Ja avaan tämän vain siksi, että olen kaksi kertaa lähettänyt pionille vastauksen otsikkoon Älä usko minua.
Kone herjaa, eikä lähetä vastauksiani viestiketjuun, joten avasin tämän uuden keskustelun vain kiittääkseni pionia, koska hän ymmärsi runoni aivan oikein.
Ehkä sen ymmärtäminen vaatii todellista herkkyttä päästä sisällön ytimeen.
Kukaan muu ei tainnut sitä oikein ymmärtää.
Kiitos, pioni.
Kone herjaa, eikä lähetä vastauksiani viestiketjuun, joten avasin tämän uuden keskustelun vain kiittääkseni pionia, koska hän ymmärsi runoni aivan oikein.
Ehkä sen ymmärtäminen vaatii todellista herkkyttä päästä sisällön ytimeen.
Kukaan muu ei tainnut sitä oikein ymmärtää.
Kiitos, pioni.
Vastaukset 6
Vanhimmat
olivat todella kauniita,kyllä minä niistä tykkäsin.
En kuitenkaan tykkää runoista jotka eivät ole runoja minun mielestäni.
Ymmärrätköhän?
Kävin muuten hätyyttämässä niitä liikkeelle lähtemättömiä viestejäsi, nyt ne ovat siellä.
Ensimmäinen tuli, toinen on jäänyt tulematta.
Kiitos kuitenkin, kun vastasit ja perustelit, miksi et pidä.
Eihän kaikkien tarvitsekaan pitää, me olemme kaikki erilaisia ja pidämme erilaisista asioista.
Jokaisella on oma totuutensa, siitähän oli jo aiemminkin puhetta. Silti me voimme, erimielisyydestämme huolimatta, kirjoitella palstalle ystävällisessä hengessä, toistemme mielipiteitä kunnioittaen ja niistä loukkaantumatta.
Oletko samaa mieltä?
Monta kertaa tulee ajateltua runoa loppusointuisena, soljuvana tekstinä jossa jokaisella sanalla on oma tärkeä paikkansa ja sanomansa.
Lauri Viidan runoista nautin runoina, esimerkkinä vaikkapa -Alfhild.-
Otto Manninen, Aaro Hellaakoski, Eino Leinosta puhumattakaan, suuria runoilijoita, kotimaisista puhuttaessa.
Nämä nykyiset runot, tai pitäisikö niitä nimittää lyriikaksi, kuten Lassi Nummen, Paavo Haavikon, Pentti Saarikosken jne. tuotannosta, eivät niin säväytä vaikka siältöä löytäisikin.
Olen kai vanhoillinen kun uuden tyylin tekstistä ei aina voi sanoa onko se runoksi tarkoitettu.
jäin minäkin tekstiäsi.
Täytyy sanoa, että nään siinä taustalla itseni.
Huomaan monta kertaa, että minua ympäröi ikäänkuin panssari, jos pitäisi panna itsensä esille täysillä.
Kyllä sitä useimmiten on "naamion" takana.
Onkohan sitä joskus "entisessä elämässä" kokenut jotain sellaista, mikä on saanut aikaan sen, että
ei uskalla olla aina rehellinen oma itsensä.
Näin minä sen ymmärsin, liekö oikea oivallus?
Ja vielä sanaton pyyntö siitä, etä ymmärrä minua, yritä ainakin, vaikka helppo ihminen en olisikaan.
Silti, joskus kovankin kuoren alla on kuin pieni lapsi, joka pyytää muiden hyväksyntää, huolimatta siitä, että ei halua panssarinsa rikkoutuvan.
Usein se voi olla myös sitä, että jos näyttää haavoittuvaisuutensa, se voi omasta mielestään olla myös merkki heikkoudesta.
Kuka meistä haluaisi muiden silmissä olla heikko?
tämä runo vaatii,ajatus on oltava mukana, minä olen huono keskittymään ja siksi luen monta kertaa.
Runossa on niin paljon asiaa,minäkin pyrin sisäiseenkin rehellisyyteen, tunnustan itselleni
omat puutteeni, vaikka ääneen niitä on vaikea myöntää.
Tälläisenä "tavallisena" ihmisenä en kovin suuria ymmärrä, mutta tästä runosta todella näin samaistumisen kohteita.
Olen aiemminkin kiittänyt sinua runojesi sisältöä,
ja nyt olit löytänyt runon ,joka sai minun mieleni vastaanottavaksi, kiitos siitä sinulle.
Uudelleen ja uudelleen runoon palaava ,pioni.