taskussa
Päätin kasvattaa parran ja olla niin kuin elokuvissa. Sillä tavalla, että minut muistettaisiin. Talojen katoilta, siltojen reunoilta, minä kysyn ääneen. Sivustakatsojat eivät usein jää keskustelemaan, mutta tavoitteeni on saada kauneutta. En pidä sateiden jälkihöyryistä, vihaan märkiä metsiä ja niiden hajua. Päiväkotia en muistele kaivaten, enkä syö enää puuroja, koska on asioita, joista voi saada tarpeekseen.
Hiljaisuudet korkeiden rakennusten välissä ovat lumoavia. Niin, ei saa olla liikaa, vaan juuri, että kokonaisuudesta jää raikas värinä. Lentokoneesta näkee kaupungit, aivan kuin ne olisivat verkkoja, tasossa, kahden vektorin määrääminä. Laskuvarjossa tietää makaavansa kuopassa. En halua olla alhaalla vaan ylhäällä. En tahdo edetä hitaasti vaan nopeasti.
Olematta osa maailmaa, uskon, ettei koskaan tule hetkeä, jolloin joku löytäisi minut. Katson peileistä sivuprofiiliani, punnerran olohuoneen matolla. Saan silloin tällöin positiivista palautetta, jos olen ollut hyvä. Huonouden säästän itselleni. Tein huoneen, jossa paljastan ne ajatukset, jotka eivät kuulu muualle.
Jalankulkija ei kaivannut vauhtia elämäänsä. Vaipanvaihtajalle ei riittänyt pysyvyys. Kykyjenetsijä tyytyi löytämään, vaikka himoitsi keksivänsä, ja minussa oli samaa. Huomasin yksin ollessani, että minulta puuttui hammas. Olin hukannut sen matkalla tänne tai takaisin. Oma kuvani oli muuttunut sateessa. Tyytyväisyys paistoi läpi kasvoista, mutta en etsinyt, koska liikennevalot sammuivat.
Koin törmäykset liian ahdistaviksi.
Välähdyksinä jyrkät mielipiteet pitivät otteessaan. Saattoi olla, että jokin kääntyi ylösalaisin. Tiimalasi oli vanha tuttu ja tosi tyhmä. Piti sanoa asia, jota rakasti, hetkessä. Luulin eläneeni siinä, aivan kuin ne, jotka myöhemmin kertasivat menestysreseptejään, kavioiden kuvat perseissä kiiluen. Verkoissa ei siis ollut edes pientä, tai kalvoissa, koska oli pimeää.
Juuri, kun itkee viemäriverkostoissa, niin että ylös nousee ulvova meteli. Silloin, kun saarnaa itselleen ja kajoaa johonkin vartioituun, kiellettyyn. Aivan niillä hetkillä joku tulee, sanoo, mitä pitää tehdä, ja katoaa takaisin pimeään. Niin kävi, ja jäin keräämään kirjaimia, jotka lojuivat missä tahansa. Ponnistelin. Aivan viikon loppupuolella nousin kadulle, ja seuraavalla aloin saavuttaa räystäitäkin. Ilman taskulamppuani kaikki olisi ollut mahdotonta.
Päätin kasvattaa parran ja olla niin kuin elokuvissa. Sillä tavalla, että minut muistettaisiin. Talojen katoilta, siltojen reunoilta, minä kysyn ääneen. Sivustakatsojat eivät usein jää keskustelemaan, mutta tavoitteeni on saada kauneutta. En pidä sateiden jälkihöyryistä, vihaan märkiä metsiä ja niiden hajua. Päiväkotia en muistele kaivaten, enkä syö enää puuroja, koska on asioita, joista voi saada tarpeekseen.
Hiljaisuudet korkeiden rakennusten välissä ovat lumoavia. Niin, ei saa olla liikaa, vaan juuri, että kokonaisuudesta jää raikas värinä. Lentokoneesta näkee kaupungit, aivan kuin ne olisivat verkkoja, tasossa, kahden vektorin määrääminä. Laskuvarjossa tietää makaavansa kuopassa. En halua olla alhaalla vaan ylhäällä. En tahdo edetä hitaasti vaan nopeasti.
Olematta osa maailmaa, uskon, ettei koskaan tule hetkeä, jolloin joku löytäisi minut. Katson peileistä sivuprofiiliani, punnerran olohuoneen matolla. Saan silloin tällöin positiivista palautetta, jos olen ollut hyvä. Huonouden säästän itselleni. Tein huoneen, jossa paljastan ne ajatukset, jotka eivät kuulu muualle.
Jalankulkija ei kaivannut vauhtia elämäänsä. Vaipanvaihtajalle ei riittänyt pysyvyys. Kykyjenetsijä tyytyi löytämään, vaikka himoitsi keksivänsä, ja minussa oli samaa. Huomasin yksin ollessani, että minulta puuttui hammas. Olin hukannut sen matkalla tänne tai takaisin. Oma kuvani oli muuttunut sateessa. Tyytyväisyys paistoi läpi kasvoista, mutta en etsinyt, koska liikennevalot sammuivat.
Koin törmäykset liian ahdistaviksi.
Välähdyksinä jyrkät mielipiteet pitivät otteessaan. Saattoi olla, että jokin kääntyi ylösalaisin. Tiimalasi oli vanha tuttu ja tosi tyhmä. Piti sanoa asia, jota rakasti, hetkessä. Luulin eläneeni siinä, aivan kuin ne, jotka myöhemmin kertasivat menestysreseptejään, kavioiden kuvat perseissä kiiluen. Verkoissa ei siis ollut edes pientä, tai kalvoissa, koska oli pimeää.
Juuri, kun itkee viemäriverkostoissa, niin että ylös nousee ulvova meteli. Silloin, kun saarnaa itselleen ja kajoaa johonkin vartioituun, kiellettyyn. Aivan niillä hetkillä joku tulee, sanoo, mitä pitää tehdä, ja katoaa takaisin pimeään. Niin kävi, ja jäin keräämään kirjaimia, jotka lojuivat missä tahansa. Ponnistelin. Aivan viikon loppupuolella nousin kadulle, ja seuraavalla aloin saavuttaa räystäitäkin. Ilman taskulamppuani kaikki olisi ollut mahdotonta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
comments?
Luin tämän jo jotain viikko sitten ja jo silloin jollain tavalla tykkäsin. Melkein kirjoitin kommenttiakin, mutta olin laiska enkä keksinyt mitään järkevää sanottavaa. Tilanne ei oikeastaan ole tuosta muuttunut, mutta kirjoitanpa nyt kuitenkin.
Tekstissäsi on mielenkiintoinen ja hereilläpitävä tunnelma, vaikka lauseet eivät kummemmin tunnukaan toisiaan seuraavan, vaan vain risteilevät ympäriinsä jopa ekspressiivisesti. "taskussa" vaikuttaakin toisaalta keskeneräiseltä miellekartalta tai tajunnanvirtasommitelmalta, mutta sitten taas jotenkaan sitä ei kehottaisi enää tuosta muokkaamaan.
Tekstin ajatukset (joita on paljon) ainakin kuulostavat aidoilta ja eläviltä, sen sijaan että tuntuisivat vain muovisilta puruluilta. Lukiessa pystyy oikeasti tuntemaan jotain.
Eli; ihan hyvä juttu, vaikka osa vähän ohi meneekin.