Vaikka tää kuulostaa kuinka typerältä, pakko sanoa alkuun että minulla on (itselleni) täydellinen koira. Koira on reilun vuoden ikäinen ja töitä on kasvatuksen eteen tehty, samalla tämä on ensimmäinen koirani.
Olen vain viimeaikoima vaipunut pienehköön masennukseen, ajatellen että se päivä kyllä joskus koittaa (toivottavasti ei piiitkään aikaan) kun tämän kaverin menetän. Toista tällaista ei varmastikaan tule, mutta olisi mahdotonta ajatella elämää ilman koiraa. En halua ottaa toista koiraa ensimmäisen koiran kuoleman jälkeen pelkästään korvaamisen tarpeesta, enkä myöskään tule kestämään sitä tuskan määrää mikä minua odottaa (sitten joskus..)
Miten täällä ovat muut selvinneet rakkaan koiran kuolemasta, milta tuntui hankkia toinen koira yms?
Myös olisi kiva jos joku osaisi neuvoa miten saisin itseni hereille tästä kamalasta unesta, jossa pelkään kuollakseni tämän karvakaverin viimeistä päivää :((
Olen vain viimeaikoima vaipunut pienehköön masennukseen, ajatellen että se päivä kyllä joskus koittaa (toivottavasti ei piiitkään aikaan) kun tämän kaverin menetän. Toista tällaista ei varmastikaan tule, mutta olisi mahdotonta ajatella elämää ilman koiraa. En halua ottaa toista koiraa ensimmäisen koiran kuoleman jälkeen pelkästään korvaamisen tarpeesta, enkä myöskään tule kestämään sitä tuskan määrää mikä minua odottaa (sitten joskus..)
Miten täällä ovat muut selvinneet rakkaan koiran kuolemasta, milta tuntui hankkia toinen koira yms?
Myös olisi kiva jos joku osaisi neuvoa miten saisin itseni hereille tästä kamalasta unesta, jossa pelkään kuollakseni tämän karvakaverin viimeistä päivää :((
Vastaukset 21
Vanhimmat
Miten ihmiset jatkaa surkutella jotain koiraa? Kun meidän koira kuoli kunnioitettavassa 15v iässä niin vetistelin n. puoli päivää ja jatkoin taas normaalia elämää. Olihan se surullinen tapaus, mutta suhteellisuudentajua pitää kuitenkin säilyttää.
joillekkin se koira on ku oma lapsi, joidenkin mielestä säälittävää mutta tosiasia. jokaisella on oikeus suruun, joillaki se menee ohi päivässä toisilla kestää vuosia, mutta jos saa sanoa oman mielipiteen , ni jos eisen man- nikki puolessa päivässä sait jo koirasi pois mielestäsi ni voinpa sanoa että et ihmisenä varmaa kovin sympaattinen ja tunteikas ole, missä empatia kykysi on?? kertoo aika paljon ihmisestä jos 12 tunnissa koirasi pois meno ei enää satuta, ei tainnu koirasi sit kauheen rakas olla, ku ei tunnesidettä syntyny ??? sellasen kuvan annat. oma isäni menehty 4v sit ja ikävöin sitä edelleen joka pv, koirani jouduin lopettaa 3v sitten ja sitäkin ikävöin edelleen, mutta silti nautin elämästäni, mutta kyllä siihen ihmisellä joka tunteella elää ja on suuri sydän ni siihen menee enemmänki ku puoli päivää!!!!!
