Mieleeni tuli miten ne avioliitot ennen onnistuivat ja olivat pitkiä. Ei ollut silloin parisuhdeneuvojia, piti elää ilman ulkopuolisten viisaita ohjeita! Jos oli ongelmia, niistä selvittiin joko puhumalla tai parin päivän mykkäkuurilla. Ei päästy elvyttämään parisuhdetta viisaitten tätien ja setien vetämille viikonloppu leireille. Niitä ei yksinkertaisesti ollut.
Tänä päivänä tarvitaan runsaasti parisuhdeleirejä, neuvojia. Elvytetään parisuhdetta jos jonkinlaisilla leireillä. Ja aviossa olo on niin vaikeaa,kun mies ei osaa tuottaa uusia elämyksiä vaimolle, on pakko muuttaa yhteisestä pesästä pois. Mitä oikein halutaan elämältä?.
Puuttuuko tämän päivän ihmisiltä yksinkertainen, terve suhtutuminen elämään, kanssaihmisiin ja toisten huomioon ottaminen, kumppanin kunnioittaminen. Eletäänkö holhousyhteiskunnan aikaa - kaikki asiat pitää ulkopuolisten henkilöiden ohjeiden mukaan hoitaa.
Omassa avioliitossani oli hyviä päiviä mutta myös huonotkin päivät oli elettevä, selviydyttävä eteenpäin, ei tullut mieleenkään rikkoa perhe elämä, vastuun kannoimme kumpikin perheestä ja keskenämme selvitimme erimielisyydet.
Tänä päivänä tarvitaan runsaasti parisuhdeleirejä, neuvojia. Elvytetään parisuhdetta jos jonkinlaisilla leireillä. Ja aviossa olo on niin vaikeaa,kun mies ei osaa tuottaa uusia elämyksiä vaimolle, on pakko muuttaa yhteisestä pesästä pois. Mitä oikein halutaan elämältä?.
Puuttuuko tämän päivän ihmisiltä yksinkertainen, terve suhtutuminen elämään, kanssaihmisiin ja toisten huomioon ottaminen, kumppanin kunnioittaminen. Eletäänkö holhousyhteiskunnan aikaa - kaikki asiat pitää ulkopuolisten henkilöiden ohjeiden mukaan hoitaa.
Omassa avioliitossani oli hyviä päiviä mutta myös huonotkin päivät oli elettevä, selviydyttävä eteenpäin, ei tullut mieleenkään rikkoa perhe elämä, vastuun kannoimme kumpikin perheestä ja keskenämme selvitimme erimielisyydet.
Vastaukset 25
Vanhimmat
KOMMUNIKOINTI
Aviopuolisoiden välillä on kaiken avain.
Jos asioista pystyy keskustelemaan niin asiat selviävät.
Onhan se tietysti paljon(?) helpompaa heti erota jos tulee ryppy rakkauteen, mutta onko se pitkän päälle järkevää?
Kuka tahansa pystyy puhumaan JOS haluaa eikä siihen tarvita mitään hel..tin parisuhdeneuvojia.
Kommenttisi on niin harvinaisen oikeassa, miehen puhetta joka tajuaa missä mättää.
Selviytyjänä on fiksumpaa olla, kuin kyyn-eleet silmillä ruikuttajana jossakin perheneuvolassa.
Valitusvirsi on aina sama: Meillä ei ole tarpeeksi rahaa, en saa uusia vaatteita ja minulla on ihan huono mies (valittajan mielestä hänessä ei ole mitään vikaa).
avioliitot ovat nykyisin todella harvinaisia. Nykyisin eletäänkin paljon avoliitossa, eiköhän sitä katsota niin sitovaksi kun avioliittoa. Avoliitosta on helpompi lähteä omille teilleen? Asutaan yhdessä, maksetaan kulut puoliksi(vuokra, sähkö, ruoka jne.) eli kummallakin on omat rahansa,ollaan vähän kuin kämppäkaverit, tykätään toisistaan, tullaan toimeen keskenään ja harrastetaan seksiä. Kun osuu mielenkiintoinen "toinen "kohdalle on sitten helppo hypätä uuteen suhteeseen, vaikka salaiseen tai avoliitosta on helppo lähteä, kerää vain tavaransa ja menoksi.Yhteiskunta on muuttunut ja ihmiset sen mukana, valitettavasti välillä tuntuu, että hunompaan suuntaan. Ei ole enää paljonkaan niitä sitkeitä "tervaskantoja" jotka ottavat vastuun myös toisesta ja taistelevat onnensa ja avioliittonsa puolesta. Puuttuu se pitkäjännitteisyys, tilalle on tullut kiireinen elämänrytmi ja levottomuus, ei osata enää rauhoittua ja nauttia vaikkapa hiljaisuudesta.
