Vanhaa viisautta

Tuo oli hyvä!
Samantapainen konsti kun kehoitus laskemaan kuuteentoista, ennenkuin pillastuu.
Tuo "loitsu" on hauska ja tehokas.

Aitini isä kertoi, että heidän suurperheessään oli 1980-luvun loppupuolella paljon porukkaa, mummoja ukkoja, setiä, tätejä sekä valtava määrä penskoja., sekä niin kutsuttuja huutolaisia.

Jos veljesten vaimot, eli talon miniät eivät tulleet hyvin toimeen keskenään, vaan torailivat jatkuvasti, niin heitä rangaisiin.
Siinä ajatollahmaisessa yhteisössä miehet laittoivat riitaiset naiset yöksi riiheen nukkumaan, ja peitoksi annettiin vain yksi välly, tai mikä peite se nyt olikaan. Riihi oli kylmä ja sen saman täkin alla piti viettää yö.

Jatkosta en tiedä, mutta toivon, että naiset sopivat erimielisyytensä ja osoittivat viileähköä käytöstä ukkoja kohtaan. Mokomatkin tyranniäijät.

Heh, jopa miinuksia rapsahti, kun suomalaista kansanperinnettä kertasin.
Helsingin Yliopistolle näitä joskus keräilin ja kiitoksia sain.

Liika on liikaa, mut kohtuus liian vähän, joten lisää vaan.

Pitäis se nyt palstalle kelvata jos kelpaaYliopistolle.

Just nii, tuttua mainostamista. :)

Tännepä piipahdan mieki, paras konsti säilyttää pluspuoleinen adrenaliininsa, hyvillä mielin herätessä, onkin, ettei ketjuja ala lueskelemaankaan.
Noista omien vanhempien ja isovanhempien asioista alotettiin mekin poikani kanssa jonkinlainen keräily muistiin, ennenkuin on liian myöhäistä,
Kun oon sukujen vanhin ollutkin jo lähes 25 vuotta, lupauduin muistiinkirjoittajaks, muistamiaan juttuja ja muistikuvia lähettävät toiset minulle, molemmat nuoremmat siskoni muistavat ehkä eniten. Ei me sen kauemmaks pystytä menemään kuin 1900- luvun alkupuolelle, jotain kertomista löytyy jo omien vanhempieni, syntyneet 1909 ja 1916, lapsuudesta ja nuoruudesta.

Aluksi on tässä vaan sellanen systeemi, että ken jotain muistaa tai tietää, kirjoittaa muistiin ja lähettää sitten minulle. Koostelen sitten niitä jollain lailla.
On vaan jo niin aikaansaamattomaks oppinut nykyisin, että monesti siirtää asioita....voihan homman tehä huomennakin....tai ensviikolla.
Mutta tään otan nyt kyllä tosissain, jääpi kyllä muuten tekemättä.

Hyvää heinäkuun viimestä päivää itsekullekin, täällä Hervannassa onkin taas mukavan tuulinen aamu, joten energiakin liikkuu paremmin.

Tuttu on tuo hokema, paitsi veljeni muutti hieman sanontaa "syödään peuralta perselihat", koska hänen vaimonsa tyttönimi oli Peura.

Isälläni oli tapana iltaisin lukea meille seuraava loru;
"Hukka se juosta hutkitti ja pötkäisi pitkän kakan,
kuka ensimmäisenä sanan sanoo, niin syö sen hukan kakan".

Tämä oli siis nukkumaan mennessä, kun pölinästä ja naurusta ei tahtonut tulla loppua.

Juuri kuten susmorsian sanoi, muistiin vanhat jutut, perintöä ovat nekin joillekin.
Käskassarana olen itse toiminut tässä perinteen keräilyssä, kun suvussani on ollut ja on vieläkin liukaskielisiä tarinoitsijoita, joilta eivät jutut lopu koskaan.
Suvun vanhimmaksi tuskin koskaan pääsen, sillä on teräsvaareja ja - muoreja on vielä edessäni jonossa.

Mielenkiintoisia tarinoita olen saanut kuunnella Venäjän vallan alla olemisesta ja elämisestä, maan itsenäistymisestä ja sen jälkeisistä muhinoista.
Wiipurista sen ympäristöstä käsin näitä tapahtumia tarkastelivat.
Karjalaisuus on vahvana geeneissäni, mutta myös pohjalaisuutta löytyy, sillä
Pohjanmaan taloista oli nuorimpien veljeksien lähdettävä muualle leipää etsimään, kun vanhin veljes peri tilan vai torppako lie ollut.
Monet lähtivät meren taakse, mutta jotkut eksyivät Karjalan metsiin ja pesiytyivät sinne ja toivat pohjalaista valtiomieverta sukuuni.

