaipasin ryyppyä ja hänen tyttöystäväänsä. Sain ryypyn, mutten tyttöystävää.
Homssu toi minulle kukkia. Pajatti jotain paskaa korvaani kaikuvassa huoneessa. Minun oli näyteltävä tajutonta että hän tajusi lähteä vitomaan. Sairastaminen on joskus perin raskasta.
Viimeisenä kävivät railakas homopariskunta. Hoitsut tuijottivat kaunista miestä kieli pitkällä, kun tämä hirnui ja vinoili ja kutsui kaikkia nartuiksi ja kurahaaroiksi ja pyysi jatkuvasti muodollista palvelua. Toinen käkätti vieressä ja kertoili kaikki uusimmat kallion juorut ja tapahtumat yhtenä pötkönä. Onneksi heillä oli enemmän viinaa kuin runoilijalla.
Nauroin itseni särkylääkkeisiin asti.Tilanne tuntui minusta perin koomiselta kaikessa aitoudessaan. Oli kummallista, että jokainen nuori variksenpää tuijotti minua nyt herkeämättä. Yksikään heistä ei kurkistellut minnekään räystääntakaiseen elämään, ei nokkinut toista, töninyt, tai nukkunut seisaaltaan.
Kun olin luennoinut heille Ovidiuksesta, Homeroksesta ja Sofokleesta, he olivat nukahtaneet kaikki katollensa. Sammuneet sijoillensa ja kellahtaneet pyrstölleen suu auki.
Mutta nyt, nyt he eivät edes räpäytä silmäänsäkään jottei vain jotain jäisi heiltä näkemättä.
Ahmien he kiiluivat variksensilmissään päivän teemaa:
Pullaa.
Kirkonpihalle oli aamun kuluessa tuotu pitkät, valkoisilla liinoilla peitetyt pöydät. Ne hohtivat auringonvaloa kipeästi silmiä häikäisten.
Pöytien päälle tuotiin laseja ja vateja, joilla helmeili punaista juomaa.
Minä seurasin joukkiomme kanssa tätä ahkeraa toimitusta kirkonkatolta, ja huomasin että pöydille alkoi ilmestyä pullaa, pipareita ja keksejä.
Alkoi olla todella vaikea pidätellä hyppivää varislaumaa, joten päätin siirtää heidät kaikki toiselle puolelle kirkonkattoa. Siellä heidän raakkumisensa ja päidenpyörittelynsä alkoi hieman laantua, joten kykenin jo hieman ujuttamaan järkeä heidän villeihin variksenpäihinsä.
Tämä vaati hieman suunnittelua ja tiimityötä, Oli jo suunnaton etu se, että jokainen keskittyi puheeseeni nyt sataprosenttisesti. Minun ei tarvinnut selittää mitään kahteen kertaan.
Kirkonpihalle alkoi kerääntyä ihmisiä kesäurinkoon. He olivat iloista sakkia. He seisoivat ja istuivat, jutustelivat ja nauroivat. Kunnes he kaikki kerääntyivät jonkinlaiseen muodostelmaan ja alkoivat laulaa kitaran säestyksellä jotain aivan hirveää laulua -variksenkorville.
Siinä oli tilaisuutemme. Käskystäni lähti katolta kaksi varisjonoa taivaalle muutaman metrin välein.
Syöksyimme keveään liitoon kohti pöytää jolla suuret pullavadit tuoksuivat - ja yksitellen, kynnet nappasivat vadeilta osansa ja kaarsivat taitavaan nousuun kohti kirkkomme suojaisia rännejä.
Minä jäin viimeiseksi. Katselin tarkkaan väkijoukkoa joka keksi meidät selkänsä takaa hieman liian aikaisin. Kuului kimeä kirkaisu joka havahdutti koko väkijoukon ympäri, ihmettelemään mustaa virtaa pullavadeille ja takaisin.
Heille se tuntui tulevan aivan liian myöhään, mutta ei vikkelä-älyiselle papille jóka ryntäsi väkijoukon lävitse viuhtoen ja huutaen vimmatusti.
Kynteni rapsahtivat räystäällä kun levitin vahvat siipeni ja pudottauduin syöksyyn. Mittasin syöksykulmaa - ja aikaa siihen kun kynteni olisivat omani ympärillä - papin juoksunopeuteen.
Huomasin hänet nopeasti hyvin vikkeläksi kaveriksi. Hänen silmänsä kiilsivät hurjaa raivoa ja kiihkoa, jota olen aina pitänyt heikkoutena, ja jossa eli voiton mahdollisuus ylivoimaisesta vihollisesta. Hän pui mielipuolisesti nyrkkejään kahisevalle julkeudellemme syöksyessään vääjäämättä kohti pistettä jossa tiemme risteytyisivät.