Aloittajaa vaivaa masennus ja surulliset ajatukset, eihän se nyt varsinaisesti mikään koira-aihe ole... Ei oo järkee alkaa itkemään vuoden ikäisen koiran kanssa sen kymmenen vuoden päästä mahdollisen poismenon takia. Mutta järjetön on ihminen, minkäs teet.
miten sinä olet tähän mennessä ratkaissut näitä ongelmia, mutta yksi asia jonka haluan kertoa ja kysyä että olethan opettanut koiralle tärkeimmät "liikennesäännöt"? Että suojatien tai minkä tahansa tien eteen risteyksessä pysähdytään ja istutaan eikä rynnitä tielle. Että kuljetaan tien/jalkakäytävän metsän puoleista reunaa, eikä rynnitä vapaasti puolelta toiselle. Että ohikulkevia koiria, ihmisiä, busseja, rekkoja, autoja, mopoja, pyöräilijöitä, rullalautailijoita, dementiahiihtäjiä kohti ei rynnitä eikä niitä ajeta takaa. Että myöskin tielle ryntäävä riista ei ole luvallista jahdattavaa, vaikka kivaa olisikin. Näillä yksinkertaisilla ja tiukoilla säännöillä voit kuitenkin osaltasi varmistaa sen että koira on ainakin loppuun asti seuranasi, eikä tule ennenaikaista loppua heti päivälenkillänne.
Ethän myöskään itse kulje koirasi kanssa ipodi tai puhelin korvalla vaan pidät silmät kovana koiran tekemisissä? Myrkkylihapullia kuulemma on kylvetty tienvarteen... Et varmaan myöskään luota koiraan niin paljon että annat sen lenkillänne kulkea vapaana? Varma keino päättää koiran päivät ennenaikaisesti jos huono päivä sattuu kohdalle.
Sitä en osaa sanoa kuinka sitten kun se väistämätön joskus tulee eteen, siitä selviää, enhän itsekään sitä vielä ole kokenut. Mutta itsellä on sama pelko ja koiran iän vuoksi todennäköisesti lähempänä kuin sinulla, mikäli olet yhtä huolellinen noissa mainituissa. Tuo pelko taitaa vain olla yhteinen meille kaikille koiriimme sitoutuneille ensikoiran omistajille. Kaikki eivät osaa koiraan sitoutua ja siksi heille varmaan se on helpompaa toipua menetyksestään.
elämä jatkuu, ja suru ottaa aikansa, mutta kannattaa elää kuin joka päivä olisim viimeinen ja samalla kuin elöisi ikuisesti, eli yrittää olla murehtimatta tulevaa. Todennäkäisesti koira on ilonasi vielä10-15 vuotta, joten jos masennus ja pahat ajatukset vaivaavat, yritä vaikka hankkia ammattipapua jos ei lähipiiristä löydy kuulevia korvia.
Eräs tapa päästä koirasurusta irti on hakkia heti toinen pentu, se aiheuttaa niin paljon tekemistä ettei ehdi murehtia. 7 koiraa on haudattu, joskus viedään haudoille kynttilätkin, muistoissa on, mutta en sure etukäteen tulevaa, vaikka joka päivä voi olla vanhuksen, eli kahdeksannen koirani viimeinen. Uutta pentua on jo mietitty. Rinnallekin otettaisiin, mutta kun vanhus ei halua jakaa perhettää toisen koiran kanssa, kissan sietää sentään
Sun pitää vain yrittää komentaa itseäsi, että nyt HE***TTI, jätän nämä ajatukset pois ja alan nauttimaan siitä koirasta täysillä!
Teen itseäni ja koiraakin kohtaaan väärin, kun voisin tuon energian kanavoida vaikka johonkin hauskaan juttuun koiran kanssa, saati murehtia jotain mikä on kaukana tulevaisuudessa.
Toivottavasti menee pitkälle yli 10 vuotta ennenkuin koirasta on luovuttava, silloin olet jo vanhempi, nähnyt ja kokenut elämää enemmän, ja osaat suhtautuakin asiaan paremmin, nyt et ole niin onnellinen kuin ansaitsisit, mutta voima muutokseen löytyy sinusta sisältä! :)
Ota toinen koira jo silloi kun alkaa näkyä oireita että pitää luopua kaverista.
Itse sain saman neuvon, en kuitenkaan noudattanut sitä.
Niimpä meni noin 5 vuotta ennen kuin alkoi haluttaan uutta koiraa, oli se niin kova paikka viedä yli 10 vuoden yhteielon jälkeen paras kaveri piikille.
