Roslund & Hellström: Kaksi soturia

Ruotsalaiskaksikon uusin iskee suoraa lähiöelämän pimeään ytimeen. Kaikkia rikollisuuden lajeja harjoittava jengi terrorisoi koko kaupunginosaa keinoja kaihtamatta. Päätekijät, Leon ja Gabriel ovat toki täysi-ikäisiä ja Leon istuu vankilassa. Varsinaisen kenttätyön suorittavat alaikäiset, kymmenvuotiaasta alkaen. Pikkujätkät ovat poliisin vallan ulkopuolella, vaikka tutuksi tulleita ja sosiaalihuollon kontrollissa. Vaikuttavasti kirjoittajat kuvaavat jengiytymisen syntyä, kun ei ole mitään menetettävää eikä muuta tavoiteltavaa kuin jengin täysjäsenyyden tuoma perhe ja arvostus.

Ruotsalaisdekkaristeista Lapidus liikkuu lähes koko ajan rikollisporukan sisältä tapahtumia katsellen, Marklund taas median perspektiivistä ja perinteisemmät poliisin näkökulmasta. R &H seuraavat tapahtumia monin silmin. Vankilanjohtajan ajatuksia kuvaillen, palopäällikön turhautuneita mietteitä tarkkaillen kun lähiön päivän kymmenes hälytys kutsuu autopaloa sammuttamaan, katkeran ja kyvyttömän sosiaalitantan vinkkelistä, Gabrielin tyttöystävän toimia ja ajatuksia seuraten ja tietennii kahden soturin ajatuksia ja tunteita tulkiten. Vahvoja tunnesiteitä toimivan jengin synty toki edellyttää. Luottamusta, solidaarisuutta, pelkoa ja rakkautta, niitä teos tulvehtii.

Eniten yksittäisistä toimijoista tilaa saa komisario Grens, tuttu jo aiemmista teoksista. Eläkeikää lähestyvä, läski, kalju ja ontuva yksinäinen puurtaja joka viihtyy työpaikallaan liki kellon ympäri henkisenä voimanaan Siw Malmkvistin c-kaseteille taltioidut esitykset. Jotain vaihtelua ooppera- tai jazzriippuvaisile poliiseille.

Varsinainen toiminta käynnistyy Leon karatessa vankilasta ja vapauttaessa samalla neljä muuta jengiläistä. Paon yhteydessä saa surmansa kidnapattu vanginvartija. Tavallinen takaa-ajo muuttuu murhaajajahdiksi, jota Grns johtaa omaperäiseen tapaansa. Kaksi soturia ovat tuttuja, onpa Grens ollut todistamassa Leon syntymää ja saman tien huostaanottoa. Pojasta ei polvi ole parantunut ja kolmas polvi on jo itämässä Gabrielin tyttiksen kohdussa.

Systemaattisen tarkasti kirjoittajat ovat vankilapaon osanneet suunnitella ja kuvata. Samoin kuin pakomatkan strategian ja toteutumisen kaikkine hämäystemppuineen. Mihinkäpä jengiläiset muualle piiloutuisivat kuin tutun lähiön sokkeloihin.
Ruotsin todistajiensuojeluohjelma on yksi kuvauksen kohde. Systeemi ei ilmeisesti ole ollut täysmenestys. Jo Leon isä oli mukana ohjelmassa kadoten perheeltään mutta pysyen Grensin löydettävissä.

Yleisön pyynnöstä ei enempää juonipaljastuksia. Väkivaltaa, verta ja raunioita riittää, vakuutan.

Näkökulmavaihtelut tuovat kirjaan hieman turhaa toistoa ja kasvattavat sivumäärää seitsemänelle sadalle. Tyyli vaihtelee nummismaisista ( Ei M. A. ) yhden-kahden sanan lauseista aina puolen sivun tuskaisesti kuohuviin toimintavirkkeisiin. Liekö siinä kohdin kirjoittaja just vaihtunut, jää auki. Ylen runsaita tunnelmavuodatuksia ja toistoja leikaten olisi parisataa sivua tippunut poies painamasta.

Olennainen keskittyy ehkä yhteen lauseeseen, jota sitäkin toistetaan:
Että vain se joka pani tämän alulle voi panna tälle pisteen.

Käsittämätöntä mokailua vanhalta kustantajalta: Takakannen tekstissä Leon ja Gabriel menevät täysin sekaisin. Saman virheen tekee kirjoittajakin viimeisessä lauseessa. Tai sitten on kyse niin korkeasta taiteesta etten vaan ymmärrä.

Vajavaisuudestaan ja runsaudestaan huolimatta rohkenen suositella.
P.S.
Pikkuserkkuni ja henkinen velipuoleni Alvari Raappavaara saavutti eläkeiän ja vetäytyi vanhuuden lepoon. Yritän täyttää jääneen aukon kykyjeni mukaan ja katsotaan mihin se riittää.