Näin edessäni lentävän nuorukaisen nappaavan itselleen variksenjalalliset suklaatäytekeksejä - vaikka sellainen oli minusta vain snobbailua ja turhamaisuutta - niin olin ääneti ylpeä hänen aloitekyvystään ja rohkeudestaan tehdä yksilöllisiä ratkaisuja aivan viimetingassa - refleksinomaisesti. Selvää varisainesta, tuo nuorukainen.
Minulle alkoi tulla kiire. Pappi oli pinkonut sen viisikymmenmetrisen etappinsa ennätystahtiin. Vaikka papilla oli tuo kummallinen kaapu päällään, hän ehtisi lautaselle jokseenkin samaan aikaan kuin minä.
En voinut lisätä vauhtia, sillä silloin en saisi mitään kiinni lautaselta, vaan haroisin tyhjää. Katsoin pinkovaa pappia ja yritin nähdä jotain enemmän, mutta sekin oli mahdotonta. Oli pakko muuttaa suunnitelmia.
Oli otettava nyt se riski jota aina vältelen viisauttani. Oli pelattava todella kovilla panoksilla.
Laskeuduin kaksi sekunttia ennen pappia vadille ja käänsin itseni vasten häntä, tavoitellen vain yhtä asiaa..hänen katsettaan. Levitin siipeni.
Sitten sain sen. Pappi pysähtyi siihen paikkaan. Aika pysähtyi tähän paikkaan. Jäimme siihen kahden.
Minä näin hänen sisällään ulvovan tuulen joka humisi tyhjissä metsissä kierrellen keloja ja riepoen talvenjäätämiä hankiruohoja. Se vinkui keuhkotautisena lehdettömissä pensaissa ja kohisi mäntyjen yläoksilla tummanharmaan taivaan alla.
Näin hänen sielunsa hänen silmistään, ja ymmärsin, että hän tajusi minun näkevän alastoman itsensä raa'an autiuden - sen joka häntä asutti.
Koska en ole ihminen, hän ymmärsi olevansa tekemisissä jonkin todellisuuden peruspilarin kanssa. Minä näin sen eläimen hänessä joka vaelsi noita hankikantoisia lakeuksia ulvoen tyhjyyttään ja nälkäänsä ilman toivoa. Hän tajusi katselevansa samaa näkymää kuin minä - hän näki ensimmäistä kertaa itsensä ihmisyyden sen kuvajaisena häälyvän paperisermin lävitse.
Hän oli alaston, avuton, Hänen jumalansa kuoli sillä samalla hetkellä kun hänen ihmisyytensä romahti kasaan ja hän tuijotti minua kuin eläin ihmistä edessään.
Hän parahti jotain. Kaikki raivo oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan ja minä näin hänessä vastasyntyneen eläimen.
Hänelle syntyi siivet ja nokka, Hän oli minun laumani jäsen.
Hän perääntyi peloissaan kalpeaksi valahtaneena, tuijottaen minua kuin lumottuna.
Minä kokosin loput pullat ja kahahdin kevyeen liitoon.
Ihmiset. En kadehdi kuin heidän kieltään. Taivaalta tulleista he eivät ymmärrä mitään, taivaalle kuuluvista.
Kuvittelevat sen tuntevansa kuin omat taskunsa - Suuren Luojan.
Kraa! - Fucoo
Fucoo kirjoitti:
Tilanne tuntui minusta perin koomiselta kaikessa aitoudessaan. Oli kummallista, että jokainen nuori variksenpää tuijotti minua nyt herkeämättä. Yksikään heistä ei kurkistellut minnekään räystääntakaiseen elämään, ei nokkinut toista, töninyt, tai nukkunut seisaaltaan.
Kun olin luennoinut heille Ovidiuksesta, Homeroksesta ja Sofokleesta, he olivat nukahtaneet kaikki katollensa. Sammuneet sijoillensa ja kellahtaneet pyrstölleen suu auki.
Mutta nyt, nyt he eivät edes räpäytä silmäänsäkään jottei vain jotain jäisi heiltä näkemättä.
Ahmien he kiiluivat variksensilmissään päivän teemaa:
Pullaa.
Kirkonpihalle oli aamun kuluessa tuotu pitkät, valkoisilla liinoilla peitetyt pöydät. Ne hohtivat auringonvaloa kipeästi silmiä häikäisten.
Pöytien päälle tuotiin laseja ja vateja, joilla helmeili punaista juomaa.
Minä seurasin joukkiomme kanssa tätä ahkeraa toimitusta kirkonkatolta, ja huomasin että pöydille alkoi ilmestyä pullaa, pipareita ja keksejä.
