Kun olen lukenut näitä juttuja eri otsikoiden alta on minulle tullut sellainen tunne että perhe käsitteenä on häviämässä. Varoitan jo etukäteen tästä taitaa tulla pitkä juttu. Minulle perhe tarkoittaa omia vanhempia, puolison vanhempia, medän lapsia, lastenlapisa, kummankin isovanhempia, - sisaruksia , -sisarusten lapsia. Meillä on perhessä 4 sukupolvea ja perheeseen kuluu (täytyi ihan laskea) 97 henkeä.
Olemme aika aktiivisesti tekemisissä toistemme kanssa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta se on perhe-elämää parhaimmillaan. Kun itse olin nuori ja aloitimme yhteisen elämän puolisoni kanssa peheessä oli vanharouva (patriarkka) joka piti perheen jäsenet nuteessa ja kurissa. Ja hyvä niin. Hän piti myös perheen koossa. Vuosien ja vuosikymmenten myötä löysin oman paikkani perheessä niin kuin kaikki perheeseen tulleet on sen tehny. Toinen toistaan on autettu ja tuettu.
Kun perheen vanharouva nukkui pois tästä elämästä kesti jonkin aikaa ennen kuin roolijako taas oli luonnollisesti löytänyt toisensa. Nyt niin sanottuja patriarkkoja on 3. Mutta ei heidän välillään ole kilpailua eikä erimielisyyttä. Johtunee varmaankin enemmän siitä että välimatkat on liian suuret.
Kyllä perheeseen on naitu niitäkin jotka ei ole halunneet olla osa isoa perhettä ja ovat halunneet eristäytyä kokonaan. Ovat jopa onnistuneet siinä muutaman vuoden ja valitettavasti sitten on tullut ero. Veri kun on vettä sakeampaa ja perheestään ei voi eroittaa.
Useimmin kapinoijat on ollut naisia. Ehkä siksi että meillä naisilla on reviiri niin tärkeää.
Nyt varmaan joku luulee että kyseessä on joku uskonlahko tai heimo. Mutta ei olemme ihan tavallinen suomalainen perhe. Joku saattais puhua suvusta. Mutta meille tää on perhe.
Kyllä meillä jokaisella on oma koti jossa itse päätämme asiamme. Ei meistä kukaan mene sinne päyskäröimään. Mutta perheessä aina autetaan toinen toistamme. Majoitamme toisiamme jos opiskelun tai muun asian takia joku tarvitsee asuntoa toisella paikkakunnalla. Ei siinä tarvihe muutaman kuukauden takia asuntoja vuokrata. Sairastapauksissa hoidamme ja avitamme toinen toisiamme. Surussa olemme tukena. Ilossa juhlimme yhdessä.
Vietämme aikaa niin paljon kuin se suinkin on aina mahdollista yhdessä. Ei valitettavasti kovin usein päästä koko perhe kokoon mutta osa aina kuitenkin. Pidämme yhteyttä niihin jotka asuvat ja elävät tätä normaalia arkeansa yksin. Ei mene päivääkään ettei joku perheestä soita ja kysy kuulumisia. Tämä nykyaika (netti) antaa yhteydenpitoon ihanan helpon tavan.
On kamalaa lukea ja joskus jopa kuunnella kuinka kauheeta on kun puolisolla on iso perhe ja ne pitävät yhteyttä. Ei ihmistä ole luotu elämään yksin. Meidän täytyy pitää toisistaan huolta (sitä ei yhteiskunta tee, ei eden näin hyvä). Mutta antaa myös tilaa toisillemme ja kunnioittaa toistemme erilaisuutta. Muistakaa että oman paikan löytyminen uudessa isossa perheessä vie todella aikaa. Ja antakaa sitä aikaa itselle ja perheelle. Se palkitsee.
Olemme aika aktiivisesti tekemisissä toistemme kanssa. Niin hyvässä kuin pahassakin. Mutta se on perhe-elämää parhaimmillaan. Kun itse olin nuori ja aloitimme yhteisen elämän puolisoni kanssa peheessä oli vanharouva (patriarkka) joka piti perheen jäsenet nuteessa ja kurissa. Ja hyvä niin. Hän piti myös perheen koossa. Vuosien ja vuosikymmenten myötä löysin oman paikkani perheessä niin kuin kaikki perheeseen tulleet on sen tehny. Toinen toistaan on autettu ja tuettu.
Kun perheen vanharouva nukkui pois tästä elämästä kesti jonkin aikaa ennen kuin roolijako taas oli luonnollisesti löytänyt toisensa. Nyt niin sanottuja patriarkkoja on 3. Mutta ei heidän välillään ole kilpailua eikä erimielisyyttä. Johtunee varmaankin enemmän siitä että välimatkat on liian suuret.
Kyllä perheeseen on naitu niitäkin jotka ei ole halunneet olla osa isoa perhettä ja ovat halunneet eristäytyä kokonaan. Ovat jopa onnistuneet siinä muutaman vuoden ja valitettavasti sitten on tullut ero. Veri kun on vettä sakeampaa ja perheestään ei voi eroittaa.
Useimmin kapinoijat on ollut naisia. Ehkä siksi että meillä naisilla on reviiri niin tärkeää.
Nyt varmaan joku luulee että kyseessä on joku uskonlahko tai heimo. Mutta ei olemme ihan tavallinen suomalainen perhe. Joku saattais puhua suvusta. Mutta meille tää on perhe.
Kyllä meillä jokaisella on oma koti jossa itse päätämme asiamme. Ei meistä kukaan mene sinne päyskäröimään. Mutta perheessä aina autetaan toinen toistamme. Majoitamme toisiamme jos opiskelun tai muun asian takia joku tarvitsee asuntoa toisella paikkakunnalla. Ei siinä tarvihe muutaman kuukauden takia asuntoja vuokrata. Sairastapauksissa hoidamme ja avitamme toinen toisiamme. Surussa olemme tukena. Ilossa juhlimme yhdessä.
Vietämme aikaa niin paljon kuin se suinkin on aina mahdollista yhdessä. Ei valitettavasti kovin usein päästä koko perhe kokoon mutta osa aina kuitenkin. Pidämme yhteyttä niihin jotka asuvat ja elävät tätä normaalia arkeansa yksin. Ei mene päivääkään ettei joku perheestä soita ja kysy kuulumisia. Tämä nykyaika (netti) antaa yhteydenpitoon ihanan helpon tavan.
On kamalaa lukea ja joskus jopa kuunnella kuinka kauheeta on kun puolisolla on iso perhe ja ne pitävät yhteyttä. Ei ihmistä ole luotu elämään yksin. Meidän täytyy pitää toisistaan huolta (sitä ei yhteiskunta tee, ei eden näin hyvä). Mutta antaa myös tilaa toisillemme ja kunnioittaa toistemme erilaisuutta. Muistakaa että oman paikan löytyminen uudessa isossa perheessä vie todella aikaa. Ja antakaa sitä aikaa itselle ja perheelle. Se palkitsee.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei viela vastauksia.