Olen entinen siivooja ja tällä hetkellä työtön. Ja koska töitä tuli aikoinaan tehtyä paljon ei juuri aikaa ystävien hakemiseen ollut, joten syhteita ei paljon ole.
Minulla on nyt parikymmpinen poika ja vuosia sitten päätettiin, että pojasta polvi paranee eli kun lukupäätä on olen valmis henkisesti tsemppaamaan häntä vaikka yliopisto-opintoihin, mutta taloudellisesti en pysty auttamaan.
No, pojan yo-kirjoitukset meni hyvin, mutta papereilla ei kuitenkaan sisään päässyt ja hän on etsinyt itse työpaikkansa. Se mitä olen kuullut ja nähnytkin, niin suhteilla työpaikkansa saanutta näemmä kohdellaan täysin erilailla kuin poikaani- hänelle tulee sanomisia siitä mitä tuttavan lapsille ei voi sanoa. Tiedän, että tämä kkulostaa äidin näkökulmasta puolueelliselta, mutta tiedän poikani mikä hän on. Ja jos minulla on hänen tavoissaan tehdä esim. koititöitä huomattamista niin sanon sen heti. Mutta joka tapauksessa hänen on pidettävä tämä työ koska muuta ei ole.
Kun hän on sitten hieman hiljainen ja yrittänyt sitten löytää seuraa ja tutustunut esim. opiskelijoihin. Niin sekin on tullut havaittua, että jos et heti opiskele jotakin mitä muut niin seura ei enää kelpaakaan. Heti kysellään mitä opiskelelet ja kun kriteerit eivät täyty ainakaan naiset eivät halua edes tuntea.
Mihin tämä maailma on oikein mennyt. Kaikilla tuntuu olevan päällä vain tyyli; kaikki, tänne, heti, mulle, nyt. On todella inhottavaa seurata kun nuori mies yrittää ja yrittää, saada seuraa ja opiskelupaikkaa, mutta aina käy näin.
Mihin on hävinnyt suomalainen sisu ? On aika inhottavaa, että useimmat saavat työnsä suhteilla, vanhemmilla on maksaa valmennuskurssit lapsillensa sekä myös monilla poikani ikäisillä on akateemiset vanhemmat, joten he tietävät vielä tarkkaan mitä kannattaa opiskella jo viimeistään lukiossa.
Mihin on kadonnut suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvo; se että kaikille taataan samat lähtökohdat oli tausta mikä tahansa. Nyt yliopistoista näyttää tulleen niin eliittikouluja, että sinne pääsee enää "herrojen" lapset. Vielä 60-luvulla jokainen hankki itse työnsä, vaikka halonhakkuuta jos ei muuta ollut ja rahoitti sillä sitten opintonsa.
Todellakin suuntaus yhteiskunnassa näyttää olevan se, että ollaan tekemisissä vain ihmisten kanssa jos siitä on itselle jotakin hyötyä. Ja koska olen vain työtön siivooja, ei munusta näytä olevan hyötyä kenellekään ja poikani saa myös kärsiä.
Laman seuraustako tämä kaikki on ?
Minulla on nyt parikymmpinen poika ja vuosia sitten päätettiin, että pojasta polvi paranee eli kun lukupäätä on olen valmis henkisesti tsemppaamaan häntä vaikka yliopisto-opintoihin, mutta taloudellisesti en pysty auttamaan.
No, pojan yo-kirjoitukset meni hyvin, mutta papereilla ei kuitenkaan sisään päässyt ja hän on etsinyt itse työpaikkansa. Se mitä olen kuullut ja nähnytkin, niin suhteilla työpaikkansa saanutta näemmä kohdellaan täysin erilailla kuin poikaani- hänelle tulee sanomisia siitä mitä tuttavan lapsille ei voi sanoa. Tiedän, että tämä kkulostaa äidin näkökulmasta puolueelliselta, mutta tiedän poikani mikä hän on. Ja jos minulla on hänen tavoissaan tehdä esim. koititöitä huomattamista niin sanon sen heti. Mutta joka tapauksessa hänen on pidettävä tämä työ koska muuta ei ole.
Kun hän on sitten hieman hiljainen ja yrittänyt sitten löytää seuraa ja tutustunut esim. opiskelijoihin. Niin sekin on tullut havaittua, että jos et heti opiskele jotakin mitä muut niin seura ei enää kelpaakaan. Heti kysellään mitä opiskelelet ja kun kriteerit eivät täyty ainakaan naiset eivät halua edes tuntea.