Alkoi olla todella vaikea pidätellä hyppivää varislaumaa, joten päätin siirtää heidät kaikki toiselle puolelle kirkonkattoa. Siellä heidän raakkumisensa ja päidenpyörittelynsä alkoi hieman laantua, joten kykenin jo hieman ujuttamaan järkeä heidän villeihin variksenpäihinsä.
Tämä vaati hieman suunnittelua ja tiimityötä, Oli jo suunnaton etu se, että jokainen keskittyi puheeseeni nyt sataprosenttisesti. Minun ei tarvinnut selittää mitään kahteen kertaan.
Kirkonpihalle alkoi kerääntyä ihmisiä kesäurinkoon. He olivat iloista sakkia. He seisoivat ja istuivat, jutustelivat ja nauroivat. Kunnes he kaikki kerääntyivät jonkinlaiseen muodostelmaan ja alkoivat laulaa kitaran säestyksellä jotain aivan hirveää laulua -variksenkorville.
Siinä oli tilaisuutemme. Käskystäni lähti katolta kaksi varisjonoa taivaalle muutaman metrin välein.
Syöksyimme keveään liitoon kohti pöytää jolla suuret pullavadit tuoksuivat - ja yksitellen, kynnet nappasivat vadeilta osansa ja kaarsivat taitavaan nousuun kohti kirkkomme suojaisia rännejä.
Minä jäin viimeiseksi. Katselin tarkkaan väkijoukkoa joka keksi meidät selkänsä takaa hieman liian aikaisin. Kuului kimeä kirkaisu joka havahdutti koko väkijoukon ympäri, ihmettelemään mustaa virtaa pullavadeille ja takaisin.
Heille se tuntui tulevan aivan liian myöhään, mutta ei vikkelä-älyiselle papille jóka ryntäsi väkijoukon lävitse viuhtoen ja huutaen vimmatusti.
Kynteni rapsahtivat räystäällä kun levitin vahvat siipeni ja pudottauduin syöksyyn. Mittasin syöksykulmaa - ja aikaa siihen kun kynteni olisivat omani ympärillä - papin juoksunopeuteen.
Huomasin hänet nopeasti hyvin vikkeläksi kaveriksi. Hänen silmänsä kiilsivät hurjaa raivoa ja kiihkoa, jota olen aina pitänyt heikkoutena, ja jossa eli voiton mahdollisuus ylivoimaisesta vihollisesta. Hän pui mielipuolisesti nyrkkejään kahisevalle julkeudellemme syöksyessään vääjäämättä kohti pistettä jossa tiemme risteytyisivät.
Näin edessäni lentävän nuorukaisen nappaavan itselleen variksenjalalliset suklaatäytekeksejä - vaikka sellainen oli minusta vain snobbailua ja turhamaisuutta - niin olin ääneti ylpeä hänen aloitekyvystään ja rohkeudestaan tehdä yksilöllisiä ratkaisuja aivan viimetingassa - refleksinomaisesti. Selvää varisainesta, tuo nuorukainen.
Minulle alkoi tulla kiire. Pappi oli pinkonut sen viisikymmenmetrisen etappinsa ennätystahtiin. Vaikka papilla oli tuo kummallinen kaapu päällään, hän ehtisi lautaselle jokseenkin samaan aikaan kuin minä.
En voinut lisätä vauhtia, sillä silloin en saisi mitään kiinni lautaselta, vaan haroisin tyhjää. Katsoin pinkovaa pappia ja yritin nähdä jotain enemmän, mutta sekin oli mahdotonta. Oli pakko muuttaa suunnitelmia.
Oli otettava nyt se riski jota aina vältelen viisauttani. Oli pelattava todella kovilla panoksilla.
Laskeuduin kaksi sekunttia ennen pappia vadille ja käänsin itseni vasten häntä, tavoitellen vain yhtä asiaa..hänen katsettaan. Levitin siipeni.
Sitten sain sen. Pappi pysähtyi siihen paikkaan. Aika pysähtyi tähän paikkaan. Jäimme siihen kahden.
Minä näin hänen sisällään ulvovan tuulen joka humisi tyhjissä metsissä kierrellen keloja ja riepoen talvenjäätämiä hankiruohoja. Se vinkui keuhkotautisena lehdettömissä pensaissa ja kohisi mäntyjen yläoksilla tummanharmaan taivaan alla.
Näin hänen sielunsa hänen silmistään, ja ymmärsin, että hän tajusi minun näkevän alastoman itsensä raa'an autiuden - sen joka häntä asutti.
