Olen aina ollut todella ujo ja kärsinyt huonosta itsetunnosta. Olen kuvitellut, että ujous vähitellen iän myötä häviäisi, mutta nyt parikymppisenä minusta tuntuu, että olen yhtä ujo ja varautunut kuin ennenkin. Tämä haittaa jo sosiaalista elämääni, sillä minun on hyvin vaikea tutustua miehiin. Minun on sanottu olevan kivan näköinen, mutta itse en pidä itseäni mitenkään viehättävänä. Jos minua esimerkiksi pyydetään tanssimaan, en pysty lähtemään, vaikka mieleni oikeasti tekisikin. Samalla tunnen olevani hirveän epäkohtelias.
Onko kenelläkään muulla vastaavia kokemuksia? Ja, jos on, niin miten olette päässeet ujoudestanne eroon?
Onko kenelläkään muulla vastaavia kokemuksia? Ja, jos on, niin miten olette päässeet ujoudestanne eroon?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Minullakin kahvikuppi tärisi ennen. Mutta en tuosta välittänyt. En ottanut kahvia. Muutenkin on joskus ollut vaikeuksia, mutta ne on menneet,
kun en ole tuosta isoo haloota tehnyt, yrittänyt
vain pärjäillä.
Ei siitä ehkä eroon pääse kuin hetkellisesti, mutta kyllä se siitä kohenee jonkunverran aikanaan. Sen kanssa voi oppia vaan elämään. Ei kaikkien tartte olla ulospäinsuuntautuneita.
Niin. Näitä hetkiä tulee myös meille, jotka emme pääasiallisesti ole ujoja emmekä herkkiä.
Nykyään on tosi paljon mukavia kursseja ja ryhmiä, joissa voi harjoitella luotettavassa ja turvallisessa ympäristössä vuoropuhelua muiden ihmisten kanssa, esiintymistä, tai mikä vaan onkaan se vaikea juttu.
Katsasta esim. tämän 24.fi:n palsta Terveys/Ujous
Kun ensimmäisen kerran uskallat päättää, että punastuminen tai "tyly" hiljaisuus ei ole sinun puoleltasi epäkohteliaisuutta vaan yksinkertaisesti normaali reaktio, olet jo matkalla mukavampiin kohtaamisiin.
Onnea matkaan!
Itsekin koen samankaltaisia tunteita. Vaikka ulkopuoliset kehuisivatkin ulkonäköäni, pidän liian korkeaa rimaa itselläni. Kuvittelen että olen ruma, eikä minulla ole asiaa mennä juttelemaan naikkosille. Toisena tekosyynä pidän sitä etten keksisi mitään juteltavaa, esimerkiksi baarissa. Ensisekunnilla en osaa eläytyä tilanteeseen siten että ensimmäinen repliikki olisi jotakin jouhevaa - en vain keksi mitään hyvää ensimmäistä lausetta. Olen ujo ja hiljainen wannabe-perfektionisti.
Kyl siitä ujoudesta pääsee irti :) Itse tosin lapsena en ollu niinkään ujo, mutta sitten kun 12-vuotiaana muutettiin toiseen maahan, sitten ujous iski ja kovaa. Nyt 19-vuotiaana vasta alan pääsemään siitä irti. Itsellä ei ole enää itsetunto-ongelmia, ne meni siinä teini-iän kanssa ohi :) Tosin olen kuullut useammiltakin olevan nätti tai jotai, vaikka en itse sitä näe. Noh, kai se kauneus on katsojan silmissä.. :)
Mutta kyllä siitä pääsee irti, kunhan vaan yrittää edes!
olen itsekin aika ujo tietyissä asioissa ja olen aina ollut ja varmaan tulen olemaanki aina. sen kans on vaan opittava elämään vaikka se pahalta tuntuukin.yleensä semmoiset asiat hävettää mitä epäröi osaako,määkin tanssin vasta sit ku mummot raahaa kädestä tanssimaan ja sitki ajattelen et l
loppuis äkkiä et pääsis pois ihteänsä nolaamasta.mut ajatellaan myö ujot niin et onhan ihmisiä joilla on asiat vielä paljon huonomminkin kuten terveys ja yksinäisyys moi
Siis mulla on ihan sama ongelma mitää tulee naisiin. On niin perhanan ujo et ei vaan kehtaa lähtee pyytämään eres elokuviin. Tekis kyl niin mieli lähteä jonkun mukavan likan kaa leffaan. Oon tuos miättiny et jos kaks ujoo kohtaa nin voisko ne niinku kumota toisensa Taitaa olla hullun puhetta. Mut jos mä nyt tällain kysyisin et lährekkö nä mun kans elokuviin niin lähtisitkö?
En usko että pääsen koskaan ujoudesta, ehkä kuolenkin sinkuna. Minulla ei ole koskaan ollut ystäviä tai tuttavia, ja yritän edelleen vältä kaikki sosiaaliset kontaktit. Ulkonäöstäni tai pukeutumistyylistäni tuskin voi sanoa että olen ujo, pukeudun erittäin siististi kalliisiin ja muodikkaisiin vaatteisiin. Joskus jopa tuntuu että kaikki luulevat että olen homo tai joku vittuuntunut itserakas joka istuu aina takana nurkassa eikä puhu kenellekään.
T: Säälittävä tyyppi.
Ollessani ujo ja asuessani ulkomailla minulle sanottiin että ujous on itsekyyttä. Tottahan se tavallaan on, että kun ujostelee ja on varautunut, on hyvin keskittynyt omaan olemukseensa eikä anna toisille itsestään paljon mitään. Vaikka tiesin sanojan olevan väärässä, sillä ujohan ei vaan uskalla tai kykene antamaan itsestään, tämä lausahdus sai minut miettimään asioita ja rohkaisi olemaan tilanteissa "läsnä" eikä vaan hissukkana viimeisessä nurkassa.
Tilanteeni on helpottunut paljon, sillä olen laittanut peloistani huolimatta itseni peliin sosiaalisiin tilanteisiin, ja ainoa huono puoli mikä viestii heikosta itsetunnostani on punastelu esiintymistilanteissa tai muissa kanssakäymisissä. Olen päättänyt helottaa vaikka kuinka punaisena vain, mutta hiljaa en enää aio olla.
Kehottaisin sinua kokeilemaan rajojasi, suostu vaikka tanssimaan miehen kanssa, joka tulee sinua hakemaan. Tuskin pyörryt =) Kannattaa kokeilla varovasti, jos menee mönkään, antaa mennä, olet ainakin voittanut itsesi =)
Tsemppiä!
En ole vielä 29-vuotiaanakaan päässyt ujoudestani. Monet kerrat olen laittanut itseni likoon, vaan eipä tämä enää hyvältä näytä. En silti väitä etteikö joku toinen siihen kykenisi. Ja taitaapa sosiaalisiin pelkoihin löytyä toimivia lääkkeitäkin... Mulle kyllä riittäisi, jos löytyisi edes yksi joka hyväksyisi minut puutteineni.