onko väärin?

Ei ole väärin olen tuntenut ihan samoin ...sain kesken menon 8 vuotta takaperin ja vielä nykyäänkin mietin mikä meni vikaan tai onko vika minussa . Kyllä mua on itkuttanut monesti kun olen miettinyt millanen pieni ihminen minun sisälläni olisi kasvanut ...ja millanen hänestä olisi tullut ...ja mulla meni kesken just ennen kun ensimmäinen ultra olisi ollut ....kyllä olin hiljainen ja itkuinen sinä iltana ja mietin vaan että miksi minulle...

Isellä sama juttu, väkisinkin miettii tekikö itse jotain väärin, itsellä fyysisesti raskas työ ja tällä hetkellä päällimmäisenä mietteenä on johtuiko tuo keskenmeno siitä että olin töissä.. neuvolassa ja sairaalassa hokevat ettei ole minun syyni, mutta mistä he varmuudella sen tietävät.. toivon vaan että pian olisin uudestaan raskaana etten joutuisi montaa kuukautta saatika vuotta odottamaan, ja silloin luultavasti olen ylirauhallinen että sillä kertaa saataisiin terve pieni nyytti kotiin..

Voimahalaus!Minuakin satuttaa nähdä 'mahallisia' tai onnesta hehkuvia vanhempia vauvojensa kanssa.Tuntuu niin väärältä että heillä on kaikki sujunut hyvin ja itse en saa uudestaan samaa tunnetta kokea:/ Minulla tosin on jo yksi ihana kolmevuotias mutta tunnen suurta surua siitä että hän on jäämässä ainokaiseksi.Keväällä olin raskaana mutta se raskaus päättyi keskeytyneeseen keskenmenoon.Ja tyhjennys oli raju kokemus,kivut jotain aivan hirveää.Melko pian keskenmenon jälkeen lyhyen ajan sisällä kaveripiirissäni hehkutettiin kolmea hyvin sujuvaa raskautta.Kyyneleitä nieleskellen onnittelin heitä.En haluaisi menettää kavereitani mutta on liian rankkaa kuunnella heidän hehkutustaan.Salaa itken sitten kotona.Melko pian keskenmenon jälkeen raskauduin uudestaan mutta minulla ei ole hyvä tunne tästäkään raskaudesta.Raskausoireet eivät ole samanlaisia vahvoja kuin esikoisen kohdalla,menkkamaista jomotusta on ollut lähes päivittäin ja tissit ajoittain turvoksissa.Mutta oireettomia päiviä ja hetkiä on liian paljon.Ensi viikolle olen varannut ultra-ajan mutta pelkään ettei sydänääniä kuulu:(

Itsellä myös keskenmenon tyhjennyksessä järkyttävät kivut, en koskaan enää halua kokea. Eikä myöskään lapsia entuudesta ja pelkään että koskaan en lasta saakkaan ja että raskaudet päättyy aina näin.. odotus tuntuu ikuisuudelta kun pitää ne yhdet menkat odottaa ennen kuin uudestaan voi yrittää, vasta viikko mennyt keskenmenosta ja montacpitkää viikkoa edessä että saa yrittää, saatika että koska tärppää uudelleen vai tärppääkö koskaan.. toivon että sinulla menisi kaikki nyt hyvin ja saisit toisen pienokaisen terveenä kotiin.. onnea odotukseen!

Itselläni oli keskeytynyt keskenmeno helmikuussa, ja jonkun aikaa tunsin inhoa kaikkia raskaana olevia kohtaan. Jossain vaiheessa tunne laantui, ja nyt olen jo uudelleen raskaana.
Kkm huomattiin 11 1 ja oli mennyt kesken rv 8. Nyt olen raskaana rv 13, ja kaikki on hyvin.

Nuo katkerat tunteet kuuluvat siihen suruprosessiin ja pettymykseen minkä kokee keskenmenon jälkeen.

Itsellänikin lääkkeellinen tyhjennys oli kivulias, mutta se myös sai minut ymmärtämään sen,että oikeasti haluan vauvan ja yritettiin heti uudelleen. Yhdet kunnon kuukautiset oli välissä kun testi näyttitas plussaa.

Hyvä tietää että on ihan normaalia, itseä ei haittaa nähdä raskaana olevia mutta kun he intoilevat raskaudesta niin se tuntuu inhottavalta, varsinkin kun keskenmenosta tietävät vain minä ja mieheni enkä halua muille kertoa.. itse ajattelin kyllä nuo yhdet menkat tosiaan odottaa ja sen jälkeen alamme heti yrittämään uudestaan josko tärppäis, onnea myös sinulle odotukseen!:)

Jos sua yhtään lohduttaa niin äitinä oleminen ei ole vain kivoja vauvatavroita j ultrakuvia. Ei se niin herkkua ole äitiyskään aina vaikka kiitollinen lapsistani olenkin. Kateus on inhimillistä, sitä ei vaan sallita aikuisille, koska se mielletään lapselle kuuluvaksi. Aikuinen kadehtii aina jotain mitä itsellä ei ole. Kuten minä lapsettomien aikaa omalle itselleen. Tunteisiinsa on oikeus, ja vastuu myös miten sen tunteen pohjalta käyttäytyy.