Koska en ole ihminen, hän ymmärsi olevansa tekemisissä jonkin todellisuuden peruspilarin kanssa. Minä näin sen eläimen hänessä joka vaelsi noita hankikantoisia lakeuksia ulvoen tyhjyyttään ja nälkäänsä ilman toivoa. Hän tajusi katselevansa samaa näkymää kuin minä - hän näki ensimmäistä kertaa itsensä ihmisyyden sen kuvajaisena häälyvän paperisermin lävitse.
Hän oli alaston, avuton, Hänen jumalansa kuoli sillä samalla hetkellä kun hänen ihmisyytensä romahti kasaan ja hän tuijotti minua kuin eläin ihmistä edessään.
Hän parahti jotain. Kaikki raivo oli pyyhkiytynyt hänen kasvoiltaan ja minä näin hänessä vastasyntyneen eläimen.
Hänelle syntyi siivet ja nokka, Hän oli minun laumani jäsen.
Hän perääntyi peloissaan kalpeaksi valahtaneena, tuijottaen minua kuin lumottuna.
Minä kokosin loput pullat ja kahahdin kevyeen liitoon.
Ihmiset. En kadehdi kuin heidän kieltään. Taivaalta tulleista he eivät ymmärrä mitään, taivaalle kuuluvista.
Kuvittelevat sen tuntevansa kuin omat taskunsa - Suuren Luojan.
Kraa!Olin valmis. Seisoin eteisaulan peilin edessä katsellen itseäni niin kuin vanhempi nainen katselee nuoruutensa kuvaa - tyynesti.
On minun ja sinun illallisen aika. Poistun asunnostani ravintolaan. Ravintola on valaistu aivan samalla tavalla kuin silloin vuosia sitten. Etäiset kynttilät lepattivat vähäisessä vedossa kuin rauhalliset ja kiireettömät mietelmät hämärässä ajatuksessa. Niistä levisi lämmin valo somaan ruuantuoksuun joka leijui hiljalleen keittiöstä ruokasaliin - jossa seisoin hyvin onnellisena ja rauhaisana.
Olin yksin kanssasi.
Kuulin liekkien palavan, ikkunan takana illan painuvan, ja rinnassani jännityksen kutsun kuin lämpimän käden sisälläni.
Fredrik.
Hän seisoi pöytämme edessä yhtä korrektina kuin aina. Kävelin hymyillen hänen luokseen. Hän kumarsi kohteliaasti ja osoitti minulle tuolini omilla, tutuilla sijoillaan. Pöytä oli niin kaunis, niin kuvaamattoman kaunis.
Istuuduin alas. Fredrik kaatoi minulle viinin. Poistui sitten keittiöön.
Ah! Milloin sinä ehdit saapua. Oi en huomannut tuloasi ollenkaan. Ihana nähdä sinua jälleen kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Oi! En tiennytkään että Fredrik osaa soittaa viulua noin kauniisti. Kuuntele rakas. Kuuntele. Aivan niin kuin Prahassa - muistatko.
.......
Kaadan sinun suoniisi viinini
kadonneesta karahvista, vaiti
verisen maljan huulillesi nostan
ja murran leivän suuhusi
En tiedä miksi elämä minut hylkäsi. Teki minusta raajarikon linnun asuntoni syvyyksiin. Minun herkkyyteni kuoli sinä päivänä pois kun ravintolani suljettiin, sen ovet teljettiin ja sen tyhjennetyt tilat unohdettiin.
Ovi on lukossa. Fredrik on poissa. Maailmani on kadonnut. Pöytäni ja tuoli on viety pakettiautoon ja ovat nyt ties missä. Minun muuttumaton näköalani - minun näkymäni, maailmani on pakattu laatikoihin ja varastoitu jonnekin kylmään, pölyiseen kellariin.
En osaa sanoa enää mitään kauniisti. Minusta puuttuu jokin osa, kuin raaja jolla kuljetan henkisiä ominaisuuksiani. Olen neuvoton, yksin, avuton.
Vanha.
Asetan nauravat hampaani tablettiveteen yöpöydälleni ja laskeudun levolle jokaista solua varoen, jokaista ajatusta kartellen.
Asetun kai siihen veneeseen, joka vielä viiltää haavan keulallaan vastarannan viileään hiekkaan.
Käteni putoaa lattialle, ja mietin - antaako olla vai nostaako ylös.
Lattiani ovat täynnä sanoja. Tunnen ne sormissani. Ne kihelmöivät ja kutittavat, pistelevät ja polttavat, valehtelevat ja selittävät minulle omia, sekavia, kaaosmaisia merkityksiään tietämättä enää omaa merkitystään saati paikkaansa.
Monimuotoisia taivutusmuotoja tarttuu toisiinsa kiertyen kerälle kuin pöly sängyn alla itseensä. Merkityksettömiä...keveitä ja olemattomia.