Tuo toimii toki joillakin ja itse otin pennun jo ennen koirani luopumista kun eka koirani oli vanhus..ja vanhukselle se oli liikaa ja minulle..itselläni toimii parhaiten että suren vanhan koiran ensin pois..
Annoin pennun pois koska vanhukseni väsyi liikaa ja oli tottunut olemaan ainoana koirana vaikka tulikin toimeen muiden koirien kanssa. Samoin koin että pentu vei liikaa aikaa vanhukseni huomiosta ja halusin viettää loppuajan koiravanhukseni kanssa tiiviimmin.
noin minä tein,vanha tyttö ja tulokas kerkisi olla yhdessä 2v.ennenkö vahan aika tuli.kova paikkahan se toki oli sittenkin,mutta nuoren kans elämän oli jatkuttava normaalisti.ensin pelkäsin että vertailisin koko ajan tuota nuorta vanhaan tyttöön,mutta ovat onneksi kaikin puolin niin erilaisia ettei voi vertailla:)
Hoida koirasi niin hyvin kun vaan voit,näin tarjoat sille mahdollisimman hyvän elämän.Kun teet kaikkesi,sen enempää et voi.Ja kun aika koirasta luopua,olet parhaasi tehnyt,joten koira on elänyt hyvän elämän.
Menetin oman rakkaan ystäväni sen ollessa 2 vuotias, siitä on kohta suosi ja suru on edelleen riipivä..
Tuntuu etten vain mitenkään pääse siitä yli, koira haudattiin vanhemmilleni, mutte en edelleenkää ole pystynyt käymään sen haudalla, vaikka sitä pitäisi pitää huolta ja laittaa nätiksi, mutta en vaan yksinkertaisesti pysty.
Uusi koira oli minulle ihan luonnollinen asia, onhan niitä tuossa aina ollut.
Aluksi tunsin hirvittävää syyllisyyttä, tuntui pahalta korvata edesmennyt koira uudella. Pyysin ihan ääneen anteeksi edelsmenneeltä koiraltani, että nyt tulee uusi tilalle.
Nyt on uusi pikkuinen talossa, se ei poista surua eikä kaipausta, se on kokonaan uusi pieni elämä. Ehkä en ole kiintynyt siihen vielä niin kovasti kuin mitä ehdin edelliseen kiintyä ja kaippa sitä vähän niinku varookin, menettäminen sattuu ihan liikaa.
Mutta yritän siitä huolimatta jatkaa eteenpäin.
Rakastan ja välitän nykyisestä koirastani enkä halua sille tapahtuvan mitää pahaa.
Mutta suosittelisin että nautit jokaisesta hetkestä täysin rinnoin, älä mieti sitä että voisit menettää koiran vaan nauti, päivä kerrallaan, tallenna mieleen ihanat ja hauskat tilanteet joita voit sitte myöhemmin muistella hymy huulilla, kyyneleidenki läpi.
Elä ja nauti elämästä rakkaan ystäväsi kanssa, älä murehdi etukäteen.
Menetyksestä ei koskaa toivu, mutta sen kanssa oppii elämään..
Niin ei koiran kuolema eroa oikeastaan läheisen kuolemasta mitenkään ja raskasta se on..varsinkin jos koira todellakin ollut kuin perheenjäsen..eri asia nämä jotka suhtautuuu koiraan työvälineenä/harrastusvälineenä/kasvatusmateriaalina..
Itselläni ollut pari vuotta suruaikaa ja sitten olen vasta kyennyt uuteen kaveriin. Kun jotain saa on myös oltava valmis jotain menettämään..ja mikään ei sinällään katoa jos sielun kiertokulkuun on uskominen..niin eiköhän omakin ressuni oota sitten taivaan portilla kun itsestänikin aika jättää. :)
Itse hautasin symbolisesti koirani banaanilaatikossa sillä ne on aina olleet muutoissamme mukana ja koirani vain muutti taivaaseen jonne itsekin sitten seuraan..olen itsekin aatellut että miten jaksan jälleen menettää mutta selviän paremmin suruista kun aattelen vain että läheiseni asuu hetken muualla ja näen heidät pian jälleen taas..keskiikäisenä on ehtinyt menettää niin ihmisiä kuin eläimiäkin..mutta kaikille heille on sijansa.
