Tajusin tänään jotain

Meditaatiotekniikoita on maailmassa pilvin pimein, mutta ei kannata tuhlata liiaksi aikaansa parhaan tekniikan löytämiseen, koska sellaista tuskin on olemassakaan.

Ennen buddhalaisuuteen tutustumista harjoitin kaiken maailman chakra-meditaatoita, mutta ne eivät lopulta tuoneet elämääni muuta kuin takertumista ”onnistuneeseen meditaatioon”. Buddhalaisia meditaatiotekniikoita olen harjoittanut nyt hiukan yli vuoden. Olen kokeillut mm. Theravada-suuntauksen vipassana-meditaatioita sekä Zenin eri zazen-tekniikoita. Olen yrittänyt meditoida päivittäin vähintään 15-20 minuuttia, vaikkakaan siihen ei aina ole ollut tilaisuutta.

Minua on askarruttanut paljon eri tekniikoiden eroavaisuudet ja edut toisiinsa nähden. Kaikista tekniikoista olen oppinut jotain. Mutta aina kun olen joitain viikkoja meditoinut tietyllä tekniikalla, on se käynyt tavalla tai toisella puuduttavaksi, enkä ole enää osannut keskittyä siihen, ja monesti olen jopa vaihtanut tekniikkaa kesken meditaation. Toisaalta en ole enää pitkään aikaan kokenut meditoidessani samanlaista tylsyyttä ja levottomuutta, jota koin aloitellessani.

Tänään meditoin kotona shikantaza-zazenia, johon olen viime aikoina mieltynyt sen riisutun yksinkertaisuuden ja päämäärättömyyden tähden. Pelkkää istumista ja olemista siinä missä on.

Ajatukseni harhailivat ja minua alkoi väsyttää, ja vähän aikaa istuttuani mieleeni tuli ajatus kokeilla tekniikkaa, josta olin joskus lukenut. Siinä tarkkaillaan vuorotellen kehossa tuntuvia tuntemuksia, kuten sydämen sykettä, hengitystä, kutinaa varpaissa, huminaa päässä, ja mitä kaikkea sitten tunteekin.

Se tuntui oikein miellyttävältä ja oloni oli hyvin keskittynyt. Vähän ajan kuluttua ajatukseni kuitenkin alkoivat taas harhailla, ja huomasin, ettei tämäkään tekniikka lopulta sen kummempi ollut. Juhla oli vaihtunut arkeen taas kerran.

Sitten äkkiä huuleni taipuivat pieneen hymyyn. Haa! Siinä se taas oli. Vanha kunnon tylsyys. Yhtä tylsänä kuin ennenkin. Se olikin ollut ovela ja piiloutunut niin, etten ollut sitä huomannut. Itse asiassa minähän sen olin naamioinut oman kokeilunhaluni taakse. Minä ja minun aina uusia ja mukavia kokemuksia janoava mieleni, joka oli lyönyt siihen ruman leiman, jossa luki ”Tylsyys ja pitkäveteisyys. Vältä kaikin keinoin.”

Mutta ”tylsyys” oli todellisuutta. Se oli todellisuutta, jota olin yrittänyt paeta aina uuden meditaatiotekniikan avulla. Enkä koskaan ollut onnistunut. Todellisuutta ei voi paeta. Se saa ihmisen aina kiinni, ja lopulta saartaa joka puolelta. Vaikka olisi kuinka hienot juhlat, nekin loppuvat aikaan, ja arki tulee väistämättä vastaan. Arki on todellista elämää. Se ei ole tylsää, vaan täynnä tapahtumia. Olemme vain oppineet pitämään arkisia tapahtumia vähäpätöisinä ja ikävinä, ja pakenemaan niitä, koska janoamme aina vain lisää uusia ja hienoja asioita.

Kokemukseni ei varmaan kuulosta kovinkaan hienolta näin kirjoitettuna, ja asia jonka tajusin, on toki buddhalaisuuden peruskauraa. Mutta kun ihan itse näkee näistä asioista pienen välähdyksen hieman pintaa syvemmältä, niin se on todellinen ”ahaa-elämys”. Ehkei se Intiassa 2500 vuotta sitten elänyt tyyppi ihan puppua puhunut!

En oikein tiedä miksi kirjoitin tämän jutun. Ehkä siksi, että en itse unohtaisi asiaa heti. Tai ehkä vain halusin jakaa kokemukseni, jotta joku samassa tilanteessa oleva voisi välttää putoamasta sudenkuoppaan.