"Nykyisin eletäänkin paljon avoliitossa, eiköhän sitä katsota niin sitovaksi kun avioliittoa."
Ihmisestä, yksilöstä, tuo "katsominen" on kiinni. En tiedä onko tuota tutkittu, mutta munaskuissa tunnen, että avoliitoissa sitoudutaan tai ollaan sitoutumatta siinä missä avioliitoissa. Vastuun kanto ja kyky sitoutua on enemmän yksilöstä kiinni, kuin siitä minkälaisen liiton on halunnut solmia.
Monelle nuorelle tuo avioliitto antaa hapanneen mielikuvan, on kuin koko suhde menisi yhdellä seremonialla homeeseen. Saattaa olla että avioliitto-insituutio on enää häive menneisyydestä ja kuolee pikkuhiljaa pois.
Albert
että se insituutio säilyisi.
Olen niin vanhanaikaisesti ajatteleva, että avioliitto on yhteiskunnan peruskivi,sen romuttaminen vie pohjan kaikelta.
Avioliitto on suuri askel,sitä harkitaan,sille omistaudutaan, ja näin ollen siitä on vaikeampi, joka riidan jälkeen vain lähteä. Syntyy harkintaa ja tilanne ehtii rauhoittua.
Avioliitto on varmempi,siihen paremmin sitoudutaan,toivoisinkin ,että harkinta toisi mukanaan pysyvyyttä.
Rakkauden olisi kaavan mukaan,kestettävä kaikki ja siihen haluaisin uskoa.
No kaikella on puolensa, myös avoliitoilla,joten olkoon niin,sallitaan valinnan vapaus,kaikesta hulimatta,toivoo pioni
muuttuvat ja avioliiton arvostus siinä mukana.
Aikaisemmin oli kai vaikeampi naisen selviytyä avioeron jälkeen taloudellisista rasitteista koska naiset eivät niin yleisesti olleet työssä kodin ulkopuolella ja raha tuli miehen ansioista tai pienestä maatilkusta, josta saatiin satoa omiin tarpeisiin.
Äitini sanoi aina, että vaikka joku olisi halunnutkin erota, ei kehdannut. Oliko sekin yksi syy, epäonnistumistaan ei vain voinut tunnustaa ja liittoa jatkettiin vaikka selät olivat jo vastakkain.
Siinä vain jatkettiin, riideltiin ja sovittiin ilman ulkopuolista välittäjää.
Carol Tavris;in sanoin - Onnistunut avioliitto syntyy helpommin oikeista asenteista kuin tiskivuorojen jaosta.- voisi sanoa, ei se mitä me annamme tai vaadimme toiselta,poista sitä tosi asiaa, että sitä samaa meidän pitää vaatia myös itseltämme. Omat virheet tunnustamalla ei niin tarkkaan ala etsiä kaikkia virheitä puolisostaan.
Avioliitto lainehtii kuin meri, tyyntyen ja myrskyten. Siinä laineilla keikkuen, toinen toistansa tukien syntyy yhteinen tavoite, selvitä karikoiden yli haavoittamatta toistansa.
Ei se, että riitelee, ole merkki siitä että on kaikessa epäonnistunut, vaan se, kuinka ja mistä riitellee ja osaako pyytää ja antaa anteeksi, peittää pettymyksensä ja aloittaa taas hyväksymällä sen toisenkin mielipide.
- Avioliiton onnellisuutta ei ratkaise se, riitelevätkö aviopuolisot vai eivät, vaan se mistä he riitelevät. Jos riita tulee siitä mitä kukkia istutetaan puutarhaan, on se varma merkki onnellisesta avioliitosta.- tämän lauseen alkuperää en tunne.
Riitelemällä minäkin joskus etsin paikkaani liitossamme joka kesti 36 vuotta, eikä rakkaus silti kadonnut.
Voi miten hienoa tekstiä avioliitosta. Piti oikein laittaa kirjaan kertomasi lause jossa kukkapenkkiin kukkia istuttaessa riita merkitsee hyvää.
