Mun tarinani on oikeesti aika pitkä, mutta yritän tiivistää sen nyt pähkinänkuoreen.
Ala-asteella elämäni oli vielä hyvää ja nautin siitä. Mutta kun aloitin yläasteen kaikki muuttui. Ensinnäkin mä tapasin maailman hirveimmän ihmisen, joka saa itsetuntoni ihan nollille. Noh... Olin tämän kanssa kuitenkin muutama päivä sitten kaupungilla ja juttelimme kaikesta maan ja taivaan välillä. Seuraavana päivänä koulussa hän kertoi bestikselleni kaiken mitä olimme jutelleet ja myös kaikkea, mitä emme olleet.
Myös tämän bestikseni kanssakin on syntynyt lieviä ongelmia. Hän puhuu minulle koko ajan jotenkin ivalliseen sävyyn ja yleisimmät lauseet ovat: "Miks sä oot noin älykäs, laiha ja kaunis? Onko pakko olla tommonen?" Voi, mutta tietäisipä hän, mikä minä oikeasti olen. Pelkkä anorektikko-viiltelijä ja masennuksen murtama luuseri. Aina hän puhuu, kuinka hyvin tuntee minut ja kertoo MINULLE, kuinka hyvin MINUN asiani ovat. Mutta minulla on niin paha olla. Tämä toinen, josta kerroin aiemmin, hän vain pilaa minut ja minun elämäni, mutten silti pääse hänestä irti (tähänkin on omat syynsä, mutta jos vielä ne keroisin tästä tulisi vieläkin pidempi).
Miten jaksan yläasteen näiden kaikkien ihmisten kanssa? Haluan olla YKSIN. Istua ja olla YKSIN, ilman mollaajia. YKSIN. Haluan omaa aikaa.

Vastaukset 1
Vanhimmat
Mitä jos avautuisit bestiksellesi? Kertoisit hänelle, mitä sinulle oikeasti kuuluu ja miltä sinusta tuntuu. Ymmärtäisikö hän? Ei hän voi sinua auttaa ja olla tukenasi jos et hänelle tosiasioita kerro.
Suosittelen myös ehdottomasti juttelemaan jonkun aikuisen kanssa, jonkun tutun tai tuntemattoman, sellaisen joka ymmärtäisi. Näytät nimittäin selvästi kärsivän masennuksesta, ja siihen tarvitset apua!
Yksin oloakin ihminen tarvitsee, mutta se ei loppupeleissä ole hyvä juttu. Kun onkin niin yksin, että vaikka haluaisi niin ei olekaan ketään kenen kanssa jutella.
Tsemppiä sinulle, kyllä kaikki vielä järjestyy ja elämä selkiytyy. Usko pois.