kertokaa

Meillä on puolivuotias mopsipoika. On persoonallisin koira kaikista tuntemistani, vastustamaton tuijottaessaan molluskasilmillään ja kiivetessään syliin jokaisessa tilanteessa, mahdottomimmissakin asennoissa. Mopsit ovat melkoisen itsepäisiä, mutta kun ei anna niille periksi, niin niiden oppimiskyky ja -halu on valtaisa. Ainakin meidän pentumme on esim. oppinut sisäsiisteyden ja ulospyytämisen todella helposti ja istuu ja antaa tassua niin paljon kuin vain pyytää, varmaankin siksi, että nauttii kaikesta huomiosta. Meidän koiramme on hyvin ihmisrakas, tykkää kaikista ja kulkee kotiväen perässä vessassakin. Ja mikä parasta, vaikka äidin perässä kuljetaan huoneesta toiseen, niin yksinolo sujuu mainiosti, mitään ei ole meillä syöty, vain kengät ovat joskus eri paikoissa kuin mihin on jätetty. Ja se valtaisa ilo kotiin tullessamme... Muihin koiriin pikkuisemme suhtautuu hyvin, tuijottaa ensin suurilla silmillään kauempaa ja tervehtii kauniisti, jos toinen tulee ensin tervehtimään. Tosin appivanhempieni cotton saa kyytiä, valkoinen viuhuva häntä ja turkki lienevät vastustamattomia!

Sairauksia mopseilla ei taida todellisuudessa olla sen enempää kuin muillakaan jalostetuilla roduilla. Meidän pentumme vanhemmat ovat seitsemän- ja kahdeksanvuotiaita, eikä niillä ole koskaan ollut mitään muuta kuin isällä silmätulehdus. Silmät ovat tapaturmia ajatellen mopsien arka paikka, sillä silmät ovat suuret ja kun mopsi niillä vielä kiinnostuneena katselee, niin esim. metsässä tökkää helposti tikku silmään. Uteliaisuutta rodulla riittää, joten vaaranpaikat kannattaa tsekata. Meidän V. Gustafssonimme esim. koettaa kiivetä kirjahyllyä ylöspäin, mikä ei varmasti kovin turvallinen ajatus ole. Kiipeily on muuten meidän mopsimme erikoistaito, osaa käyttää taitavasti pikku tassujaan ja niskaansa apuna minne tahansa kiivetessä;)!

Että sellaisia veijareita. Ystävällisiä, uteliaita, leikkisiä, itsepäisiä, oppivaisia pikku viliskantteja. Vauhtia meillä riittää!

Nytkin pienoisemme suoritti kiipeämisen syliini tietokoneen ääreen. ;)