Olen nyt elänyt viisi kuukautta koiran kanssa, ja havainnut, että koirat ovat hyvin, hyvin herkkiä lukemaan kaikkia mielenliikkeitä, vaikka niitä kuinka yrittäisi piilotella.
Olen persoonana helposti ahdistuva, stressaantuva ja kiihtyvä. Minusta tuntuu, että nämä omat mielentilani, joille en mitään voi, heijastuvat koirasta kuin peilistä.
Esimerkiksi: kun koira käyttäytyy oikein huonosti, kiihdyn kauheasti, ja vaikka yritän esittää koiralle rauhallista komentaessani sitä, koira villiintyy entisestään. Koira pureskelee minua usein, ja olen aika masentunut ja toivoton, enkä enää usko puremisen loppuvan koskaan: kiellän koiraa voimattomasti, tuloksetta, ja lopulta joudun laittamaan sen jäähylle. Ahdistun ihmistungoksessa (johon onneksi joudun harvoin): jos joudumme kulkemaan kaupungin keskustassa, koirani kuolaa kuin vimmattu. Pelkään varsinkin hämärällä, kun vieraita miehiä tulee kadulla vastaan ollessani yksin: koira alkaa pörhistellä miehille.
Onko minulla mitään toivoa kasvattaa tasapainoista koiraa, kun oma persoonani on tällainen? Minusta on alkanut tuntua, etten ansaitse koiraa ollenkaan, vaan sen olisi parempi vaikkapa miesystäväni luona, jonka mieltä mikään ei koskaan järkytä.
Muuten huolehdin koirastani hyvin. Lenkitän ja leikin tarpeeksi, huolehdin kunnon ravinnosta, en pahoinpitele tai retuuta, olen menossa koulutukseen kun se alkaa kesätauon jälkeen. Rakastan myös koiraani aivan suunnattomasti (toivottavasti se aistii senkin), joten ehkä siksi nyt mietinkin, mikä olisi koiralle parasta.
Olen persoonana helposti ahdistuva, stressaantuva ja kiihtyvä. Minusta tuntuu, että nämä omat mielentilani, joille en mitään voi, heijastuvat koirasta kuin peilistä.
Esimerkiksi: kun koira käyttäytyy oikein huonosti, kiihdyn kauheasti, ja vaikka yritän esittää koiralle rauhallista komentaessani sitä, koira villiintyy entisestään. Koira pureskelee minua usein, ja olen aika masentunut ja toivoton, enkä enää usko puremisen loppuvan koskaan: kiellän koiraa voimattomasti, tuloksetta, ja lopulta joudun laittamaan sen jäähylle. Ahdistun ihmistungoksessa (johon onneksi joudun harvoin): jos joudumme kulkemaan kaupungin keskustassa, koirani kuolaa kuin vimmattu. Pelkään varsinkin hämärällä, kun vieraita miehiä tulee kadulla vastaan ollessani yksin: koira alkaa pörhistellä miehille.
Onko minulla mitään toivoa kasvattaa tasapainoista koiraa, kun oma persoonani on tällainen? Minusta on alkanut tuntua, etten ansaitse koiraa ollenkaan, vaan sen olisi parempi vaikkapa miesystäväni luona, jonka mieltä mikään ei koskaan järkytä.
Muuten huolehdin koirastani hyvin. Lenkitän ja leikin tarpeeksi, huolehdin kunnon ravinnosta, en pahoinpitele tai retuuta, olen menossa koulutukseen kun se alkaa kesätauon jälkeen. Rakastan myös koiraani aivan suunnattomasti (toivottavasti se aistii senkin), joten ehkä siksi nyt mietinkin, mikä olisi koiralle parasta.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Riippuu koirasta. Toivottavasti sinulla ei ole isoa koiraa, jota et jaksa pidellä kaikissa tilanteissa.
Tässähän sinulle olisi oiva motivaatio itsesi kehittämiseen. Ensimmäisen askeleen olet jo ottanut, kun olet tiedostanut ongelmasi. Toistuviin tilanteisiin tulee tottumusta, eivätkä ne varmaan sitten niin paljon enää stressaa.
