Vanha harmaa kivi, vaikkakin hieman rosoinen ja epäsymmetrinen ääriviivoiltaan, jökötti yksinään rannalla. Se makasi vasten kostenkiinteää rantahiekkaa - tiedättehän te, millaista hiekka rannalla on tuollaisessa paikassa, joka on jossakin talven ja kesän keskivaiheilla, melkein yhtä kaukana molemmista noista. Maailmantilassa, joka elää ikuista pilvistä iltapäivää meren rannalla sateisen aamupäivän jälkeen.
Rannasta kuului märän kohiseva ääni, kun aallot maistelivat rantaa. Se tuntui oikealta, ja me kuuntelimme sitä jonkin aikaa kiven kanssa eriksemme. Jonkin aikaa on ainoa aika mikä täällä on.
Vesi vain tossahteli. Me emme vielä tunteneet toisiamme, kivi ja minä. Mutta onhan kaikella alku jossakin, minä ajattelin. Meri maisteli hiekkaa.
Nousin varovasti ja astelin rannalla. Varpaat pitivät kylmästä hiekasta, joka oli kastunut sateessa. Hiljalleen kastoin jalkapohjani veteen, miettien selkäni takana merta tarkkailevaa kiveä.
Ilmassa oli lokkien huutoa ja tuulta ja kaukaista suhinaa aamupäivästä ja illasta, ja kaupungilla kiireisenä valtavien ihmisten urista märällä asfaltilla. Ne olivat siellä aina. Ne saattoi haistaa, kun tuuli kävi oikeasta suunnasta ja laskeutui hiuksille. Niiden kaiku oli sekoittunut aaltojen maisteluun. Ne kaikki olivat kuitenkin kaukana.
Makasin kyljelläni hiekassa ja ajattelin painunutta hiekkaa allani. Tiedätkös kivi, kerroin kivelle
Minä voisin olla ystäväsi, harmaa kivi, vaikka oletkin rosoinen ja hieman epäsymmetrinen. Olisitko sinä minun ystäväni?
Tumma vesi solahteli karheasti vasten soraista hiekkaa oikealla rytmillä. Se oli hyvä rytmi tälle iltapäivän hetkelle ja me molemmat yhdyimme varovasti ajattelemaan pitävämme siitä. Onhan kaiken kestettävä aikansa, minä ajattelin.
Me olimme siinä rannalla ja kuuntelimme aaltojen kohinaa mereltä rannalle, ja nyt tunsimme toisiamme hiukan enemmän. Nostin kerran käteni kiven harmaalle pinnalle ja annoin suolaveden pisaran valua alas sen kylkeä.
Rannasta kuului märän kohiseva ääni, kun aallot maistelivat rantaa. Se tuntui oikealta, ja me kuuntelimme sitä jonkin aikaa kiven kanssa eriksemme. Jonkin aikaa on ainoa aika mikä täällä on.
Vesi vain tossahteli. Me emme vielä tunteneet toisiamme, kivi ja minä. Mutta onhan kaikella alku jossakin, minä ajattelin. Meri maisteli hiekkaa.
Nousin varovasti ja astelin rannalla. Varpaat pitivät kylmästä hiekasta, joka oli kastunut sateessa. Hiljalleen kastoin jalkapohjani veteen, miettien selkäni takana merta tarkkailevaa kiveä.
Ilmassa oli lokkien huutoa ja tuulta ja kaukaista suhinaa aamupäivästä ja illasta, ja kaupungilla kiireisenä valtavien ihmisten urista märällä asfaltilla. Ne olivat siellä aina. Ne saattoi haistaa, kun tuuli kävi oikeasta suunnasta ja laskeutui hiuksille. Niiden kaiku oli sekoittunut aaltojen maisteluun. Ne kaikki olivat kuitenkin kaukana.
Makasin kyljelläni hiekassa ja ajattelin painunutta hiekkaa allani. Tiedätkös kivi, kerroin kivelle
Minä voisin olla ystäväsi, harmaa kivi, vaikka oletkin rosoinen ja hieman epäsymmetrinen. Olisitko sinä minun ystäväni?
Tumma vesi solahteli karheasti vasten soraista hiekkaa oikealla rytmillä. Se oli hyvä rytmi tälle iltapäivän hetkelle ja me molemmat yhdyimme varovasti ajattelemaan pitävämme siitä. Onhan kaiken kestettävä aikansa, minä ajattelin.
Me olimme siinä rannalla ja kuuntelimme aaltojen kohinaa mereltä rannalle, ja nyt tunsimme toisiamme hiukan enemmän. Nostin kerran käteni kiven harmaalle pinnalle ja annoin suolaveden pisaran valua alas sen kylkeä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Vanha harmaa kivi, vaikkakin hieman rosoinen ja epäsymmetrinen ääriviivoiltaan, jökötti yksinään rannalla. Se makasi vasten kostenkiinteää rantahiekkaa - tiedättehän te, millaista hiekka rannalla on tuollaisessa paikassa, joka on jossakin talven ja kesän keskivaiheilla, melkein yhtä kaukana molemmista noista.
Kommentti: Kertojasta tulee mieleen hyvin tarkka ihminen, jolle on pakkomielle pitää kohteet siinä paikassa missä haluaa. Liian tarkka kuvailu on (ainakin minun mielestäni) pitkäveteistä. Yksityiskohtaisesti kirjoitettua tekstiä ei jaksa kauaa lukea.
Kirjoituksesi on omaperäinen ja huoleton, mutta minua häiritsi toisto: alussa kirjoitit, että kivi on hieman rosoinen ja epäsymmetrinen ja sitten tuo sama kuvaus tuli toisenkin kerran. Ehkä se oli tarkoituskin? mutta erilaiset adjektiivit virkistävät, eikä niiden tarvitse olla niin kaukaa haettuja.
- ehkä hieman tasapaksu, ei tarpeeksi vaihtelua lauserakenteissa
- hiekka-sanan toisto häiritsi hieman
- pilkkuvirheitä ja vähän muitakin
Hmm... Tekstissäsi on selvästi syvällinen ja hyvä ajatus. Toteutus ei aina onnistu toivomallasi tavalla, mutta pyrit siihen silti oikealla tavalla!
Tarinassa siis on hyvä ajatus, mutta kirjoitusasua voisit vielä hieman hioa.