Tarvin oikeasti apua

Hei, Kuulostaapa tilanteesi surkealta. Tasapainoisessa ja tyydyttävässä parisuhteessa ei ole tuollaista, etkö ansaitsisi enempää?

Ulkopuolelta katsottuna vaimosi käytös on vähintään törkeää ns. entisestä ystävästäsi puhumattakaan. Tuollaista ei tehdä sellaiselle, jota rakastaa. Voisi olla hyvästä, että funtsaat eritoten sitä miksi haluat jatkaa suhteessa, sillä hukkaat hyviä vuosia elämästäsi tuollaisessa limbossa.

Et kertonut miksi menit tuosta kaikesta huolimatta vaimosi kanssa naimisiin. Onko hän muulloin erityisen miellyttävä tai onko hän ulkoisesti kovin viehättävä?Onko sinulla ajatus, ettet voisi löytää koskaan toista tai että et pystyisi rakastamaan ketään muuta? Voisiko kyseessä olla heikko itsetunto sinulla tai pelko tuntemattomasta? Jos sinulla on voimaa ja rohkeutta, psykoterapiakin voisi olla hyvästä. oppisit tuntemaan itseäsi ja saisit kanttia asettaa rajoja siihen kuinka sinua voi kohdella jne. Vie kyllä aikaa ja sitä kallisarvoista rahnaa...

Jokainen ansaitsee tulla rakastetuksi ja kuniioitetuksi puolisonsa toimesta, joten jos näitä ei ole, onko suhteella mitään tulevaisuutta, mietin.

Toivon todella että löydät onne ja tasapainon, mutta luulenpa että sinun täytyy tehdä paljon työtä sen löytämisen eteen, oli ses sitten itseksesi tai vaimosi kanssa. Tsemppiä sinulle! Olet rehellisen ja rakastavan parisuhteen arvoinen!

Kiitos paljon vastauksestasi!
Niin.. kai lähtökohta avioliitolle oli se, että koettiin siinä määrin sielunkumppanuutta, että se vaikutti vahvemmalta kuin tämä ikävä sivujuonne. Hän on kyllä kaunis nainen, mutta toisaalta itse en koe siinä mielessä huonoa itsetuntoa, ettenkö löytäisi itselleni kumppania.

Tietynlaisen pitkäaikaisen kriisin tämä asia on kyllä aiheuttanut: en ole koskaan aikaisemmin havainnut niin voimakkaasti kahden toisistaan niin vahvasti poikkeavan luonteenpiirteen esiintymistä samassa henkilössä. Eli toisaalta hän on hyvin herkkä, välittävä ja kiintyvä ja yhtä aikaa tuntuu em. tapauksen ansiosta siltä, että hän on kykenevä täydelliseen välinpitämättömyyteen yhtä aikaa.

Nyt askaroin aivan jatkuvasti sen parissa, että mikä on siis todellista! Silloin kun kaikki on hyvin, kaikki on todella hyvin. Toisaalta taas koen melko usein juurikin sellaisia hetkiä ja kausia, jolloin en todellakaan ole olemassa hänelle, ja nämä muistuttavat pelottavalla tavalla tuosta kauhunhetkiä aiheuttaneesta episodista. Juuri se on vaikeinta, ettei oikein tiedä miten pitäisi reagoida. Onko asiaan puuttuminen pikkumaista, kuvittelua ja mustasukkaisuutta vai pitäisikö vain hymähdellä ja unohtaa koko juttu?

En haluaisi ajatella olevani pikkumainen. Minun aito pelkoni on, että hän kykenee ihan mihin vain minusta piittaamatta. Toisaalta olen ehkä liiankin kärsivällinen siinä mielessä, että voinhan odottaa vielä kerran konkreettisen asian ilmenemistä ja lähteä sitten. Ei se tietysti mukavaa ole. Toinen vaihtoehto on opetella ja oppia luottamaan, mutta miten se onnistuu? Onko muuta keinoa oppia luottamaan kuin aika ja ajan kanssa sen tarkkailu, että ongelma ei toistu? Minä en todellakaan tiedä..

Sen ainakin tiedän, että toisen ihmisen hallinta on mahdotonta, eikä sellaista vaihtoehtoa ole. Muuta ei liene tehtävissä kuin katsoa mitä tapahtuu ja kärsiä mahd. seuraukset.

Sellainenkin kiinnostaa kovasti, että onko aiemmin mainitsemani episodi sellainen, jota ei tarvitse hyväksyä? Nimittäin minulle on muutamat myös sanoneet, että tuo on aivan normaalia..

Aloita uusi elämä. Aluksi itseksesi ja huomaat, mitä elämä tuo tullessaan :-)

Samaa mieltä Aale Tynnyrin kanssa. Ja mikä tärkeintä - keskity omaan hyvinvointiisi ja omaan onnellisuuteesi. Se kannattaa aina ja sillä on sekin puoli, että onnellinen, omaan elämäänsä tyytyväinen ihminen vetää puoleensa muitakin (vaimoasi).
Jos tunnet vihaa vaimosi flirttailusta, oma onnellisuus toimii siinäkin tapauksessa: "That's the best revenge of all: happiness. Nothing drives people crazier than seeing someone have a good fucking life", sanoi Chuck Palahniuk.

Vilpittömät kiitokset vastanneille, hyvältä tuntuu saada ilmaista asiaa - vaikka sitten näin virtuaalisesti!

Edellämainittuihin kun lisään vielä sen, että kohtaan usein hänen osaltaan arvostelua mm. fyysisistä ominaisuuksistani (olen joskus liian laiha, toisinaan liian lihava, pippelini on pieni, koska käsivarren kokoinen on vasta iso :):), ihan tosi!!, tukkamuotini on idioottimainen, olen heikko mies jne ne.)

On suhteessa hyviäkin puolia paljonkin, kuten aiemmin kirjoitin, mutta ristiriita säilyy. Vastauksistanne rohkaistuneena aloitan käymällä psykologilla, sillä vaimon kanssa saan ainoastaan muhkean riidan ja ratkaisemattoman lopputuloksen aikaiseksi jos näistä asioista alan puhumaan.

Saatan kuulostaa säälittävältä, mutta pidän itseäni melko harkitsevana. Kynnysmatoksi en jää. piste.

Joskus vaan ihmetyttää, että mikä näitä nykyajan naisia oikein vaivaa..