Olen samaa mieltä että avioliitossa riiteleminen ei ole paha mutta jos ei ollenkaan riidellä niin se vasta paha on. Minun 25 v vanhassa avioliitossani ei riidelty. Mies vältti sitä viimeiseen asti ja niin lakaistiin maton alle kaikki mieltä painaneet asiat. Elämä oli tasaisen tappavaa. Ei meren aalloilla kellitty vaan seesteisessä satamassa kuin vieraat konsanaan. Meidän purjelaiva ei ollut omillaan eikä toisesta saanut tukea kun oikein keinutti siinä satamassakin.
Tuli ero ja vaikeaa on tämäkin.
Puhuminen olisi auttanut mutta kun miehelle kaikki kävi niin asiat loppuivat.
Entäpä, kun elää 37 vuotta alkoholiin taipuvaisen miehen kanssa, yrittäen ymmärtää. Keskustelut ei auta, liikoja pitää välttää, ettei tule turpiin, sopeutumista, itsestään huoltapitämistä. Kuitenkin rakastaen. Taistelua se on elämäntaival.
Jäin miettimään tuota ja yritin löytää uusia näkökulmia. Vastaan tuli muunmuassa tuo: Miksi pitkä liitto olisi jotenkin arvokkaampi, kannattako sellaista yrittää.
Kun katsoo pitkään yhdessä eläneitä, tulee minulle monesti hieman sääli .. on kuin kaksi ihmistä olisi jättänyt hieman elämättä. Ihan yrittämällä ja tahdonvoimalla.
Toisaalta antaahan pitkä ihmissuhde turvallisuutta. Sitäkö me ennen muuta elämässämme kaipaamme.
Toisessa ääripäässä lyhyet suhteet ovat raastavia, ne syö ihmistä. Eivät ne ole vaivan väärtejä. Vältettävä jos mahdollista, mutta pitkät suhteet voivat syntyä vain näistä.
Missä on sitten se optimi suhteen pituus. 11 vuottako?
Albert
Olet, Albert, vasta 51, joten katsantokannat eronnevat. Haitanneeko tuo.
Pitkä liitto on mielestäni arvokas. Elämä yleensä tarjoaa meille jokaiselle erilaisia vastuksia aivan riittämiin muutenkin, joten kaksin ne paremmin jaksaa kantaa, se muokkaa kumpaakin ja opettaa ymmärtämään toista. Tietysti pohjalla täytyy edelleen olla myös rakkauden jälkeinen ystävyys, toveruus.
Äitini tapasi sanoa "Kun lähtee sutta pakoon, voi tulla karhu vastaan!"
Minä katson pitkään yhdessä eläneitä suurella kunnioituksella. He ovat toteuttaneet, mitä ovat aikanaan luvanneet eläen silti rikasta elämää, toivottavasti antaen toinen toisilleen omaa tilaakin.
Lyhyet suhteet kuuluvat mielestäni nuoruuteen ja hyvä niin. Kun on nuorena kokenut, niin vanhana tietää, miten elää. Nuorella tarkoitan 20-30-vuotiaita.
Pitkä suhde on hyväksi, jos se on hyvä - tai edes keskinkertainen, onni tulee enimmäkseen omasta itsestä. Jos suhde ei kertakaikkiaan toimi, lienee ero paras ratkaisu. Mutta pitkän harkinnan tuloksena vasta.
Parisuhde tuo turvallisuutta elämään suhteen toimiessa hyvin. Vanhenemme, kremppoja tulee puolin ja toisin tarvitsemme lähelle kumppanin, auttamaan ja hoitamaan asioita. Kuka muu olisi parempi auttaja? Ei yhteiskunnan apua riitä eläkeläisille. Saa riutua yksinään, elleivät sitten lapset asu lähellä.
On ymmärrettävää jos suhde on todella hankala, silloin on paras miettiä muita vaihtoehtoja.
Tämän päivän nuorissa varsinkin naisissa peräänkuuluttaisin vastuuta esim. yhteisistä lapsista. Kyse on kypsymättömyydestä lähdettäessä etsimään itseä johonkin, miettimään miehelle vastuun jättämistä yhteisistä lapsista, kun mies ei osaa järjestää emännälle elämyksiä.
Ovatko miehet liian kilttejä hoitaessaan koko "orkesterin" toiminnan?
Jotenkin näyttää siltä, miesten vastuuntunto on kestävämpi, pitkäjännitteisempi. Liian erilaiset luonteet, elämäntavat voivat viedä suhteen kiville. Kannetaanko kaikki valmiina eteen, ettei itse tarvitse paneutua asioihin, kantaa vastuuta omasta elämästä.