Nyt on jälleen aika uudelle. Ja olen puhunut taivaisiin ressulleni josko katsoisi minulle hyvän seuraajansa.. :)
Ota toinen koira jo hyvissä ajoin esim. 5-7 vuotta ikäeroa, niin luopuminen on paljon helpompaa. Itse olen joutunut luopumaan jo kolmesta koirasta ja kyllä se ensimmäinen oli pahin. Silloin oli vain yksi koira ja meni viisi vuotta, ennen kuin otin seuraavan.
Yksilöitä ovat olleet kaikki, eikä niitä voi sillä lailla korvata. Täytyy vain oppia luopumaan ja jatkaa taas elämää jäljellä olevan kanssa. Vanhoiksi saivat sentään elää kaikki koirani.
En ymmärrä miten voi surra noin paljon ja näin aikaisessa vaiheessakin vielä!Koirasi on vasta 1-vuotias ja luultavasti monta vuotta elin aikaa. Mun yksi koira nukutettiin 13-vuotiaana ja en edes ollut kovinkaan surullinen,koska kyseinen koira oli jo vanha ja sairas. Mun yksi toinen koira kuoli 3-vuotiaana ,olihan se surullista mutta en kokenut mitään hirveän kovaa surua ,koska sekin oli tosi sairas vaikka oli vasta 3-vuotias. Molemmat koirat oli luonteeltaan tosi ihania ja ikävä on ajoittain mutta mitä sitä nyt suremaan!!!!!!!Kuolema on osa elämää!!!
Suru on erilaista kaikilla..ja vaikka koirani oli 15v surin ihan tajuttomasti tätä koiraa..se oli ollut minun kanssani niin monessa elämän vaiheessa. Mutta pakko oli luovuttaa vaikka en halunnut..ja kovaa oli muidenkin eläinteni kuolema..
Itse en ymmärrä miten jotkut lopettaa koiriansa kovin heppoisin mielin ja ottaa koiria koiran perään tai antaa vanhuksen pois..
Itse en ymmärrä puolestani jos ei joku sure koiraansa.. kuolema on osa elämää ja jokainen syntymä kantaa jo itsessään kuolemaa mutta silti sitä vain suree tunteet kun on pelissä ja kukapa sitä ei perheenjäsentään kuten eläimet minulle ovat ei surisi :(
Jos kerran olet huolissasi jo nyt koirasi mahdollisesta kuolemasta niin mikset tekisi
kaikkeasi viivyttääksesi tulevaa hetkeä?
Aloita kunnon pitkät lenkit ja koulutustoiminta ja vaikkapa toko.
Saat hyviä muistoja ja koirasi elinikä pitenee harrastuksilla ja liikunnalla.
Pahinta,mitä voit tehdä on ruokkia koiraa ylimääräisillä herkuilla ja sokeripaloilla,koska kun se kerta kumminkin kuolee.....
Kouluta koiraasi tekemään asioita ja saat itsekkin nautintoa siitä,että sinulla on taitava pikkukaveri.
Ulkoiluta ja opeta se toimimaan oikein,sillä koulutus ei ole koiran koosta kiinni.
Et kerro koirasi rotua,mutta ei ole olemassa rotua jota ei pitäisi kouluttaa.
Tai mitä ei voisi kouluttaa.
Eli ota kaikki irti ystävästäsi ja kun aikaa on mennyt,ota toinen koira ennenkuin omasi kuolee,niin sinulla on lohduttaja jos ensimmäisesi kuolee.
Ja muista todellakin:
Kun eka koirasi kuolee,älä surun vuoksi jätä kouluttamatta/huomiotta toista
koiraasi,sillä silloin toinen koirasi on se joka lohduttaa ja auttaa surun yli.
"Eli ota kaikki irti ystävästäsi ja kun aikaa on mennyt,ota toinen koira ennenkuin omasi kuolee,niin sinulla on lohduttaja jos ensimmäisesi kuolee.