Koirastasi tulee luultavasti stressaaja sekä sinua puolustava, mutta ei se koiraa onnettomaksi tee. Varmasti se haluaa olla sinun koirasi jatkossakin.
Niin, siinä toinen mahdollinen ongelma. Koirasta piti tulla pieni, vähän yli polven, sen vanhempien koon perusteella, mutta koira on jo nyt minua polveen saakka, ja on täysi arvoitus kuinka suureksi se lopulta kasvaa.
No jos se on ollut sinulla viisi kuukautta, niin ei se enää älyttömästi kasva, ikää taitaa olla seitsemän kuukautta. Ja omaan ahdisteluun saat apua lääkäristä. Itsehillintää voi opetella, jokainen osaa olla rauhallinen, jopa kehitysvammaiset kykenevät siihen, ihan autisteillakin onnistuu, joten onnistuu sinullakin. Hengitä syvään ja tee hengitysharjoituksia, ajattele jotain rauhallista esim. veden liplatusta jne. niin onnistuu. Koira on nuori, kohta murrosikäinen ja innostuu vähän kaikesta, aikuisempana osaa koirakin olla hötkyilemättä.
Vaikuttaa siltä, että sua ei ole kunnolla sosiaalistettu, kun olit pieni :D
Voit muuttua, jos itse niin haluat.
Mielestäni sinun kannattaisi lähettää tämä sama teksti tuonne yleiselle koirapalstalle, sillä sinunlaisia ihmisiä on todella paljon ja saisit siellä luultavasti enemmän vastauksia. (Itselläni myös ahdistuneisuushäiriö ym.)
Itse hankin myös koiranpennun vuoden alussa mutta jouduin luopumaan siitä ensimmäisen rokotuksen jälkeen koska niin monta asiaan vain kieltämättä meni pieleen vaikka tein parhaani ja taustatyötä vuoden. Kyseessä oli itsepäinen ja erittäin itsenäinen koira joka jo ensimmäisten päivien aikana alkoi näyttää piirteitä jotka kuuluivat teini-ikäisen koiran käytökseen. Kasvattaja vain ihmetteli ja sanoi, että koira kokeilee rajojaan, mutta mielestäni 8vk pennun ei pidä kokeilla mitään rajoja niin pienenä. No, lopputuloksena kuitenkin se, että viikkoja yritin parhaani, mutta kun fyysinen terveys alkoi pettää ja koiran käytös meni vain huonompaan suuntaan, koira lähti takaisin kasvattajalle.
Tässä tietenkin voidaan syyttää minua, että koira reagoi minun ahdistukseeni jne, mutta vaikka yleensä minulla on tapana syyttää itseäni kaikesta, tässä tapauksessa en siihen suostu. Tavattuani muita (rauhallisia) koiria ja koiranpentuja lenkillä, huomasin heti kuinka reagoin HEIDÄN rauhallisuuteen, eikä toisinpäin. Silloin tajusin, että syy korkeaan ahdistukseen koiranpentuni kanssa oli se, että se olin minä joka reagoin koiraan, eikä koira minuun.
En kuitenkaan sano, että tässä on sama kyseessä tapauksessasi, mutta että ahdistuneisuushäiriöstä kärsivien ihmisten on pakko ottaa se huomioon se, että me elämme koko ajan erittäin virittyneessä tilassa joka aiheuttaa sen, että reagoimme normaalia vahvemmin ympäristön virikkeisiin, kuten ihmisiin, eläimiin jne.
Niin ja se, että pystytko kasvattamaan koiran riippuu mielestäni ihan koirarodusta ja koirasta. (Itse vakavasti harkitsen seuraavan koirani olevan joku helppo seurakoira, sillä en enää uskalla ottaa riskiä pystykorvien kanssa.)
Toivotan kuitenkin kaikkea hyvää sinulle ja koirallesi.
Oma tarinani on hieman samanlainen. Ahdistus on koiran tulon jälkeen vain kasvanut.