Nuo tunteet ovat sallittuja ja ymmärrettäviä. Mulla on samanlaisia tunteita ja voimakkaita sellaisia. Me yritettiin kolme vuotta, aloitettiin hoitoja ja päätettiin kesäajaksi keskeyttää. Tulin yhtäkkiä luomuna raskaaksi ja voi sitä onnen tunnetta, olin päättänyt, että en kerro kenellekään ennen kuin näkyy. Toisin kävi, kerroin kaikille läheisille heti.

Eilen sain tietää viikolla 8, viikonlopun kovien vatsakipujen takia tehdyn ultran jälkeen, että sydänääniä ei löydy. Niitä ei löytynyt edes erikoislääkärin vastaanotolla. Esilääkitys annettiin tänään ja ylihuomenna tapahtuu loput. En tiedä mitä odottaa, mutta ilmeisesti tuskaista oloa ja karmivia supistuksia itkun ja tuskan keskellä. Toivon sydämestäni, että kroppani tyhjentäisi kaikki lääkkeiden avulla, että kaavintaa ei tarvittaisi eli toivottavasti edes jotain hyvää tämänkin surun keskellä.

En tajua, miten pääsen tästä eteenpäin ja miten jaksan kokea taas kaiken ehkä uudestaan ja uudestaan... Alkuraskauden oireet väsymyksestä, etovaan oloon ja siitä taas mahdollisesti keskenmenoon... Pelottaa, että en pysty enää koskaan iloitsemaan raskaudesta, enkä halua käydä neuvoloissa jaarittelemassa turhia, kuin haluaisin vain nähdä sen elävän sikiön ja vauvan ruudulta.

Musta tuntuu, että itse olen aiheuttanut sikiön kuoleman hoitamattomalla pissatulehduksella ja työstressillä sekä kaaoksessa olevalla elämän tilanteella. Lääkärit väittävät, että näin ei voi olla. Haluasin tietää todella syyn siihen miksi näin kävi? Tieto lisää tuskaa, mutta myös opettaa.

Olen niin yksin surun kanssa, mies töissä 24/7 ja ymmärtäviä ystäviä liian vähän. Kaikilla onnellisesti lapsia eikä keskenmenoja takana. Itken ja nukun kun muuhun en juuri nyt pysty.

Voimia kaikille km:n kokeneille. Itselläni oli keskenmeno kuukausi sitten ja oli kyllä rankka kokemus henkisesti, kipuja minulla ei juurikaan ollut. Ikävälle tuntuu se, että minäkin olin jo kerennyt näkemään varhais uä.ssä pienen sydämen sykkeen sekä kuulemaan lääkärin vakuuttelut, että raskaus tulee sujumaan varmasti ihan hyvin kun sykkeetkin löytyi ajallaan. Vaan niin vaan kävi, että raskaus meni sitten kesken. Minulla oli kohdussa pieni hematooma, joka aiheutti niukkaa verenvuotoa. Lääkäri sanoi, että raskauden suhteen ennuste on kuitenkin hyvä. Verenvuoto muuttui kuitenkin runsaammaksi ja ilmeisesti "huuhtoi" myös alkion pois kohdusta. Olen tässä nyt kuukauden ajan pohdiskellut, että oliko tuo hematooma tosiaan keskenmenon syy vai oliko alkio kenties jollain tavalla muuten elinkelvoton ja luonto hoiti asian tällä kertaa näin. Niin tai näin, asialle ei mahda kuitenkaan mitään. Nyt on kuukautiset juuri meneillään ja uusi raskaus on tervetullut jos on tullakseen. Meillä on aivan ihana esikoinen, joka kyllä auttoi selviämään keskenmenon yli. Välillä tunnen oikein syyllisyyttä siitä, että olen surrut keskenmenoa. Minullahan on jo lapsi, josta olen hyvin kiitollinen.

Ja miten sattuikaan, myös minulla on lähipiirissäni neljä kaveria tai tuttua, jotka ovat raskaana. Toki olen heidän puolestaan iloinen, mutta aina kun tapaan heitä niin oma raskauteni ja sen myötä keskenmeno muistuu mieleen.

Keskenmeno on ikävä kokemus, mutta nostetaan päät pystyyn ja nenä kohti uutta yritystä ja raskautta! Itse ainakin koen, että km oli myös jollakin tavalla opettavainen kokemus. Ennen aina pelkäsin keskenmenoa ja olin jotenkin varma, että jos se tulee niin se on itse aiheutettua. Nyt kun olen sen kokenut, niin voin todeta, etten voinut sille yhtikäs mitään.