Taitavat nämä asiat olla niitä ikuisuuskysymyksiä. Perimmäisenä syynä voi olla ajattelemattomuus, pakeneminen vastuusta, helpon elämän etsimistä. Ero on pieni kuolema, joku viisas on sanonut, erota voi, mutta tunteet kulkevat omia teitään, entinen kulkee muistoina mukana.
tästä pitkästä suhteesta ovat kyllä myönteiset.
Minulla ei ehtinyt olla minkäänlaista kokemusta lyhyistä suhteista, joten en voi puhua siitä kokemuksen rintaäänellä.
Kyllä sitä on tullut eräätkin riidat läpikäytyä, mutta ainahan noista on selvitty. Tukkanuottasilla emme sentään ole koskaan olleet.
Emmekä koskaan ole olleet siinä pisteessä, että olisimme eri suuntiin edes uhanneet lähteä.
Kyllä se on rikkaus elää yhdessä vuosikymmenet ja silotella toistensa särmiä pikku hiljaa.
Nykyään elämme oikein sopuisaa yhteieloa, valitellen välillä vaivojamme ja taas nauttien toistemme läsnäolosta.
Suosittelen nuoremmillekin. Ei pidä heti ensimmäisestä erimielisyydestä pistää hanskoja naulaan. Asioita pitää harkita monelta kantilta ja muistaa silloin ne hyvät hetket, mitkä on yhdessä vietetty.
Kyllä se siitä suttaantuu.
Eletään tosiaan minunkin mielestäni toisenmoisia aikoja. Sivusta seuranneena olen samaa mieltä kanssasi, usein miehet hoitavat "koko orkesterin" ja tulee mieleen, kunpa eivät olisi liian kilttejä.
se minulle oli tärkeä asia.
Koti ilman turvaa, ei ole koti.
Kotona mies tuttu ja turvallinen, kaikki on ennalta tiedettävissä,siis pitkissä liitoissa,on opittu tuntemaan toisensa,aina ei edes sanoja tarvittu,asiat loksahtivat paikoilleen.
Sanot että sinulle tulee sääli, ehkä elämättä jätettyä elämää.
Tuskin se liitto olisi jatkunut,jos siinä ei olisi ollut sitä "elämää".Lapset ovat tuoneet elämään tarkoituksen ja yhdessä tehden ,perhettä eteenpäin vieden ,se sisältökin on vain löytynyt.
Kyllä se on sitä yhteenkasvamista ja sitä arkea ,ja jos sitä ei kestä,erohon siitä tulee.
Nuo raastavat lyhyet rakkaus suhteet,tekevät ihmisistä epäluuloisia, katkeria ,heiltä häipyy taito olla onnellisia,on vain pelko suhteen loppumisesta.
Rakkaus mitä se sitten on ,se on taas kokonaan pohtimisen arvoinen asia.
Minusta toisen kunnioitus ,luotettavuus, ja tunteminen, ovat peruskiviä pitkään avioliittoon,
mikä on aika ,kohdallani 44 vuotta ja olisin toivonut vain jatkuvan.
Ei liittoni ollut täydellinen ,mutta se oli turvallinen ja se riitti,pionille.
Kiitos Pioni kauniista kirjoituksestasi!
Minäkin olisin halunnut avioliittoni pysyvän kasassa ja luulin että kaikki oli kunnossa. Ja olihan se kunnossa niissä puitteissa mitä ne sillä hetkellä olivat. Elämä vain muuttui, lapset kasvoivat ja tuli suuri tyhjyys. Me emme olleetkaan mieheni kanssa muistaneet että avioliitossa on muutakin kuin lapset. Minä huomasin ensin, että jotain puuttuu. Kun lapset kasvoivat ja oli omaakin aikaa pyysin miestäni lähtemään teatteriin, risteilylle ym, varsinkin kun työpaikkamme oli kotona. Mieheni ei halunnut lähteä kanssani minnekään. Nökötin kotona ja masennuin. Eikö kukaan enää halua olla kanssani? Lapset olivat poissa, mies aina töissään ja minä niin äärimmäisen yksinäinen. Kävimme avioliittoneuvolat, puhuimme, mutta mitä apua näistä jos mies ei halua viettää pienintäkään vapaa-aikaa kanssani. Vieraannuimme totaalisesti. Minä halusin pitkän liiton mutta en yksinäista. Ero tuli ja on surullinen olo.