Pentuni alkoi vähän tulonsa jälkeen saada omituisia raivokohtauksia: täysin provosoimatta se alkoi murista ja hyökkäsi vaikkapa käsivarteen oikein kunnolla kiinni, esimerkiksi kun makasin sängyssä lukemassa kirjaa. Aloin pelätä koiraa ihan tosissani, ja vein sen koulutuskentälle näytille jo 9-viikkoisena. Kouluttaja vain totesi sen olevan hyvin kovaluonteinen koira, jolle on näytettävä kaapin paikka jo alusta asti.
Nykyään koira käyttäytyy vähän paremmin, mutta koettelee jatkuvasti etenkin käyttämällä minua purulelunaan. En taida osata näyttää kaapin paikkaa riittävän ponnekkaasti.
Saan tosin syyttää tästä itseäni. Myyjä vakuutteli koiran vanhempien olevan lempeitä kotikoiria, ja että koira on sopiva ensimmäiseksi koiraksi siitä huolimatta, että seassa on paljon saksanpaimenkoiraa. Mitään vanhempien papereita en vaatinut nähdä, jos sellaisia oli.
Joten ehkä ilmiö on molemminpuolinen: minä ruokin koiran stressiä, koira minun.
Aion kuitenkin vielä yrittää. Ehkä siellä tottelevaisuuskoulutuksessa opetetaan jonkinlaista keskinäistä yhteistyötä.
Joo, kuulostaa kieltämättä todella kovapäiseltä koiralta. Itse olin myös ensikasvattaja, minkä takia oli vaikeeta edes tietää mitä koiran kovapäisyys tarkoittaa. (Vaikeeta edes kysyä sellaisesta asiasta, kun koko kysymystä ei tule edes mieleen!)
Mutta tosiaan, jos koirassa on saksanpaimenkoiraa, niin se todellakin tarvitsee jämäkän koulutuksen. Saksanpaimenkoira sekoituikset ovat lojaaleja ja niillä on (yleensä) tarve miellyttää, mutta jos kyseessä on esim. uros, niin miellyttämishalut voivat kieltämättä olla vähissä. Tärkeintä kuitenkin se, että sinulla vielä riittää halua yrittää! Niin ja pidä muistissa, että olet tosiaan ensikasvattaja. Kukaan ei ole seppä syntyessään, joten jos lopputuloksena se, että et saa koiraasi itse kasvatettua, niin turha syyllistää itseään siitä. Et ole ainut joka on joutunut luopumaan koirastaan.
Onnea!
SIIS mä en yksinkertisesti ymmärrä, millä perusteella ihmiset valitsee tulevan pentunsa. Tuollasii tilanteita ei tulisi, mikäli rotuvalinta olisi alunperin tehty oikein !!!!!!!!!!!!!
Kriteerinä oli mahdollisimman sekarotuinen ja keskikokoinen, jolla riittää puhtia paljoonkin liikuntaan. Molemmat vanhemmat sekarotuisia, ainoa koira, jota varmasti voi sanoa olevan mukana on se saksanpaimenkoira, loppu menee molempien vanhempien kohdalla arvailuksi.
Täytyy myös lisätä, että vaikka koira koettelee rajoja päivittäin ja käy välillä pahastikin hermoille, en kadu, että otin juuri kyseisen koiran.
Koirani on älykäs ja yritteliäs, ja on nyt vähän vanhempana alkanut osoittaa kiintymystä ja suojelun- ja miellyttämisenhalua, eikä sen kanssa työskentely ole enää ollenkaan niin vaikeaa. Olen käyttänyt koiraan valtavasti aikaa, mutta se on ilmeisesti kannattanut, sillä koirani ei enää ole muriseva hirviö, vaan aika lempeä kumppani.
Kun tokosta saan neuvoja koiran kouluttamiseen, pystyn varmaan rakentamaan siihen ohjaajasuhteen, jota ei tarvitse joka päivä uudelleen kokeilla.
Hyvä että olet ensin hankkinut koiran, siitä kun vielä pystyy toiselle antamaan. Toisin on sitten lasten kanssa.