vanhenemiseen, lähinnä omaan vanhenemiseesi? Oletko koskaan tullut ajatelleeksi sitä? Millaisia tunteita/ajatuksia oma vanhenemisesi sinussa herättää?
Tätä ei ole mukava myöntää, mutta minä en pidä vanhenemisesta. En haluaisi olla enää teini enkä hiukan yli kaksikymppinen ja olen iloinen elämänkokemuksen tuomasta opista ja muusta sellaisesta, mutta silti en pidä vanhenemisesta ollenkaan. Ei ole mukavaa seurata oman ihon veltostumista ja siinä sivussa omien ikätovereiden rupsahtamista. Rypyt ja elämän mukanaan tuoma rosoisuus ovat kaunista katseltavaa kunhan ne pysyvät minusta kaukana. On todella noloa myöntää olevansa näin turhamainen, mutta niin se asia vain on.
Miten hyväksyä oman kehon vanheneminen, vai voiko sitä nainen koskaan sataprosenttisesti hyväksyä? Onko se tosiasia, joka on vain nieltävä, ymmärrettävä että jokainen uurre ja ryppy, jokainen veltostunut lihapala muistuttavat luopumisesta...siitä lopullisesta, joka on joskus meidän kaikkien kohtalona. Terveys on kuitenkin tärkeämpää kuin ulkonäkö, joten parasta lienee tähdätä aktiiviseen ja terveeseen vanhuuteen...viis rupsahtaneesta ulkonäostä ja rypyistä.
Tätä ei ole mukava myöntää, mutta minä en pidä vanhenemisesta. En haluaisi olla enää teini enkä hiukan yli kaksikymppinen ja olen iloinen elämänkokemuksen tuomasta opista ja muusta sellaisesta, mutta silti en pidä vanhenemisesta ollenkaan. Ei ole mukavaa seurata oman ihon veltostumista ja siinä sivussa omien ikätovereiden rupsahtamista. Rypyt ja elämän mukanaan tuoma rosoisuus ovat kaunista katseltavaa kunhan ne pysyvät minusta kaukana. On todella noloa myöntää olevansa näin turhamainen, mutta niin se asia vain on.
Miten hyväksyä oman kehon vanheneminen, vai voiko sitä nainen koskaan sataprosenttisesti hyväksyä? Onko se tosiasia, joka on vain nieltävä, ymmärrettävä että jokainen uurre ja ryppy, jokainen veltostunut lihapala muistuttavat luopumisesta...siitä lopullisesta, joka on joskus meidän kaikkien kohtalona. Terveys on kuitenkin tärkeämpää kuin ulkonäkö, joten parasta lienee tähdätä aktiiviseen ja terveeseen vanhuuteen...viis rupsahtaneesta ulkonäostä ja rypyistä.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Mää en niinku vanhene ikinä! Ainakaan mä en haluu. Mut siis sit ku mulle tulee eka ryppy, nii mä meen niinku heti kauneus leikkaukseen poistaan sen kauheuden. Mä en niinku kehtaa esiintyä missään mikään ryppy naamassa. Sehän on niinku epäsivistynyttä.
Siis mää en niinku voi ees käsittää kui jotkut vanhat mummot niinku ainakin yli 30 wee kehtaa kulkee kadulla ilman meikkiä tai saatika ilman miss sixtyjä!!!! Sehän on niinku jokaisen itseään kunnioittavan naisen edellytys. Mä niinku ainakin häpeisin jos mä joskus laittasin niinku jotkut lenkkarit jalkaan. Tai sitten joku tuulipuku.
Ainoostaan niinku jotkut yli 30 wee naiset voi niinku sortua johki tollaseen ja sit jotkut miehet.
Mielenkiinnolla mitä kaikkea ihanaa se vanheneminen tuokaa vielä eteen.
Saa seurata niin omaa kuin rakkaansa repsahtamista ja nauraa molemmille, molempien rypyille, kurtuille ja makkaroille.
Kiikkutuoli ikää odotellessa ja töitä paiskiessa se aika kuluukin muuten joutuisaan.
Ei sitä nuorena tienny, miten sitä on vanhana hauskaa, sano mummo kun mattoon kompastu, et siitä lähdetään.
Mä oon sitä mieltä et sellai kolkyt ois ihan hyvä sekä fys, psyk että taloudellisesti.
Siinä vaiheessa alkaa olla jo kokemusta elämästä, ihmisistä, alkaa jo tietää mitä uraa elämältään haluu ja on jo rahaa sen verran että pärjää..
