Hajoan ihan totaalisesti

Olen lueskellut näistä asioista jo kauan ja huomannut etten ole yksin.
Hetki sitten tajusin että elämässäni oli asioita jotka saattoivat laukaista tämän
helvetin joka mua vielä tänäkin päivänä piinaa.

Olen elänyt aika sekopäisen lapsuuden, vauhdikkaan nuoruuden ja kokenut monenlaisia kolhuja, olin silti 15 vuotiaaksi asti "normaali" ja todella urheilullinen.
Äitini on ollut aina masentunut mutta yläasteella ollessani homma riistäytyi käsistä.
Äitini alkoi yritämään itsemurhaa, isäni syyllisti minua näistä, äiti lähti laitokseen ja tuli taas takaisin, uusi itsemurha yritys ja vielä kerran sama rumba alusta.

Tällöin päätin että nyt mun on aika muuttaa pois kotoota, en enää pystynyt kantaa sitä taakkaa harteillani että jouduin huolehtimaan vanhemmistani, olen ollut pienestä lapsesta asti heistä huolissani.

Sain asunnon ja pääsin pois perhehelvetistä, viinaa alkoi kulumaan aika rankasti, joka ilta pikku hiprakka päälle ja aamulla "pirteänä" kouluun.
Tapasin ammattikoulussa miehen, jonka kanssa aloin seurustella.

18v
Aloin odottamaan lasta ja neuvolassa kerroin rehellisesti että ennen raskautta tuli käytettyä runsaasti alkoholia ja (meinasin että parempi suoraan puhua jos tuleekin vaikeuksia olla raittiina ni vois saada tukea) vastasin myös rehellisesti lappuun että olen nuorena kokeillut pariin otteseen huumeita (vihaan huumeita mutta nuori ja vietävissä kun oli)..NOH Neuvolan täti laitto mut HAL (huumealkoholi) lähetteellä tyksiin jossa mua tarkkailtiin ja mulle tiuskittiin, oltiin ilkeitä ja kohdeltiin kuin mitäkin narkkaria joka aikoo tappaa vatsassa olevan vauvan huumeilla.

Olen aina halunut äidiksi, sen raskaus ajan piti olla onnen aikaa ja ihanaa.. mutta mua uhkailtiin huostaan otoilla, pompotettiin paikasta toiseen, koska kenenkään mielestä mitään vikaa ei kuitenkaan missään ollut.. HUOLI oli kuitenkin D: mä pelkäsin koko raskauden, että mun kauan toivoma lapsi otetaan multa pois kun se syntyy ja vaan siks et olin rehellinen että saisin TARVITTAESSA apua...
eräskin lääkäri kesken gynekologisen tutkimuksen tokas mulle et kai sä tajuut ettet todellakaan voi kossupullon jälkeen hoitaa lasta, sitten lähetti mut tylysti hoitajan mukana huume testiin.

Mulle jäi sellainen olo et mut ois raiskattu. se oli niin hirveetä ja nöyryyttävää.
Jopa neuvolan täti pyyteli multa anteeksi ku kuuli mitä oon joutunut kokemaan, hänkin ymmärsi että oli väärä lähete mulle :(

NOH.. tämän koko raskauden ajan mättäsin ruokaa naamaan, olihan se sallittua kun vauvakin mahassa.. piti syödä kahden, ellei kolmenkin edestä.
Keräsin raskauden aikana 20kg, joista 10kg jäi laitokselle.

Heti kun pääsin sairaalasta tuli ystäväni tapaamaan minua ja katsomaan vauvaa.. ensimmäinen asia mitä hän sanoi oli: hyi tota sun mahaa, mä en oo tottunu näkee että sul on tommonen läski tossa.
tuntui tosi pahalta.
Jatkoin vaan syömistä ajatuksella että kuitenkin jo kroppa pilalla..

20v
Suhde kariutui, jäin lapsen kanssa yksin, tapasin nopeasti uuden miehen jonka kanssa aloin seurustella.
huomasin aikani seurusteltuamme että mies ei ole lainkaan kaltaiseni iloinen ihminen, ei huumorintajuinen, vaan vakava mies joka mittaa ihmisyyden arvon sillä että kuinka taitava on tekemään ja mitäkin ja itse nautin enemmän tunnelmasta ja sen luonnista kuin otsahiessä raatamisesta.

En raaksinut lähteä suhteesta koska hän kohteli lastani niin kultaisesti,
Olen tässä suhteessa vieläkin ja koko ajan tuntenut itseni niin yksinäiseksi.
ensimmäiset kolme vuotta mätin ruokaa naamaan kunnes painoin 80kg
.. päätin laihduttaa ja otin avuksi allit. paino tippuikin parissa vuodessa sitten sen 20kg

tämä päivä:
mutta mikään ei muuta enää suhdettani ruokaan terveeksi.. olen taas alkanut lihomaan, mietin joka ilta että huomenna alkaa dietti.
Sitten repsahdan ja yhtäkkiä olenkin hotkinut helposti 4000kcal.. taas päätän että nyt loppuu, mutta en saa katkaistua tätä, ja jos joskus saankin päiväksi tai viikoksi stopin, ajattelen silti koko ajan ruokaa.

Tä on yhtä helvettiä koko ajan mun ajatukset pyörii syömisessä, mitä saan tai en saa syödä, saanko nyt liikaa kaloreita, jos jaksan olla syömättä ni palkintona on herkkupäivä ja saan syödä mitä vaan, ja miks en voiski muuten tänään pitää sitä herkkupäivää ja alottaakki diettiä huomenna ja syöminen syöminen syöminen. se on koko ajan mun päässä, eri muodoissa. ajattelen ihan neuroosiks asti sitä miten en sais syödä, sit syön jotain ja taas vähän jotain ja sit onkin kuppi nurin ja alan ahmimaan ihan hulluna, henkinen olo on hirveä ku sitä mosoa lappaa naamaan mutta kättä ei saa pysähtymään :(
Tä on ihan hirveetä..

olen ihan itsemurhan partaalla, psykiatrille en uskalla mennä, lihota en halua, en halua myöskään olla yksinäinen, mutta olen. Ei ole kavereita, sellasia tuttuja vaan kun soittaa jos tarvitsee jotain apua.
sisälmyksiä oikeen puristaa tää kaikki.
Anteeks avautuminen, tuskin kukaan jaksaa ees lukea, koitanpa vaan jos tää aukasis jonkun solmun että tunnustelen mistä tää holtiton ahmiminen johtuu