Avioliitto on pienistä asioista kiinni, ei se suuria tarvitse. Pientä huomaavaisuutta toista kohtaan ja se on siinä.
tuo on totta mitä vieraantumisesta sanot.
Oma liittoni oli pitkälti saman kaltainen,kotona olimme,lapset pistäytyivät aika usein,he olivat väriläiskinä elämällemme.
Yhdessä kävimme vain sukulaisissa ja sitäkin tapahtui harvoin,suku on pieni,emme matkustelleet, mieheni ei halunnut,mökillä vain kesät vietimme.
Minä jotenkin sopeuduin, tein puutarhatöitä kesällä , talvella käsitöitä ja elämä kulki hiljaista ,rauhaisaa rataa.
Kävin myös maalaamassa, ja yhdistystoiminnoissa olin myös mukana avioliittonikin aikana ja ne olivat portti ulkopuolelle.
Kyllä se määrättyä sovittelua ja totuttelua on ollut, mutta kiinni kasvettiin, ja nyt olen menetyksestäni surullinen ,kuten sinä omastasi.
Sisältöä elämään löytää hyvin pienistä asioista,niin avioliitossa ,kuin yksin ollen.
Minulla oli mieheni suhteen toisin, hän olisi halunnut olla kanssani aina ja joskus koin senkin
ahdistavana.
Surullinen olo, sitä se todella on ,mutta elämä jatkuu, hakeudu harrastusten pariin ,löydä itsellesi uusi mielekäs elämä, tätä on myös tavoittelemassa ,pioni.
Päättyikö sinun avioliitosi?
Ensimmäisestä tekstistäsi en vielä sitä ymmärtänyt mutta tämä toinen kertoi toista.
Mihin se lopulta kaatui?
Minä halusin avioliitoltani muutakin kuin lasten satunnaisia käyntejä ja sukulaisvierailuja.
Olen nähnyt pitkään aviossa olleiden yhteisen huumorin jota eivät muut ymmärrä. Missä minun elämäni hauska kumppani on? Sellainen jota joskus voin ohikulkiessa sipaista ja jota halata? En hyväksynyt pystyyn kuollutta avioliittoa. Kun meni huonosti, niin elämänlaatua ei ulkopuolinen asia parantanut. Päinvastoin. Kun kotona meni huonosti niin kaikki meni huonosti. Surullinen olen mutta ehkä tämä on alku jollekin paremmalle.
kuoli neljä vuotta sitten,äkkiä ,kotiin.
Minäkin halusin muuta,mieheni harrasti teatteria ja kai se antoi "väriä"myös kotiin .Olen ja olimme kumpikin hyvin herkästi loukkaantuvia,ja kai ne yhteenotot antoivat sykettä,muuten arkiseen suhteeseen.
Kyllä löydät ilon elämääsi,kohtalo kuljettelee,näin haluan minä uskoa, myös omalla kohdallani, optimistinen pioni.
Voi olla että tämä on pelkkää skeidaa mitä sanon mutta:
Minusta nyky-yhteiskunta on muuttunut ja muuttuu yhä nautiskelu ja elämys hakuisemmaksi. Millään muulla ei ole väliä kunhan vaan omat tarpeet tulee tyydytettyä.
Jos sohvalla rötköttävä, futista katsova ukko ei enää jaksa inspiroida niin sitten aletaan etsiskellä seuraavaa unelmien prinssiä.
Taikka jos oma muija alkaa muistuttaa enemmän pakaste-altaan joulukinkkua kuin sitä entistä missiä niin lähdetään hakemaan uutta.
Se taitaa olla joillekin helpompaa kuin lähteä selvittämään hyvin alkaneen parisuhteen ongelmia.
(senkin uhalla että saan jok' ikisen feministin kimppuuni...)
Mies ei ole enää poikkeuksetta se ainoa pettävä "sika".
Johtuuko sitten naisten tasa-arvon kehittymisestä vaiko mistä niin nykynainen pettää vähintään yhtä paljon ellei peräti enemmän kuin nykymies.
Arvojen vapautumisen lisäksi kannattaa tarkastella millaisia vaikutuksia uralla etenemisellä ja siihen satsatuilla voimavaroilla yms. on parisuhteelle.
Perskule, tulipas tosi ikävää tekstiä :(
Säälillä seurasin pitkää suhdetta läheltä, siis vanhempieni avioliittoa. Vieläkin toivon, että he olisivat pystyneet eroamaan.
