Inhottavaa tavata joku jonka kanssa klikkaa sekunnin sadasosassa, kun se joku seurustelee vakaasti toisen kanssa. Veto on selvästi molemminpuolista, mutta oma(kaan) moraali ei anna periksi alkaa vehtaamaan varatun kanssa. Tässäpä nyt sitten kärvistellään ja pyöritellään peukaloita siihen asti että joku toinen (ja mielellään sinkku, kiitos) kolahtaa samalla tavalla.
Haluaisin tunteilleni on/off -kytkimen. Pitäisin ne offissa koko ajan.
Haluaisin tunteilleni on/off -kytkimen. Pitäisin ne offissa koko ajan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
off ois mun asento myös. Vaikka kysymys ei oiskaan vaan varattuihin rakastumisesta, vaan rakastumisesta ylipäätään. Sit makaisin vaan kotona sohvalla ja oottaisin että joku ois ihan kympillä tulossa mun elämään ja tekis töitä sen eteen et off hanikka kääntyis kohtaan on.
Näin mulle on käynyt. Tunteet ovat molemminpuolisia, mutta pitäähän sitä ihmisellä joku moraali olla.
Asiaa mutkistaa sekin, että toinen meistä elää normihyväksytyssä heterosuhteessa. Hyvin hankalaa hänelle, ja hyvin hankalaa sillekin, joka jostain ihmeen syystä kantaa syyllisyyttä toisen maailman "pirstomisesta".
Tunteet on siitä vittumainen keksintö, että ne eivät katso paikkaa, eikä varsinkaan ajoitusta. Kukaan ei haluaisi loukata ketään, mutta sanopa sydämellesi, että kiva juttu, mutta nyt ei sovi.
Jos te löydätte sen off-namikan, kertokaa mullekin.
Omakohtaista kokemusta on tällaisista tilanteista. Voin kertoa, että se off-nappula on kuin onkin olemassa. Sen nimi on Järki.
Tämä on nyt varmaan kylmää vettä niskaan mutta korostan siis, että olen itse kiehunut samoissa liemissä. Toisen omaan rakastumiseen ei auta mikään muu kuin se, että ottaa järjen nättiin käpälään ja luopuu koko ajatuksesta.
Tunteet ovat sellainen elävä kasvi, joka rönsyilee, kukoistaa ja viheriöi, kunhan niiden antaa sen tehdä. Ne eivät kuole luopumisesta, eivät siitä, että joutuu sanomaan itselleen ei. Päinvastoin. Monille kasveille pieni kitkeminen ja oksiminen on vain hyväksi.
Maailmassa ei aina saa kaikkea mitä haluaisi. Ja hyvä niin. Elämää eteenpäin eläessään oppii huomaamaan, että uusia tilaisuuksia, uusia ihmisiä, uusia tunteita tulee ja syntyy. Parasta vain kulkea eteenpäin. Näin välttyy myös loukkaamasta itseään tai muita näissä jutuissa.
Huomaat mun olevan täysin samaa mieltä.
Järki käpälään. Siinä sitä on tiukasti pidetty. Kuten kirjoitukseni alussa jo sanoin "pitäähän sitä joku moraali olla".
Ajatuksesta sinänsä on luovuttu, mutta kuten sanoit, ja kuten minäkin sanoin, tunteet eivät järkiajattelulla kuole.
Siinä olen erimieltä, että se järki olisi tunteiden Off-nappula.
Tunteet eivät käskystä kuole.
Mutta miten luopua? Pitääkö luopua toisesta kokonaan? Sulkea elämänsä ovi ja olla puhumatta? Näkemättä, kuulematta?
Voiko siitä kasvaa järjen avulla jotain suurta ja lujaa, varempaa, kuin yksikään rakastuminen? Vai onko tuloksena aina se, että johonkuhun sattuu?
Entä selänkääntö? Kokonaan? Miettiikö sitten aina, että mitä jos?
Plääh. Oikein mukavaa, että tiedät millaista tämä on. Et sorru jeesusteluun.
Ehkä se off-asento oikeastaan löytyy siitä ajatuksesta että hyväksyy sen ettei asiasta koskaan tule mitään ja (yrittää) lopettaa toiveajattelun. Tunteethan on vähän kuin tuli. Mitä enemmän niitä ruokit, sitä voimakkaammaksi ne tulevat. Kun lopetat ruokkimisen, ne hiipuvat hiljaa pois. Ne eivät (valitettavasti) katoa saman tien, mutta ajan myötä kun malttaa olla kärsivällinen.
Itse en ole sulkemassa ihastustani pois elämästäni, mutta asennoidun häneen niin kuin keneen tahansa muuhunkin kaveriin. Onneksi emme tapaa kovin usein, jolloin ne tunteetkin on helpompi pitää kurissa. Kyllä se "poissa silmistä, poissa mielestä" näyttää pitävän paikkansa. Ehkä teidänkin kannattaisi vähän ottaa etäisyyttä toisiinne jos kovin aktiivisesti olette yhteyksissä?
Mutta toiseen on välillä vaikea suhtautua, kuten muihinkin. Työtä vaatii ja tapauksessamme vieläpä molemminpuolin.
Työn alla on se päätös, että emme sekoita elämäämme, emmekä loukkaa kumppaneitamme. Pyrimmä sis luomaan ystävyyden.