Ei ole enää mitäään mitä sanoa... On vain vain sanoja.
Pisteitä, pilkkuja, lainausmerkkejä, puolipisteitä, kirjoitusvirheitä.
Murusia , pölyä maailman tomussa kuin pieniä lauseettomia loppuja. Yllinkyllin pisteitä - mustia tähtiä koko rantaviivan pituudelta. - Fucoo
Fucoo kirjoitti:
Olin valmis. Seisoin eteisaulan peilin edessä katsellen itseäni niin kuin vanhempi nainen katselee nuoruutensa kuvaa - tyynesti.
On minun ja sinun illallisen aika. Poistun asunnostani ravintolaan. Ravintola on valaistu aivan samalla tavalla kuin silloin vuosia sitten. Etäiset kynttilät lepattivat vähäisessä vedossa kuin rauhalliset ja kiireettömät mietelmät hämärässä ajatuksessa. Niistä levisi lämmin valo somaan ruuantuoksuun joka leijui hiljalleen keittiöstä ruokasaliin - jossa seisoin hyvin onnellisena ja rauhaisana.
Olin yksin kanssasi.
Kuulin liekkien palavan, ikkunan takana illan painuvan, ja rinnassani jännityksen kutsun kuin lämpimän käden sisälläni.
Fredrik.
Hän seisoi pöytämme edessä yhtä korrektina kuin aina. Kävelin hymyillen hänen luokseen. Hän kumarsi kohteliaasti ja osoitti minulle tuolini omilla, tutuilla sijoillaan. Pöytä oli niin kaunis, niin kuvaamattoman kaunis.
Istuuduin alas. Fredrik kaatoi minulle viinin. Poistui sitten keittiöön.
Ah! Milloin sinä ehdit saapua. Oi en huomannut tuloasi ollenkaan. Ihana nähdä sinua jälleen kaikkien näiden vuosien jälkeen.
Oi! En tiennytkään että Fredrik osaa soittaa viulua noin kauniisti. Kuuntele rakas. Kuuntele. Aivan niin kuin Prahassa - muistatko.
.......
Kaadan sinun suoniisi viinini
kadonneesta karahvista, vaiti
verisen maljan huulillesi nostan
ja murran leivän suuhusi
En tiedä miksi elämä minut hylkäsi. Teki minusta raajarikon linnun asuntoni syvyyksiin. Minun herkkyyteni kuoli sinä päivänä pois kun ravintolani suljettiin, sen ovet teljettiin ja sen tyhjennetyt tilat unohdettiin.
Ovi on lukossa. Fredrik on poissa. Maailmani on kadonnut. Pöytäni ja tuoli on viety pakettiautoon ja ovat nyt ties missä. Minun muuttumaton näköalani - minun näkymäni, maailmani on pakattu laatikoihin ja varastoitu jonnekin kylmään, pölyiseen kellariin.
En osaa sanoa enää mitään kauniisti. Minusta puuttuu jokin osa, kuin raaja jolla kuljetan henkisiä ominaisuuksiani. Olen neuvoton, yksin, avuton.
Vanha.
Asetan nauravat hampaani tablettiveteen yöpöydälleni ja laskeudun levolle jokaista solua varoen, jokaista ajatusta kartellen.
Asetun kai siihen veneeseen, joka vielä viiltää haavan keulallaan vastarannan viileään hiekkaan.
Käteni putoaa lattialle, ja mietin - antaako olla vai nostaako ylös.
Lattiani ovat täynnä sanoja. Tunnen ne sormissani. Ne kihelmöivät ja kutittavat, pistelevät ja polttavat, valehtelevat ja selittävät minulle omia, sekavia, kaaosmaisia merkityksiään tietämättä enää omaa merkitystään saati paikkaansa.
Monimuotoisia taivutusmuotoja tarttuu toisiinsa kiertyen kerälle kuin pöly sängyn alla itseensä. Merkityksettömiä...keveitä ja olemattomia.
Ei ole enää mitäään mitä sanoa... On vain vain sanoja.
Pisteitä, pilkkuja, lainausmerkkejä, puolipisteitä, kirjoitusvirheitä.
Murusia , pölyä maailman tomussa kuin pieniä lauseettomia loppuja. Yllinkyllin pisteitä - mustia tähtiä koko rantaviivan pituudelta.Ja me kaikki laskeudumme laveasti viettävälle peltikatolle, otamme otteen sen täydellisistä saumoista ja asetumme lepäämään siipemme ja suumme supussa.