Mielestäni on turha puhua, että ihmiset olisivat muuttunut. Ehkä aika kultaa muistot, tai vielä yksin jäätyäkin halutaan pitää kulisseja ylla.
Jotkut tekevät avioeron kuoltuaan: haluavat oman hautapaikan ja kiven.
Tottakait kaikki muuttuu ajan mukana. Ei voi jäädä paikoilleen kun aika muovaa uusia tuulia, tieteen, taiteen alueilla.
Ihmisten tavat toimia muuttuvat.
Ikävää että vielä elät pitkällä menneessä ajassa, vanhempasi olivat valinneet oman tiensä , ethän voi tietää mitkä tunteet heillä oli toisiaan kohtaan.
Tuo viimeinen, hautapaikka juttu, on liian kaukaa haettu. Kuolema aiheuttaa avioeron, ei sitä enää senjälkeen tehdä.
Mielestäni ajat muuttuvat, ihmiset pysyvät samanlaisina. Erimieltä olen myös siitä, että avioliitot ennen olisivat olleet onnellisempia kuin nyt. Ennen ei vain ollut yhtä helppoa erota.
Hyvä olisi ajatella, että vanhempieni välillä olisi ollut jäljellä jotakin, jota en huomannut, mutta rakkautta ei ollut.
Elänkö menneessä, kun muistelen vanhempieni epäonnista avioliittoa? Minusta minun pitää muistaa sekin, kun he eivät enää muista.
Luin joskus jostakin lehdestä, tuon ajatuksen kuolemanjälkeisestä avioerosta. Minusta se oli aika osuva ajatus.
jos kukaan, tiedän pitkän yhdessä olon vaikeudet ja hyvät puolet.
En kuitenkaan ole oikea ihminen niistä kertomaan koska uskon ettei tällainen suhde kuin minulla on kestäisi kenenkään "järkevän" ihmisen kohdalla.
Siinähän se, järkeä käyttäen ongelmallinenkin avioliitto pysyy kasassa. Syyt ovat todella moninaiset ja todella älyä vaativaa on luotsata horjuvaa
liittoa pahimpien karikoiden yli - suvantoon jos se sattuu löytymään. joskus se kärsivällisyys loppuu luotsaajaltakin, sekin vaatii suurta tahdonvoimaa "puhaltaa peli poikki"
Ei ratkaisut aina helppoja ole.
Aina puhutaan että pitäisi vain yrittää löytää sopu, jos liitto alkaa ahdistamaan, riitaa tulee pienimmästäkin asiasta ja kun se rakkauskin on jotenkin väljehtynyt tai loppunut.
Kaikki on kiinni yksilöistä. Toiset löytävät sopusoinnun, kaikki eivät edes yritä. Olipa kyseessä ero tai jatkaminen, usein lapset ovat joko syy eroon tai siihen ,- yritetään lasten takia-.
Avioliitto ei saisi olla side, pikemminkin kuin vyö; - liian tiukalla se ahdistaaja liian löysänä se irtoaa. Sen tähden siinä täytyy olla useita reikiä, niin että sitä voidaan säätää suhteen painon- ja paineenvaihteluiden mukaan.
Pari avioero lapsen näkökulmaa;
Kahdeksanvuotias poika; - Neljä vuotta sitten isä muutti pois kotoa ihan yht'äkkiä. Joka kerta sen jälkeen kun olen käynyt isän luona, minun on tehnyt mieli kysyä, mitä minä olin tehnyt väärin.
Mutta en uskalla, olen vain kiltti, jos isä vaikka tulisi takaisin meidän luo.
Kymmenvuotias poika; - Aina ne riiteli. En edes uskaltanut nukkua kun usein heräsin siihen että isä huusi äidille, menin pikkusiskon luo kun sekin pelkäsi.
Yhtenä päivänä äiti vain ilmoitti ettei isä tule kotiin, en tiedä mihin isä muutti.
Nyt äiti vain itkee ja minusta tuntuu ettei kotona saa olla vieläkään iloinen.
Joten, tilanteen mukaan elämässä on paras toimia.
Parempi laiha sopu kuin lihava riita jossa on monta kärsivää.
Eron jälkeenkin voivat puolisot olla läheisiä toisilleen, rakkaus voi muuttua elin ikäiseksi ystävyydeksi avioliiton jälkeen.