Siitä voi kuka tahansa sitten paukuttaa mitä tahansa ihan mistä tahansa verkostosta, tai ihan mistä tahansa kehon kohdasta olemuksesta, ihan mitä tahansa.
- Se kaikki on vain kuitenkin oikea ajoitus.
Aivan kuin: "Haluaisin lukea."
- Se on vain yksi alue, jossa ihmisen sisimmästä huolehditaan.
Hänen omasta aloitteestaan...
Aivan valtava suunnaton raivo, voi paitsi tainnuttaa loppuelämäksi, myös tappaa. Ihan vihamielisyydestä, totta tosiaan.
- Hänen kasvonsa valuivat, kuin säälistä. "Voi itku", kun oksat sulivat viimeisistä jäistään, ja pisaroivat meidän kasvoillemme, hän sanoi.
Takana aukesi kupera tunneli, ja tunnelma oli pimeä, musta ja tukahduttava. Se oli kuin luola. Ja autenttinen pakopaikka, piilo, miehen syli. -"Mä oon vähän sairas", vastasin. Ja se ilma, kuin tuulenvire, kylmä puhallus sieltä kaukaa metsän siimeksestä, vilvoitti.
Hän onnistui: "Mä olen epäonnistuja." Eikä sitä leikkiä leikitty, sitten enää koskaan. En halunnut, enkä kestänyt sellaista painostamista, vain aivan turhasta, suomenkielisten psykopatiasta, ja siitä seurailemisesta.
- En kuulunut tähän. Tämä ilta ei ollut minulle, eikä se olisi koskaan sittenkään minulle, tai sinulle. Ehkä se aika oli jo mennyt.
He vain halusivat nähdä, sitä hänen edessään, ihan siitä hänen edestään. Häijysti, antaen ja palkiten vain itsellään, kuin se olisi paremmuus, ykkös-sija ja mitali, vain voittamisesta, ja voittamisentahdostaan. Kultaisena se askarrutti mielessä, ja muistona sielussa. Yhdessä me lähdettiin, hyppäsin mustaan ja aivan märkään kukkapenkkiin, kun tummanpuhuva musta hahmo hukkasi, seisoen ikkunan takana kutsuen jo mukaansa, vaaleaan yöhön, johon hukkasi, vaaleaan usvaan, ja hävisi mukana kauas valkoisen sumun sekaan.
- Se kaikki on vain kuitenkin oikea ajoitus.
Aivan kuin: "Haluaisin lukea."
- Se on vain yksi alue, jossa ihmisen sisimmästä huolehditaan.
Hänen omasta aloitteestaan...
Aivan valtava suunnaton raivo, voi paitsi tainnuttaa loppuelämäksi, myös tappaa. Ihan vihamielisyydestä, totta tosiaan.
- Hänen kasvonsa valuivat, kuin säälistä. "Voi itku", kun oksat sulivat viimeisistä jäistään, ja pisaroivat meidän kasvoillemme, hän sanoi.
Takana aukesi kupera tunneli, ja tunnelma oli pimeä, musta ja tukahduttava. Se oli kuin luola. Ja autenttinen pakopaikka, piilo, miehen syli. -"Mä oon vähän sairas", vastasin. Ja se ilma, kuin tuulenvire, kylmä puhallus sieltä kaukaa metsän siimeksestä, vilvoitti.
Hän onnistui: "Mä olen epäonnistuja." Eikä sitä leikkiä leikitty, sitten enää koskaan. En halunnut, enkä kestänyt sellaista painostamista, vain aivan turhasta, suomenkielisten psykopatiasta, ja siitä seurailemisesta.
- En kuulunut tähän. Tämä ilta ei ollut minulle, eikä se olisi koskaan sittenkään minulle, tai sinulle. Ehkä se aika oli jo mennyt.
He vain halusivat nähdä, sitä hänen edessään, ihan siitä hänen edestään. Häijysti, antaen ja palkiten vain itsellään, kuin se olisi paremmuus, ykkös-sija ja mitali, vain voittamisesta, ja voittamisentahdostaan. Kultaisena se askarrutti mielessä, ja muistona sielussa. Yhdessä me lähdettiin, hyppäsin mustaan ja aivan märkään kukkapenkkiin, kun tummanpuhuva musta hahmo hukkasi, seisoen ikkunan takana kutsuen jo mukaansa, vaaleaan yöhön, johon hukkasi, vaaleaan usvaan, ja hävisi mukana kauas valkoisen sumun sekaan.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Et mikä perkele tämä on, että pitää olla toimittaja-verkko USA:han asti auki.
- Ei hän tuli sitten myöhemmin kesällä. Kun yöttömän yön aurinko paistoi sisään huoneeseen liian hektisesti. Se huone oli aivan samankaltainen valoisa, kuin se toinen, jonka kaapissa oli kello, ja seinällä roikkui käkikello matkamuistona, jossa hän aluksi oli ollut mukanani. Pakottaen rakentamaan pakotien, luomaan valheellisen todellisuuden kuplan. Luulin aluksi, että hän auttaisi, kun hän tarjosi kättään, johon tarttua, ja tarttui olkapäistä, rullaten samalla pyöreästi jaloistaan, kuin maailmanpyörä.
POLIISI, nainen: Nämä ovat harhoja.
- Eivät ole.
Miksi sellaista nyt haluta muistella?