En tiedä, mutta kysyn..

Kyllä tämä omaishoitajuus vie sellaiseen tunneliin jossa olen vain minä ja puolisoni.Turhat höpinät tässa ulkopuolisen maailman kanssa ovat toisarvoisia.Tuo nähdäkseni johtuu siitä että kaikki energia menee hoitotyöhön joka on ympärivuorokautista.
Itse koen jos joku vieraampi uteliaisuusesta vaikka soittaa niin en ole vastannut.Jota asiaa itsessäni ihmettelen koska olen hyvin seurallinen ja aina pitänyt ihmissuhteista.
Joskus tuntuu että soittajat hakee minulta tietoja omista tunnetiloistani.En ole kenellekään velkaa raportoimisesta että miten tunnen tämän surun ja kohtalon.
Nuo mitä sinä Pirre*tunnet ovat aivan normaaleja tunteita.
Itse en voi sanoa että arvottomaksi tuntisin itseni vaan tunnen tekeväni tärkeää työtä rakkaani hyväksi vaikka tämä raskasta onkin katsellessa Alsheimerin muutoksia.
Kun on intervallvapaa siinä saa vähän henkäistä.
Kannatta pyytää intervalli joko yksi taikka kaksi viikkoa kuukaudessa.Jos todella tuntuu loppuun palaneelta voihan terveydenhoitokin auttaa.

Juuri tuollaiselta minustakin tuntuu, että elän vain siksi että minua tarvitaan. Johtuu varmaan siitä että tarvitaan liian paljon.
Koko ajan lisääntyvä huoli hoidettavastani, joka huononee koko ajan. Kodin seinät ovat tulleet ahdistaviksi, samalla oudolla tavalla turvallisiksi, ovat kuin muuri meidän maailmamme ja muun maailman välissä.
Lääkäri määräsi masennuslääkkeitä, ne tekevät jotenkin ulkopuoliseksi, kuin mikään ei koskettaisi. Eivät sopineet muutenkaan joten jätin pois, voisihan sitä kokeilla jotain muuta, mutta esimerkiksi ulkoilu ei ole mahdollista kuin vapailla, olen vuokrannut kesäisin mökin, siellä pihamaalla voi makailla vuodepotilaskin. Mökin on oltava sellainen että siellä pärjää hoidettavan kanssa.
En osaa rentoutua vapaillakaan, kiire kotiin jos lähtee jonnekin. huoli ei tunnu väistyvän, herään yöllä samaan aikaan kun yleensäkin kun olen kääntänyt hoidettavaani ja antanut lääkkeitä.
Kuinkahan sopeudun normaaliin elämään jos tämä loppuu. Eihän sitä tiedä lähdenkö minä ensin, elämä on niin yllätyksellistä.

Ihan sama tilanne minullakin, kuin muilla vastanneilla. Omaishoitajana on niin tiiviisti hoidettavan kanssa koko ajan, että vapailla on niin väsynyt sekä fyysisesti että henkisesti, ettei millään jaksaisi seurustella ihmisten kanssa. Etenkään "tavallista elämää elävien" kanssa ei löydy mitään yhteistä, ja pinnalliset ihmiset suorastaan raivostuttaa. Ne harvat ystävät, jotka eivät ole kaikonneet näiden vuosien aikana, eivät aina ehdi tavata juuri silloin kun itselläni on vapaata. Todella yksinäistä tämä elämä on, kun ei välillä näe kuin ruokakaupan kassan ja hoidettavan terapeutin/ lääkärin kuukauteen-pariin.

Minäkään en aina viitsi vastata puhelimeen, jos näen että joku turhanpäiväinen puolituttava soittaa jaaritellakseen omia asioitaan kaksi tuntia - tajuamatta että en todellakaan pysty puhumaan puhelimessa tuntikausia ja jättämään hoidettavaa huutamaan yksinään.

En usko, että palaudun tästä koskaan. Oma hoidetttavani on alaikäinen ja vaikka hän muuttaisi aikuisena johonkin palvelutaloon tmv, huoli ja hänen asioidensa hoitaminen jatkuvat omaan kuolemaani asti. Olen jo nyt lähes täysin eristäytynyt muusta yhteiskunnasta ja paluu siihen tulee olemaan vaikeaa, etenkin kun olen henkisesti väsynyt.

Olen aina ollut sosiaalinen ja puhelias luonne, mutta nämä vuodet ovat saaneet minut kääntymään sisäänpäin. Kun on vain pari vapaata kuukaudessa, ei ehdi palautua jos juoksee ne kylillä sosiaalisissa riennoissa.

