en viipaloi veitsellä tätä kauneutta sinistä taivasta vasten
en hellitä otetta
silmien pupilleissa väreilee hehkuva puolikuu
kuin hymysi merkillisenä
harpon katuja kulkien ajatuksissa kaiken läpi
kämmentä vasten puristuu musta kahva mustan tupen suulla
terä lepää syvyydessä, kodissaan nukkuen
avaan poveni, olen hereillä
haihdut kaupungin valomereen
taas hengitän kauneuttasi, sinua
https://www.youtube.com/watch?v=gYf1EeSQCz4
en hellitä otetta
silmien pupilleissa väreilee hehkuva puolikuu
kuin hymysi merkillisenä
harpon katuja kulkien ajatuksissa kaiken läpi
kämmentä vasten puristuu musta kahva mustan tupen suulla
terä lepää syvyydessä, kodissaan nukkuen
avaan poveni, olen hereillä
haihdut kaupungin valomereen
taas hengitän kauneuttasi, sinua
https://www.youtube.com/watch?v=gYf1EeSQCz4
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hei, Percival!
Monikerroksinen ja hieman mystinenkin runo. Ei helposti avautunut, ts.
menee helposti ohi. Muutaman luvun jälkeen siitä jotain aukeni.
"kodisssaan nukkuen" herätti lämpimän tuntemuksen kun kotiinpaluu on
aihekin. Löysikö ritari kotiin? :))
Home is where my heart belongs. Näinhän jossain laulussa lauletaan.
Lienee totta, ja kaunis ajatus. Jokainen on jossain kotona.
Hei,
Kuu lennätti mieleeni tämän runon. Nimeä sille en keksinyt.
Unessa kasvoilla leikitteli valo.
Puhe oli kuivunut heidän huulilleen kuin kevään paisuttama puro
kesän helteellä.
Sanat olivat käyneet läpinäkyviksi kuin sudenkorentojen siivet,
kuin kiven läpi himmertävä valo.
Kuin aikainen kevät jossa synnytään.
Elää joka hetki näin, nuo nukkuvat lupasivat
silmäluomillaan kuun valo.
Pian kuu on siirtynyt pois
vain verhot kehystävät raskaina ikkunaa.
Miten he enää olisivat kääntyneet pois, miten?
Nuo uneen vasta syntyneet.
Miksi enää kääntää kasvonsa, miksi?
Niin on heidän pysyttävä siinä mitä lupasivat.
Elää aina kevään kaltaisesti. Aina heräten.
Kauniita kuutamoiltoja toivottaen!
Sattuipa silmään tämä runo juuri täyden kuun aikaan. Taidokkaasti rakentelit.
Percivalille: kuuhan viipaloidaan kuij juustokiekko mutta kummasti se aina kasvaa ja pyöristyy ennalleen. ;)
Kiitokset!
Yksinkertaisesti kaunista! Sanat, sävelet..
Hetki jolloin ihminen haluaa riisua aseensa ja vain olla. Kiitos tästä!
Kiitos kommenteista.
oomi75, runossasi on viehättävä paradoksi. Kiitos siitä.
Miksi pitäisikään viipaloida kauneutta? jakaa se osiin? eikö se silloin tuhoutuisi?
Vain kokonaisen kauneuden voi mieltää ja kokea. Omistaa sitä ei voi, se on päästettävä irti ja vain ihailtava sitä. Siinä on kauneuden "koti".
Sydäntälämmittävä, hieno runo. Kiitos :)