Rammstein-trilogian avausosa eli Lausukaa paranoid

Tällainen arvio Jaatisen arvio eilisessä Kalevassa.

Testosteronia huokuva kertojahahmo on yksityisetsiväpalveluja ja muutakin tarjoava turvallisuusalan toimija. Hänen markkinarakonsa muodostuu nyky-yhteiskunnan velttoudesta. Laki on, mutta ei oikeutta. ”Senaatintorin muumitalossa on vedetty pimennysverhot ikkunoiden eteen jo ajat sitten”, Hietikko kirjoittaa. Kertojahahmo auttaa vääryyttä kokeneita. Sekä rahasta että ilman. Lähipiiriin kuuluu toimijoita hämärästä. Mukaansa tempaavan alkusykäyksen jälkeen päähenkilö saa toimeksiannon etsiä laajennetun itsemurhan Tampereella tehneen nuorukaisen tyttöystävä. Toimeksiantajallakaan, suomalaisvenäläisellä naisella, ei tunnu olevan puhtaat jauhot pussissa. Kertojahahmon kipupisteet tulevat esille tarinan edetessä. Teksti muodostuu lyhyestä lauseesta, kappaleesta ja luvusta. Luvut asettuvat draaman kaarelle teoksen kolmessa osassa, jonka jokaisen aloittaa siteeraus Rammsteinin sanoituksista. Hietikko lisää vastavoimaa oikeissa kohdissa ja yllättävän käänteen ennen loppua. Osa luvuista esittäytyy päähenkilön tekemiksi muistiinpanoiksi, osa on kerrontaa. Kaksitahtinen poljento vyöryttää loppuratkaisua kohti. Sana- ja lauseparit sisältävät vastakohtaisuuksia, jotka sytyttävät assosiaatioita. Roihun suuruus riippuu lukijan kompetenssista. Muodon niukkuus on sisällön syvyyttä. Kuiva huumori naurattaa. Tohtorismies kirjoittaa varsin uskottavasti väkivallasta, jonka osoittaa kirjassa olevan ainoaa toimivaa kommunikaatiota maailmassa, missä seurauksista aina vain tulee syitä, tärkein jää pimentoon ja mikään ei ole pyhää. Tarinan keskiössä on tiedon hankkiminen, suunnitteleminen ja toimiminen näiden pohjalta. Ajattelemisen ja päättelemisen kuvaus on myös onnistunutta. Harri V. Hietikko on kirjoittanut yhteiskuntakriittisen jännitysromaanin, joka pistää lukijansa ajattelemaan ja viihtymään. Seuraavaa osaa odotellessa.