Kuten An Lis kirjoitti, niin suurperheet olivat yleisiä 1800-luvun loppupuolella ja vielä seuraavan vuosisadan alussakin. Mahtuuhan sinne juttua jos jonkinlaista.
Huutolaisia en muista perheessäni olleen, mutta tarinat venäläisistä desanteista ja keisarin vierailut olivat jännittäviä pikkutytön kuunnella. Keisaria mentiin katsomaan monen kilometrin päähän, kun hän troikallaan ajoi ohi. Liekö ollut troikka jää arvaukseksi. Rasputinin nimeen liittyi jotain pelottavaa, mitä en oikein ymmärtänyt.

Juttu kiemurteli kuin elämänlanka pöheikköön, olkoon, ei näy paperin reuna vielä

Hurlum.... valtiomiesverta piti kirjoittamani, sillä mieverta Karjalassa on omasta takaa.

Pelkäänpä, että mainokselta maistuu, kun tuon valtiomiehen toin esille, mutta tasapäisyyden vuoksi voin kertoa, että vankilakundikin löytyy suvustani, eikä kovin kaukaa tarvitse hakea.
Ihmisiä myö vaa ollaan.

Oli täällä Karjalassa leipäorsia, siis täällä minun synnyinseudullani, joka ei jäänyt silloisen Neuvostoliiton haltuun.Nykyiselle rajalle on tosin linnuntietä matkaa vain muutama kilometri.

Evakkoon meikäläiset joutuivat kyllä lähtemään, ei tosin Juvaa kauemmas. Mummo sanoikin, että hän ymmärsi siirtokarjalaisten hädän, kun piti kaukaa Kannakselta lähteä, ajaa karjaa edellä ja hevoskyydissä kuljettaa sen vähän mitä voi ottaa mukaansa.

Vain elämää, sitähän me kaikki tässä nautiskelemme päivän kerrallaan eikä loppua näy, uskomatonta on herätä aina uuteen päivään kuin lahjaan.

Kesän aikana kannattaa myös järjestää sukutapaamisia, jotka antavat voimaa talveenkin.
Viime talven aikanakin koin jotenkin hyvää oloa eräästä "pyöreän pöydän lounasporukasta", joukosta Iloisia ja huumorintajuisia ihmisiä, sukulaisiani, joilla jokaisella tuntui ilo ja nauru herkästi kuplivan pintaan! - Ainahan meidän suvussamme on sitä hymyä riittänyt, jo pikkutyttönä muistan, kun jompi kumpi veli tuli sodasta lomalle, muistan sen heidän minun mieleeni jääneen kaunishampaisen hymynsä, kun minä juoksin vastaan .ja tulija heitti minut ilmaan korkealle.
Vieläkin voin kuulla ääneni huutavan sisään tullessamme. "Mun jalkani olivat puhelinlankojen korkeudella!" -

Sitä surin, että sodan aikana äiti näytti usein itkeneen. Oli hänelle suuri suru, että molemmat pojat, ensin vanhempi ja myöhemmin nuorempikin, joutuivat rintamalle. Äiti rakasti poikiaan. Äiti kertoi myös hammassärystään. Olisin tehnyt mitä vain, jos olisin pystynyt auttamaan sen pois saamiseksi.
Silloin oli vaikea saada hammashoitoa.

Ja olihan sitä työtä hänellä liikaa.

Minä olen maailmalla tavannut monia kotinsa jättäneitä, sodan jaloissa olleita,
ja huomannut sen, että suru ja huoli huomisesta ovat aivan samanlaisia olipa rotu, uskonto tai tausta mikä tahansa.
Me ihmiset teemme turhia rajoja, kannamme turhia asenteita, kulutamme itseämme turhilla ennakkoluuloilla, sillä vain elämää tama on meillä kaikilla, jokaisella.


--Lopulta me tarvitsemme elämän huonepalvelulta vain palan leipää,
lasin vettä, ja selkeän tunteen, että joku välittää meistä rajattomasti.

Runoilija, Tommy Tabermann osasi sen sanoa