Me olemme vahvoja katuvariksia. Selitin heille miksi se liturginen pappi kirkon pihalla pui meille nyrkkiään sadatellen, kiroten minua milloin myrskyvarikseksi, milloin pahanilmanlinnuksi ja raadonsyöjäksi. Hän on tyhmä mies. Tyhmä ihminen. Toiset ihmiset sietävät hänen erilaisuuttqaan, koska siitä on heille epäsuoraa hyötyä. Te taas siedätte minua, koska siitä on teille suoranaista hyötyä.
Minä olen teille opettaja - hän - tuo mies, on tuulenpuhuja, sanojen saarnaaja. Hänenkaltaisilleen on suoranainen hyöty se, että häntä kuunnellaan. Minulle taas teistä ei ole mitään hyötyä.
Yksi ei säilytä taspainoaan viettävän liukkaalla peltikatolla, vaan räpistelee ja pomppii kynnet kirskuen pitkin peltiä alaspäin - ja kohta - putoaa ränniin ja jää toljottamaan typertyneenä muita.
Kukaan ei naura., he eivät osaa ja minä en viitsi.
Muutamat meistä muistavat kenen elämänhatun päällä nyt istumme. Se oli pahaa aikaa, se nainen oli paha nainen. Minulla on vieläkin outo tunne sydämessäni, sillä hän ammutti parvemme kuopuksen, ja minä typeryyttäni syytin siitä kissaa.
Mutta tuo tapahtuma teki minusta enemmän jotain sitä, joka minussa oli jo syntymäni hetkellä - sälytettynä valmiiksi kohtaloksi ja taivaiden tieksi teille sekä itselleni.
Minä tuota naista varoitin aikanani kaikesta siitä jota näin tapahtuvan, mutta vastauksena hän laski lakeijansa kimppuumme.
Siinä samalla kun yhden meistä teloitutti, hankki itselleenkin pyövelin.
Ystävämme ränniinpudonnut kapusteli takaisin kattopienoille ollen nolonoloinen. Kallo kumarassa vaapusteli ylemmä muiden joukkoon ja nyökytteli selitellen päätään.
Sanoin, ettei päässäsi ole mitään selittämistä, muuta kuin sen nuoruus, ja sekin on selittämätöntä. Sellaista on turha alkaa selittelemään - elää sitä kyllä voi.
Vaakuimme vaitonaisina, hekin jotka roikkuivat antennissa. Minäkin istuksin siinä toisinaan, Asetun antenninpäähän ja annan kummallisen kihelmöinnin ja unohduksen vallata variksenpääni - ja vaistoan herkästi silloin jonkin toisen todellisuuden olevan vahvasti läsnä - niinkuin auringollakin on toinen, sisäinen todellisuutensa - juuri niin kuin sanoillakin on oma, sisäisesti rajattoman vapaa maailmansa - ja ulkoinen, ahdas vankilansa.
Niin tuo antenni minulle on: mysteeri. Mokoma häkkyrä.
Thend
XXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXXX
Valitettavasti puhelimeni alkoi kilisemään, ja sain kiukkuisia kommentteja tietyiltä, nimeltä mainitsemattomilta tahoilta jouduttuani menemään hieman liian yksityiskohtaisiin asiohin.
Säilyttääkseni edes jonkinlaisen suhteen ystäviini, katson parhaaksi lopettaa tämän tahan.
On hyvin omituista kirjoittaa niin, että korjaaminen jälkikäteen on mahdotonta. Mieleeni tuli, että jokainen ulos nukuttu sivu on kuin eilisen muisto - korjaamaton.
Ja siitä ei tule muuta kuin rautakangennielemistä
Sorry :) - ai ai
Fucoo kirjoitti:
Tiedätkö sinä variksenpää missä on Trieste. No, ei se mitään. Trieste on ikivanha pohjois-Italialainen kaupunki josta saa maailman parasta espressoa. En minäkään siitä juuri muuta tiedä, kun en ole muuttolintu tai kahvinlitkijä - ja senkin minkä tiedän, olen kuullut muiden suusta.
Ne muuttolinnut jotka näkivät tuon lapsijumalan keikkuvan kalliossa, huudahtivat yhteen ääneen minulle olevansa varmoja, että olivat nähneet hänet Tristessäkin. Minun uteliaisuuteni heräsi oitis, olihan hän yksi niistä ihmisen prototyypeistä jotka minua olivat kiehtoneet kaikista eniten, ja jonka olin valinnut suurimman huomioni kohteeksi kaikista näistä ihmisistä kotikulmiltani.
Löytyipä sitten eräs haarapääsky, joka tiesi tuon härän tarinan. Pääsky tuli minua tapaamaan illanviileydessä kaikennäkevine silmineen ja terävine kielineen ja salamannopeine siipineen. Pääsky oli mielestäni kuin taivaannuoli, kun se ensin oli, ja sitten olikin jo toisaalla.