Näin se on että olemme vain minä ja mieheni,muu maailma on ulkopuolella.Minäkin kartan sellaisia tyhjänpäiväisiä puheluja ihmisiä joilla ei ole mitään sanottavaa ja jotka soittavat vain kysyäkseen mitä kuuluu.Selitä siinä sitten.Tämän omaishoitajuuden aikana olen karttanut latteita persoonallisuuksia jotka on vaan kuin kala haaleassa vedessä.
Pidän ihmisistä joilla on todellista sanottavaa vaikka se olisikin negatiivista heidän oman elämän kuvioissa.
Toisekseen joskus leikin ajatuksella olipa mahdollisuus mennä aivan yksin mökkiin minne vain polku johtaa ja kuunnella siellä lintujen laulua.ei puhelinta edes,muutama mielenkiintoinen kirja seurana.Viikon kun vois noin viettää.Mutta ei,huomenna haen intervallista mieheni ja sama rumba alkaa aamusta iltaan.
Kumpa nuo päättäjät saisivat omalle kohdalleen tämän.

Miten minusta tuntuu että kaikilla muilla pyyhkii lujaa paitsi meillä omaishoitajilla.
Onkohan tuo vain kateutta enhän ihmisten asioihin syvemmälle nää.
Ajattelen vielä se teidänkin aika tulee kun elämä kolhii ja kenties joudutte omaishoitajiksi.
Tiedän tasan tarkkaan ei monista tuntemistani ihmisistä olisi tähän kun jo pienestä hermostuvat ja huutavat.
Meillä on oma maailmamme jossa me elämme,joskus sen maailman ovi raottuu esim.lomilla ja saa huomata tämäkö onkin se toinen maailma jossa ennen tuota vierasta elin jonka nimi on Alsheimer.

Ei päättäjille tule sitä kuormaa, kun pystyvät ostamaan hoitopaikan tarvitseville läheisilleen.

Kiitos, kohtalotoverit, vastauksenne auttoivat minua kovasti, en ole yksin omituisien ajatuksien kanssa, tämmöiseksi sitä näköjään muuttuu..voimia meille.

Mikähän se itsetunto,se taitaa valua pois,samaan tahtiin kuin alzheimer pahenee.?Jos hetkeksi pääsen pinnalle,niin kyllä Herra A pitää huolen siitä että polvilleen mennään.
Ootin niin lomaani ja omia harrastuksia ja juttuja,sitten saa soiton että Herra A taas romahtanut.Ei tässä auta muu enää kuin uskoa että olan sarvipäisen vallassa.
Kait se on vaan oltava neljän seinän sisällä ja kateltava kun elämä lipuu ohi.

Siskoni sanoi eilen että tarvitseeko siellä äidin luona nyt kenenkään käydä.. pari päivää aiemmin ihmetteli että pitikö se äiti nyt sinne intervalli-jaksolle laittaa. Kyllä tässä itsetunto menee kun tekee työtä jota ei tarvitsisi tehdä. Eli turhaa työtä tässä tehdään, siitä se itsetunnon lasku tulee.

mieheni Alsheimer ja sairaudet eivät itsetuntooni vaikuta kun tunnen tekeväni työtä rakkaani hyväksi.Minähän olen kokonainen minä vaikka sairaus on silmieni edessä vaikka ihmissuhteet ovat vähälle jääneet.
Tuskaahan se on katsella miten tuo kamala tauti ottaa otteensa pala palalta.Olen tunneihminen ja kipu jota mieheni tuntee koskee minuunkin.

minäkin teen omaishoitajana 24tuntii 7päiväää viikossa sain voimaa kun luin et muillakin tuntuu samalta luulin jo et oon tulossa hulluksi on vaa tää sairaus yksinäisyys onneksi kesä sain luonnosta ne pienet hetket voimaaa jatkaa tätä tuntuu kuin mies olisi siellä menneisyydessä,,omassa maailmassa,mut tään kanssa on elettävä jotkut vaa saa suuremman kuorman kantaakseen kun toiset,,,kaikille omaishoitajille kaunista ja voimaaa antavaa syksyä,sitten arvostaa omaishoitajuutta kun itse sen kokeee

Jaa-a,kyl se niin on että vain toinen omaishoitaja tietää,tämän tunteen,tuskan.Ei tarvitse edes selittää mikä se on ja mistä se tulee,kun silmänsä avaa aamulla,saattaa olla että hetkeen ei muista ,mitä tässä nyt olikaan eessäpäin.
Eikä kukaan voi auttaa,sitä pitää vaan loppuun asti saattaa tää homma.
Onks mitään surullisempaa kun katsella,kun toinen taantuu,ja taantuu ja taantuuu.....
kunnes ei ole mitään muuta kuin luuta ja nahkaa jäljellä?
No happea vedän ja koitan taas taapertaa,iltaan asti....

Mieheni on hoidossa tällä hetkellä.
Olin leikkauksessa ja en nyt pysty hoitamaan. Heräsin aamulla siihen että kuulin aivan selvästi miehen kutsuvan minua omasta huoneestaan. Näin kai unta, säikähdin että onkohan hänellä kaikki hyvin.
Yöllä heräsin vähän väliä katsomaan vaikka hän on hoitopaikassa.