Mihin tämä maailma on oikein mennyt. Kaikilla tuntuu olevan päällä vain tyyli; kaikki, tänne, heti, mulle, nyt. On todella inhottavaa seurata kun nuori mies yrittää ja yrittää, saada seuraa ja opiskelupaikkaa, mutta aina käy näin.
Mihin on hävinnyt suomalainen sisu ? On aika inhottavaa, että useimmat saavat työnsä suhteilla, vanhemmilla on maksaa valmennuskurssit lapsillensa sekä myös monilla poikani ikäisillä on akateemiset vanhemmat, joten he tietävät vielä tarkkaan mitä kannattaa opiskella jo viimeistään lukiossa.
Mihin on kadonnut suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvo; se että kaikille taataan samat lähtökohdat oli tausta mikä tahansa. Nyt yliopistoista näyttää tulleen niin eliittikouluja, että sinne pääsee enää "herrojen" lapset. Vielä 60-luvulla jokainen hankki itse työnsä, vaikka halonhakkuuta jos ei muuta ollut ja rahoitti sillä sitten opintonsa.
Todellakin suuntaus yhteiskunnassa näyttää olevan se, että ollaan tekemisissä vain ihmisten kanssa jos siitä on itselle jotakin hyötyä. Ja koska olen vain työtön siivooja, ei munusta näytä olevan hyötyä kenellekään ja poikani saa myös kärsiä.
Laman seuraustako tämä kaikki on ?
Vastaukset 10
Vanhimmat
Itse olen samoin työläisperheen poika, olen toki paremmassa asemassa, kuin poikasi, sillä isälläni on kohtuu hyvä työ ja hän avustaa hieman taloudellisesti. Silti en ole koskaan saanut mitään ilmaiseksi, aina on pitänyt tehdä jotain vastapalvelukseksi. Olen oppinut pitämään huolen omista raha-asiosta ja oppinut, että jos haluaa jotain on sen eteen tehtävä työtä. Tämä pätee kaikkiin asioihin kouluun, rahaan, työhön jne. Mitä tyttöihin tulee, niin kai se on osa syy, ettei ole niitä miljoonaa euroa ja isän ostamaa BMWt, ettei kukaan ole kiinnostunut, mutta toisaalta en minä mitään sellaisia tyttöjä haluaisikaan. Kyllä se siitä toiset pääsee helpommalla, toisten täytyy tehdä lujasti töitä, mutta ehkä jokus on meidän aika.
Vaimoni on ihan tavallisen duunarin lapsi, itse olen pikkuvirkamiehen poika. Molemmat olemme yliopiston käyneita, eli kyllä mahdollisuudet ovat ihan tasan tässä asiassa.
Jep, minä en oikein ymmärtänyt näitä alkuperäisen kirjoittajan syy-seuraussuhteita. Itse olen duunariperheestä ja valmistun maisteriksi, puolisoni akateemisesti koulutetusta perheestä ja on töissä duunarina. Itse olemme molemmat raivanneet tiemme sinne mitä olemme tavoitelleet. Itseasiassa puolisollani oli paljon vaikeampaa akateemisen perhetaustan vuoksi kuin minulla duunariperhetaustan vuoksi.
Harvemmin kai työelämästä tutustutaan opiskelijoihin? Opiskelijoilla, ainakin yliopistossa on aika paljon omia opiskelijabileitä ym tapaamisia, eikä se ole opiskelijoiden vika jos he käyvät niissä. He etsivät yhtä lailla ystäviä. Ei sen kuitenkaan tarvitse sitä tarkoittaa, että opiskelijat eivät välitä kun hän ei kuulu samaan porukkaan. Ei minulle ole ainakaa väliä tutustumisvaiheessa mitä se toinen tekee, opiskeleeko vai onko töissä.