Kohdallamme ei valitettavasti onnistu tuo poissa silmistä. Asumme suht. lähekkäin ja vastaan tulee käveltyä tämän tuosta. Sen lisäksi olemme työn yhteydessä päivittäin.
Toisaalta ajatus siitä, ettemme olisi yhteyksissä lainkaan sattuu kumpaankin. Vaikeaa, vaikeaa.
Haluan siis korostaa sitä, että en ole yksin tunteineni.
Yhtäällä asian käsittelyä ja ylitsepääsemistä hankaloittaa se, ettei siitä voi puhua kenenkään muun kuin hänen kanssaan. Ellei nyt sitten täältä löydy apua. (lupaavalta näyttää :)
Jos siis tunteet ovat molemmilla samat miksi asialle ei voi tehdä mitään? Kerran täällä vain eletään! Jos kohtaa ihmisen joka on sielunkumppani, rakas, ja tuntuu oikelta kannattaako sitä tunnetta väkisin koittaa kuollettaa? Rakkauden tiellä ei ole esteitä joista ei pääsisi eroon =) Itse olen hieman vastaavassa tilanteessa. Ihastunut varattuun, heterosuhteessa elävään naiseen. Olen ottanut hieman odottavan kannan. Katson mitä tuleman pitää... En hätiköi ja yritän pitää järjen matkassa. Toistaiseksi se kyllä onnistuukin koska olemme vasta tutustumisen alkutaipaleella. Mutta mitä sen jälkeen kun tunteet saavat täysin valtaansa. Yritän kai sanoa että ei kannata luovuttaa kun tuntuu että rakkaus kävelee vastaan =)
Itse en oikein lämpene sille go for it -ajattelutavalle. Mulle on tehty se että minut jätettiin vuosia kestäneen suhteen jälkeen toisen takia, ja silloin päätin että itse en tule koskaan aiheuttamaan samaa kenellekään. Se oli hirveää aikaa jota en halua kokea uudestaan. Minua jarruttaa myös se että harvoin ne yhdestä suhteesta toiseen hyppäämiset onnistuu, meillekin kävi niin että exä alkoi pyytelemään takaisin pääsyä muutamaa kuukautta myöhemmin kun ei se toinen loppupeleissä sitten ollutkaan niin ihana kuin ensin vaikutti. Mutta mitenkäs enää mennyttä luottamusta saat takaisin... Tämä on aika yleinen kuvio joka tahtoo toistua eron jälkeen niin heteroilla kuin homoseksuaaleillakin.
Minun tapauksessani siis ihastukseni pitäisi
a) erota ensin ennen kuin meillä edes on mitään keskenämme (en hyväksy pettämistä)
b) olla vähintään puoli vuotta - vuosi sinkkuna että se mahdollinen exän ja entisen elämän haikailu ei tule enää tielle.
Fat chance että nuo koskaan tapahtuisivat. :)
LUOTTAMUS ihmissuhteissa.
Joku sanonta:
Sanottu sana, tehty teko ja ammuttu nuoli, niitä ei saa koskaan takaisin.
Johtuneeko nykyajan (TAAS tuo sama nyky- -nykytys, parj-parj!) tietojenkuljetuksen nopeudesta vai mistä, mutta
- Kovin vaikea tuntuu olevan pitää edes pientä hajurakoa entiseen elämään ennen entistä ehompaa elämää. Päinvastoin, pyritään kuljettelemaan ripirinnan kaikkia aikakausiia. Ihan niin kuin se muka olisi mahdollista, höh.
- Ja mahdottomalta vaikuttaa olla hetkeäkään yksin miettien joutessaan vaikkapa "Kuinka tahdon elellä?" -kysymystä. Kerrankin kun siihen tilaisuus olisi eikä se toinen, pahainen ympärillä liihottelisi vaanimassa, häiritsemässä.
Olisi omaa aikaa, jonka perään yhteiselämässä ruikutetaan.
Sanos muuta. Kun vastaan kävelee Se Sielunkumppani.
En puhukkaan väkisin kuolettamisesta, mutta jotenkin sen tunteen kanssa pitää pärjätä.
Pelissä on kuitenkin aika paljon, meillä kummallakin.
Joku tuolla puhui pettämisestä. Jos pettäminen määritellään seksinä, sitä ei ole tapahtunut.
Suhteesta toiseen säntäämistä (olettaen että sillä tarkoitetaan yhteenmuuttoa tai tiivistä seurustelua) ei kumpikaan halua tehdä.
Asiaa pitäisi osata käsitellä, siitä puhua ja tilannetta suhtetuttaa.
Just do it, odottava kanta täälläkin. Aika on sellainen seppä, että se opettaa paljon. Tämä hetki vain on hankalaa. Alkutaipaleella mekin olemme. Siksi tämä kai niin vaikealta tuntuukin.
Odotellaan ja katsellaan. Kukaan ei halua tehdä yhtään ainutta virhettä. Sekoittaa eläämäänsä kevyin perustein. Toisaalta myöskään kadottaa kenties ainoaa oikeaa ja todellista.
Siksi kai lopullista päätöstä ei myöskään voi tehdä tuosta vain. eikä sulkea toista elämästään.