Jossakin Triesten katujen puurtarhoin rauhoitetuilla pihoilla, takorautaporttien takana, asui eräs Francesco. F oli suuri kauneuden ystävä. Hänen asuntonsa jokainen kerros ja kerroksen nurkka omisti patsaan, jokainen seinä maalauksen ja jokainen hyllymetri kauneutta käsittelevän kirjan.
F jumaloi Italialaisia maalareita, kuvanveistäjiä ja arkkitehtejä näiden töittensä kautta. He olivat luoneet tälle kansakunnalle, ihmiskunnalle, sellaisen perinnön, että oli vaikea uskoa Italialaisten, ja muutamien ulkomaalaisten, olevan vain ihmisiä.
Ajassa oli ollut joitakin ihmisiä - keskuudessamme - jotka olivat pystyneet koskettamaan kylmää kiveä siten, niinkuin jumala olisi sitä koskettanut - sytyttäen sen elämään sen kuolleesta kalseudestaan, muodottomuudestaan ja hauraudestaan. He olivat luoneet jotain jostain sellaisesta, josta ei voisi millään maailman mielikuvituksella saada aikaan yhtään mitään muuta, kuin kasan kirosanoja ja kauhean siivon.
Tuo jokin joka he olivat luoneet, oli F:n silmissä ihmisyyden syvin, hiuksenhieno katoamattomuus ja ikuisuus tässä katoavaisuuden ja pimeyden ympäröimässä pienoismaailmassa nimeltä kauneus, estetiikka - rauha.
F huomasi hänet heti kun oli itse astunut kahvilaan sisään. Tuo näky muutti hänen kiireensä uneksi johonkin toiseen todellisuuteen ja toi tilalle jonkinlaisen typertyneen tilan, aivankuin marmorinen veistos olisi lähtenyt kävelemään itsekseen huoneennurkasta, tai tullut museon portailla nauraen vastaan. F tuijotti kahvikuppinsa ylitse tuota olentoa tuskin hengittäen, hän oli aivan lumoutunut, jopa siinä määrin, ettei ymmärtänyt tuijotuksen vaivaavan sekä kohdetta, että muita asiakkaita.
F:n mielestä tuo lumoava olento ei ollut ihmisen tekoa, hänet oli luonut luoja itse saadessaan taivaallisen inspiraation ylittää itsensä edes kerran...onnistui, ja laski työnsä maahan keskuuteemme - väsyen kaikesta tuosta siten, että nukkui lopen uupuneena luomistyönsä jälkeen ikuisuuden. Tuo olento ei ollut ihminen. Tuo olento oli kuin jumalan uni paratiisista.
Francesco nousi pöydästään ja lähestyi valoisan auran sisällä hohtavaa Neitsyt Mariaa, Milon Venusta, Pietaa, Danten sanoja "Mi ohjaa Auringon ja kaikki tähdet."
Muuta Francesco ei enää muista. Pääskynen kertoi minulle nähneensä, kuinka tuijotuksesta läpeensä kimmastunut suomalaisturisti pomppasi ylös pyödästään kaataen kaiken tieltään, otti yhden askeleen kohti lähestyvää italialaismiestä ja paukautti oikean suoran tämän nenään.
Francesco parka. Hänen tajuntansa sammutti maailman lihaksi ja luuksi luotu nyrkki - tosin hyvin kaunis sellainen.
............
- Väärä kortteli senkin tomppeli! Jos olisit kiertänyt kulman taakse, niin olisit ehkä tajunnut etten minä asu suinkaan siinä talossa jonka edessä otit kuonoosi, vaan tässä.
- Todella terävä huomio. Äläkä paina sillä saatanan rätillä niin lujaa.
Hölläsin hieman. Oikeastaan minusta oli mukava hieman rusentaa tuon perhosen siipiä, pitää kiinni siitä, saada se hetkeksi avuttomaksi ja hallintaani. Painoin vartaloni kiinni häneen ja minulla oli selittämättömän hyvä ja vahva olo. Kuin olisin juuri syntynyt itsekin perhoseksi joka nostattaa valtavia myrskyjä siivillään, repii maasta irti puita tuntosarvillaan ja pyörii kuin trombi kesäisellä niityllä imien kukista mettä.
Kylmänmärkä pyyhe oli värjäytynyt verestä aivan läikikkääksi. Jokapuolella haisi kylmä vesi ja veri. En erityisemmin pitänyt yhdistelmästä, se oli jotenkin kalsea.
- Tiedätkö yhtään kuka sinua löi?