Eli minusta on aika rohkeaa syyttää yhteiskuntaa siitä, että poikasi ei ole saanut ystäviä tai opiskelupaikkaa. Jokaisesta kuitenkin kasvaa oma persoonallinen yksilönsä, johon vaikuttaa, kyllä, ympäristö mutta iän myötä myös yksilö itse. sitä kun ollaan ihan itse vastuussa täällä omasta elämästä, valinnoista ja niihin pyrkimisestä. Ei yliopisto ole mikään jumalien paikka, sinne pääsy riippuu ihan itsestä, ei perhetaustasta.Tsemppiä teille!
ja rahaa ei olla mekään mistään saatu. opintolainalla ollaan opiskelut rahoitettu ja tällä hetkellä olen saanut iltatöiksi siivousta, josta olen todella kiitollinen, koska pärjään ilman lainaa ensi vuoden. :) Opiskelu sinänstä kun on ilmaista yopistossa, joten lainan kanssa kyllä pärjää.
mutta entä ulos? Jossain kohtaa voi akateemisuuskin ruveta näyttämään kulisseilta, johon ei ole hinkua päätyä. Sitten pitää jo miettiä, miten pääsee yliopistosta ulos. :D
"Mihin on hävinnyt suomalainen sisu ?..."
Tuon kysymyksen esittäisin nyt sinulle/pojallesi. Alat valittaa, kun poika ei päässyt ensiyrittämällä korkeakouluun. Luuletko kaikkien muiden pääsevän ensiyrittämällä. Ehei, kyllä moni joutuu yrittämään useita kertoja taustastaan riippumatta. Siinähän sitä sisua kysytään. Ei yhdestä epäonnistumisesta saa lannistua vaan täytyy yrittää seuraavalla kerralla enemmän.
Hyvinhän pojalla on asiat, jos kerran työpaikkakin on välivuodeksi.
Miksi huolehdit aikuisen pojan ihmissuhteista? Onko hän jonkinlainen mammanpoika, joka tarvitsee siihenkin äitiään? Anna pojalle tilaa elää elämäänsä ja kasvaa aikuiseksi.
Miksi sekoitat pojan asiat ja oman taustasi toisiinsa? Älä yritä tartuttaa omaa katkeruuttasi poikaan.
Yliopistojen ja korkeakoulujen sisäänottomäärät ovat kasvaneet jatkuvasti. Tämä kasvu on tuonut oppilaitoksiin yhä enemmän duunaritaustaisia henkilöitä. Opiskelijakarsintaa ei todellakaan tehdä eikä tiettävästi ole koskaan tehty sosiaalisen taustan mukaan, kyvyt ratkaisevat. Hyvin toimeentulevien perheiden pöntöt lapset jäävät ansaitusti paitsi korkeimmasta opetuksesta.
Jos pojallasi on hyvä yo-todistus, löytyy hänelle melko helposti opiskelupaikka, ainakin jos välttää kaikkein suosituimpia aloja. Kaikki on kiinni poikasi motivaatiosta. Ei kannata jäädä murehtimaan omaa ja lapsen kohtaloa, poikasi kannattaisi alkaa valmistautumaan ensi vuoden pääsykokeisiin.
Itse olen duunaritaustainen henkilö, joka pääsi yliopistoon valintakokeiden kautta. Nyt menossa jatko-opinnot. Tunnen pari muuta vastaavassa tilanteessa olevaa. Lähinnä kyse on sisukkuudesta ja siitä että jaksaa lukea ja ajatella.
järki käteen hyvä kirjoittaja. Meitä duunareiden lapsia, joita ei ole koskaan kehotettu/ohjattu akateemiseen maailmaan hakeutumaan, on vaikka kuinka. Nykyään kaikilla on mahdollisuus opiskella, joten kaikki on omasta itsestä kiinni. Itse en saanut lukioaikana (90-luvun loppu) ikinä kesätyötä en edes siivoojana tai kaupan kassana, koska ei ollut suhteita (eikä työkokemusta). Opiskeluaikana tein alkuun paskahommia ja sitten oman alani töitä. Suhteilla tietty pääsee ja sille ei mitään voi, mutta Suomessa kukaan ei voi syyttää kuin itseään ellei töitä löydy!!!
Miten sinä voit edes väittää, että yliopistoista on tullut eliittikouluja, joihin pääsevät vain herrojen lapset? Ei mitään perusteluja. Oman kokemuksen perusteella sanoisin, että yliopistoon pääsee, kun lukee tarpeeksi ahkerasti, ja hyvästä yo-toikkarista on hitosti hyötyä. ja kyllä minä tiedän, sillä hain yliopistoon monta kertaa ennen kuin pääsin, sillä välin elätin itseni ensin hara-töillä, joiden kautta sain myös "oikean" työpaikan. Ei siellä pääsykokeissa minulta kyllä kysytty vanhempien tuloista mitään (työtön&työtön) saati asemista. Kyllä se on aika pirun tasa-arvoinen lähtökohta kaikille. Yrittämään vaan uudestaan, paremmalla lukemisella.