Ja muista todellakin:
Kun eka koirasi kuolee,älä surun vuoksi jätä kouluttamatta/huomiotta toista
koiraasi,sillä silloin toinen koirasi on se joka lohduttaa ja auttaa surun yli. "
kaikilla ei tämä toimi ja kannattaa kuunnella omaa sydäntään milloin on aika ottaa toinen koira.
Itselleni paras on kaksi vuotta väliä seuraavaan koiraan..
Eikä uusikaan tulokas joudu stressaavaan tilanteeseen toisen koiran takia. Surut pitää surra ensin sitten on hyvä toisenkin tulla iloiseen uuteen kotiin.
Hieman mietityttää tuo "ota toinen koira" viestittely. Onko se aina niin onni ja autuus sille vanhalle koiralle että siihen tulee yksi jäsen laumaan lisää?
Eikä kaikki välttämättä tahdo pitää koiraa loppuikäänsä. Kuten kaikki koiraihmiset tietävät, koiraan sitoudutaan useaksi vuodeksi. Se tarkoittaa päivittäistä hoitoa, ruokkimista, ulkoilutusta ja myös päivittäistä iloa. Kun sitten eräänä surullisena päivänä tapahtuu se väistämätön on hyvä jos on tullut jo muutama vuosi aiemmin mietittyä asiaa.
Olenko valmis seuraavaan monen vuoden (17v?) rupeamaan uuden kaverin kanssa? Onko luopumisen suru ensi kerralla vieläkin kovempaa? Ja ne 1000 muuta harkittavaa asiaa.
Itsellä on harkinta tehty. Vanhempi koirista otti ja lähti haukkumaan oravia johonkin toiseen uloittuvuuteen. Toinen vanhus on pirteä edelleen eikä luultavasti kestäisi pentua/toista koiraa talossamme. Joten toivomme että koirallame on useita vuosia edessä mutta uutta ei oteta. Antaa vanha neitimme nauttia lauman 3. jäsenenä olostaan ja sitten kun aika jättää teemme muita asioita puolison kanssa. Ehkä muutaman vuoden päästä voisi alkaa ikävöimään joka paikassa leijuvia karvakasoja?
Samaa mieltä myös ..koiran joka on vanhus tuskin jaksaa enään riekkuvaa pentua kaiken vanhuuden vaivojen lisäksi ja onko se kummallekaan koiralle hyvä.
Paras ikä toiselle koiralle on minusta silloin kun molemmat on nuoria eli kaksi -4vuotta eka koira.
Itse tosiaan pidän n.kaksi vuotta väliä ja on mukavaa päästä matkustelemaankin ilman huolta ja liikkua vapaasti miettimättä ruokintaa ja ulkoilutusta..mutta nyt on aika taas uudelle koiralle lenkeille ja tokoilulle sun muulle sen tuomalle ilolle. :)
Tosin matkustelen silloinkin ja opetan koiran jo pennusta hyväksymään poissaoloni silloin tällöin. Ja otan sopeutuvan helposti kuljetettavan rodun kuten aiemminkin.
Hei! Jos jotain aidosti rakastaa, menettämisen pelko on luonnollista. Rakkaan menettämistä ei voi kuivaharjoitella, suru on rakkauden hinta.
Ehkä elämäsi pyörii jo liikaakin koiran ympärillä,liiku kavereiden kanssa,käy elokuvissa,nauti elämästä.Elämässä on muutakin kuin koira.Ja kun koiran ottaa,tajuaa ettei se ikuisesti elä,on huolehdittava eläimestä niin hyvin kun voi sen eliniän ajan,se riittää.
Mutta on myös elettävä niin,ettei koira häiritse muuta elämää ja ihmissuhteita,muuten koira on rasite,ja este normaalille elämälle.Koira on hyvä kaveri ja harrastuskaveri,mutta on sitä ihmistenkin kanssa juteltava ja seurusteltava.Ei koira ihmisseuraa korvaa,eli ota vapaa hetkiä.Nauti elämästä.