- Ei mitään käsitystä. Yhtäkkiä mua vaan vietiin porttiholviin ja paiskattiin seinään. Mä tipuin maahan ja ne potki kylkiin ja jalkoihin. Vittu!
- Ota ihan rauhallisesti.
-"ota ihan rauh..." perkele mene itse kusihädässäs notkumaan puunjuurelle ja ota turpaas...tule sitten sanomaan mulle että "ota rauhallisesti."
Minun kävi häntä sääliksi. Jos tämä on palapeli, niin hänet on tuomittu olemaan se palanen jolle ei löydy paikkaa sitten kun palapeli on valmis.
Minun on pidettävä hänestä huolta, hän ei siihen itse kykene...hänelle ei siihen anneta minkäänlaista mahdollisuutta - tai tilaisuutta. Taisin nauraa ääneen, ja se pahastutti hänet aivan sinipunaiseksi.
Hän kietoi kätensä vyötäisilleni ja minä hymyilin kaikenselittävää hymyäni katsellen hänen kivusta surullisiin silmiinsä. Hänen avuttomuutensa jotenkin vetosi minuun, teki minusta suuren ja vahvan hallitsijan jolla on valta tuomita ja rakastaa, murskata ja vihata mielensä mukaan. Olin eläytynyt tilanteeseen kuin raskas ilma joka täytti asuntoni jokaisen sopen - ja vain minä - ainoastaan minä - kykenin helpottamaan tilannetta suomalla sinne läpivedon.
Hän sulki silmänsä ja sai minut hymyiemään
..........
Miesten juttuja. Kuunnelkaapa nyt linnunpäät tätä herjakerhoa. Kuunnelkaa näitä ytimiinsä asti leikeltyjä lauseenkyljyksiä, kuin sanaparvien kolisevia luurankoja typeryyden täyttämällä taivaalla toisiinsa törmäilemässä.
Tämä kalkatus on hyvin inhimillistä ja imhimillisyydessään jokapäiväistä. Tämä tyhjä järjentötterö ei enää suolla sanataidetta, vaan sinkoaa seinille valonnopudella varpusparvensa expressionistisesti.
Lisätään siihen vielä englanninkielisiä lainoja, niin kukaan ei kohta enää tiedä onko ketään kotona.'
Kraa!
Voi meitä linnut! Osamme on kova, mutta ei käy minun sääliksi ihmistä...kieltä kyllä - sitä olen aina heissä kadehtinut.
Eikä teistäkään ole juttuseuraa. Nostelivat vain hartioitaan ja kääntelivät päitään, keikkuivat jalalta toiselle, odottaen kai ruokaa...tai nälkää.> "pohjois-Italialainen."
????
:D - Fucoo
ai ai kirjoitti:
> "pohjois-Italialainen."
????
:DKiitos arkipäiväistykseni päivittämisestä yöksi.
Olenkin jo lähettänyt monenlaisia anomuksia erilaisiin työväenopistoihin, joissa minulle annetaan ensi talven aikana mahdollisuus sivistää itseäni siten, etten jokapaikassa joudu naurunalaiseksi moukkamaisuuttani - esim. saaristojen kätköissä tapahtuvilla rapujuhlilla, laulamalla vääriä lauluja.
Mulla on jonkinlainen etäinen muistikuva siitä että me olemme sukua toisillemme...en tosin ole varma :)
- .....................
Tänään monta uutta asiaa. Kannustavaa, positiivista syksyä toisiaan lokeroimattomille täydellisille kirjailijoille.
- Fucoo
Voi kiitos kiitos. Mä tunnenkin jo jotenkin luissani miten syksy alkaa taas tehdä keltaisia temppujaan, ilman että se koskaan tuntuisi mitenkään tylsältä tai annuaaliselta.
Virkistävää tämä viileä tuuli.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Kelekkakisat
Mikä vakava onnettomuus sattunut kisoissa. On peruttu koko kisat. Pelastuskopteri näytti käyvän paikalla.3511427- 639830
- 1465574
- 1443784
- 753740
Virkamiehille tarvitaan tuntuvat palkankorotukset
Naistenpäivänä on syytä muistuttaa, että virkamiehen euro on vain 80 senttiä. Palkat tulee saattaa samalle tasolle yksi373635- 403378
Riikka Purran kaudella nousi bensan hinta yli 2 euron
Muistatteko kuinka edellisen vasemmistohallituksen aikana, ns. Marinin aikakaudella, bensiiniä sai 1,3 euron litrahinnal243183- 632793
Olisipa saanut sinuun
Tutustua paremmin. Harmi että aloin lopulta jännittämään kun näytit tunteesi niin voimakkaasti ja lähestyit niin voimaak792593