Kyl pienet rypytkin on ihan yes - mut mitään ketjupolttja & alkoholisti & narkkari = elähtänyt - räjähtänyt habitusta en itselleni haluu ku korkeintaan vasta 60v(enkä siot tietty oo enää hengis)
mä voisin tutustuu suhun sit kuuskymppisenä...rypyt ja elähtäminen on enemmänki ku jeeeees!!!! ;]
pakko sanoa että tuokin on ihmisestä kiinni. min en ainakaan vielä tiiä mikä haluun olla isona... ja muutenkin tunnen enimmän aikaa olevani ihan kakara :). en välttämättä käyttäydy kuin kakara mutta tuntuu vaan siltä.
mä toivoin jo siinä 18v iässä olevani 40v mahdollisimman pian *on outo* Eli vanhenemisen suhteen olen odottelevalla kannalla, siitä en ota paniikkia. Sitäpaitsi mä olen aina pitänyt vanhemmista naisista, ikä lisää seksikkyyttä ;)
Että se on itsestään kiinni kuinka nuorena ne rypyt tulevat. Polttakaa tupakkaa, vetäkää kaljaa ja loikoilkaa auringossa mahdollisimman paljon. Niin ja voitte tietty syödä kaikkea muuta kuin terveellistä ruokaa niin johan alkaa naama kukkimaan vanhuuttaan jo 35:na viimeistään.
Jo nyt...
Kuukautiset loppuu, kiva juttu. Vaihdevuodet voivat tuoda ikäviä vaivoja, paha juttu.
Rypyjen lisääntyminen ei pelota. Kaikenlaiset kolotukset ja selvemmätkin vaivat ja sairaudet vaanivat nurkan takana, se ei oo kivaa.
Eläkeläisenä saa olla kaikessa rauhassa kotona, kukaan ei paheksu oleiluasi. Nuorempana jos olet työtön (vasten tahtoasi tai omasta halusta), niin kyllä paheksutaan ja kiusataan yhteiskunnan puolestakin kaikenmailman pakollisilla työvoimapoliittisilla toimenpiteillä.
Vanhana ja heikkona on nykyistä pahemmin vaarassa joutua varkaiden uhriksi.
Siis kuolema, sairaudet ja heikkous pelottaa, mutta rypyt yms. kosmeettinen puoli ei häiritse. Vapaus olla kaikessa rauhassa ja puuhailla omiaan tuntuu mukavalle vanhuudessa...
Minun ei varmaan pitäisi vastata tähän, periaatteessa. Mutta vastaan kuitenkin. Minä en ole eläissäni ollut pikkutyttö, teinityttö, ja nuori nainenkin ehdin olla ehkä vain muutaman vuoden. Ainakin saan vapaasti olla keski-ikäinen ja vanha nainen. Mutta parempi se on elää edes vanhana kuin olla kuollut koko elämänsä.
Minäkin jouduin olemaan ns. pikkuaikuinen ja ehkä siksi vanheneminen vähän hirvittääkin, mutta elän elämääni "väärinpäin", mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Sen menetetyn lapsuuden ja nuoruuden voi ottaa takaisin korkojen kanssa ja itse asiassa kaikille tekisi hyvää elää niin, ettei unohda sitä lapsenmielisyyttä ja lapsen sydäntä vastuun ja aikuisuuden jalkoihin. Oi niitä mummoja ja pappoja joiden silmissä edelleen paistaa se sama viaton lapsen katse kuin joskus ennen muinoin..
Näimme juuri viime viikolla murun kanssa kaksi iäkästä naista, jotka riemastuttivat meitä todella. Näimme heissä itsemme sitten, kun kahdeksankymppiä alkaa olla mittarissa. Näissä kahdessa mummossa oli täyslaidallinen syvää ystävyyttä, joka sietää torailun sekä palaa molemminpuolisen kiintymyksen liekillä. Kaikki epäolennainen on pudonnut kärryistä jo vuosia sitten. Molemmat olivat omia persooniaan sekä ulkoisesti että käytökseltään. Olimme haltioituneita. Sellaisia me haluaisimme olla sitten, kun vanhenemme.
Minusta tuntuu, että vanheneminen on ennen muuta vapautumista, joka syntyy siitä, että pikkuhiljaa alkaa oivaltaa mikä on oikeasti arvokasta. Eli ei oikeastaan mikään, minkä vuoksi ihmiset juoksevat kieli roikkuen.
Mikäpä siinä on sitten istuskellessa ja myhäillessä, kun muut sinkoilevat päättömästi.
Minä ainakin törötän jossain mukavassa kahvilassa viinerin, kaffen ja muistikirjan kera, kinaan murun kanssa ja käyn juttelemassa höpösiä lapsille ja eläimille. Vihdoinkin päivät ovat päiviä; eivät nippu tunteja, jotka pitäisi kuluttaa tehokkaasti kaiken maailman koheltamiseen.
Todella hyvä. Näin minäkin ymmärrän vanhenemisen.