Tyttäreni..kaipaan sinua, en halua kuolla tapaamatta sinua...

kaunis kirjoitus.
Minut sijoitettiin vuonna 1980 suoraan sairaalasta ja kasvoin hyvässä perheessä.
Tapasin isäni yhden ainoan kerran 17-vuotiaana ja vuoden kuluttua hän teki itsemurhan.
Äitini oli yrittänyt ennen syntymääni tappaa minut kohtuun mutta selvisin siitä.
Äidilläni on todettu skitsofrenia. Olen tavannut häntä vain 2. kertaa.

Minulla oli hyvä lapsuus sijaisperheessä. Vieläkin pidän yhteyttä päivittäin sijais/nykyään adoptio perheeseeni. Sain myös veljen sijaisperheen kautta.

Minulle sijoitus oli onnenpotku. Toisin kävi biologisille sisaruksilleni jotka joutuivat seilaamaan lastenkodin ja kodin väliä.

Monet ovat sitä mieltä, että ihmisen ei ole tärkeää tietää biologisesta alkuperästään. Aina se ei ole edes mahdollista ja mutta tieten tahtoen en kannusta ketään salamaan lapsen geneettistä alkuperää.
Itseäni on alkanut nyt noin 60-vuotiaana kiinnostaa jopa kantaesivanhempieni elämä ja heidän persoonallisuutensa jopa taakse viidenteen ja kuudenteen polveen asti. Kaikista isovanhemmista ja heidän vanhemmistaan en ole saanut kovin paljoa tietoa, mutta yhden tarina liittyy merkittäväti kulttuurihistoriaan ja olen saanut sitä kautta tietää suhteellisen paljon aina viidenteen polveen asti. Haluankin tehdä nyt jotain, että sisaeni lapsilla olisi jotain tietoa omista juuristaan. itsellä ei lapsia ole.
Ymmärrän erittäin hyvin tuntemuksiasi isänä oman lapsesi suhteen. Eiköhän nykymaailmssa ole mahdollista jotain kautta saada tietoja ja yhteyksiä. Asiaan liittyy niin paljon tunnetta ja sulattelemista, että pitää antaa aikaa kypsytellä tuntemattomalle sukulaiselle jotta ehtii sopeutua kohtaamiseen riittävästi. Yleensä tapaamiset ovat molemmille puolille elämää rikastuttavia ja antoisia.
Uskon kuoleman jälkeiseen elämään ja odotan jo ilolla kohtaavani edesmenneitä esivanhempia ja sukulaisia, lapsena kuolleita ym. Varmaan myös siksi, kun ei ole omaa perhettä, lapsia, puolisoa, ja kaikki biologiset sukulaiset ovat jo melkein kaikki kuolleet.
Monet löytävät omaisiaan facebookin kautta.

Kaunis teksti.Olen etsinyt biologista isääni koko elämän.Tieto on ollut nenäni edessä.Luin kuitenkin että hän menehtyi tänä kesänä.Nyt en tiedä miten tästä eteenpäin.Minulle jäi orpo olo,kun ajattelin et josko hänkin olisi halunnut tietää minusta..
Toivottavasti löydätte tyttäresi kanssa toisenne.

"Etsin kunnes löydän sun", mutta tarvitsen apua...niin, mistä sitä saisin?
Kuvittelen kasvojasi, hiuksiesi väriä, muistutatko minua, missä kuljet, mitä ajattelet tänään. Tuntisinko vaiston varaisesti tuntevani sinut kohdatessani jos kohtaisimme kadulla. Puhutaan "äidin vaistosta" mutta onko sitä isällä?
Voihan olla että et ole halukas minusta tietämään mutta kuitenkin minusta tuntuu, että jotain tässä elämässä jää puuttumaan jos emme tiedä toisistamme koskaan.
Se että sinut salattiin minulta, se salaisuus on äitisi halu. Asuimme eri paikkakunnilla, enkä tavannut häntä enää koskaan. Soitin kerran hänelle, kun sain vuosien päästä kuulla sinusta tietoa, jonka piti säilyä salaisuutena mutta äitisi ystävä kertoi tämän minulle.
DNA:lla kaikki tietenkin varmistuisi mutta en tiedä edes tarkkaa syntymäaikaasi vaikka sitä kyselin, en kuulemma saa selvittää asiaa mutta sellaista sääntöä/käskyä ei voi kukaan esittää, paitsi sinä, mutta sitäkään en tiedä. Ajattelen että haluaisin sinuna tietää minusta, toivon ainakin näin. Voin vain toivoa, muuta en taida voida.
Sinua kaivaten...isäsi.

No just. Turha itkeä kun maito on jo maassa.