Vaikeat vanhemmat

Teeet niinkuin its haluat ja itse olen todennut että vanhemmat ja lapset jotka ovat aikuisia eivät samalle mökille mahdu koska elämän rytmi ihan erilainen ja aikoinan kun lapsemme oli pieni ja juhannusta vietimme äitini mökillä ja hänkin tuli sinne kun lapsemme pyysi ja kun olutta otin ja huomatti ett ätaasko sitä olutt juodaan niin sanoin että olen tayttänyt jos 18v vuonna -78 ja juon niin monta olutta kun huvittaa ja siitä päätän ihan itse. Sanoppa vanhemmillesi ihan suoraan mitä ajattelet ja jos homma ei muutu niin kerrot että ei huvita teidän kanssa paljonkaan olla tekemissisä kun puututte liikaan minun ja perheeni elämään joka ei sovi.

Otan osaa kokemaasi. Äidilläni on NPH ja välillinen munchausenin syndrooma, mutta hän on sairaudentunnoton eikä suostu Harjavallan sairaalaan. Hänen mielestä minun ei kuuluisi nousta sängystä hänen näkemättä. Hän ei noudata Maslow:n tarvehierarkiaa eikä Eriksonin teoriaa. Hän pitää itseään jumalana ja väittää olevansa synnitön, vaikka rikkoo monia Jumalan käskyjä.

Katkaise yhteydet äitiisi sekä puhelimitse että muilla aistikontakteilla.

Eivät asiasi ole huonosti. Monella on tilanne, jossa vanhemmat ovat kykenemättömiä välittämään lapsistaan. Olet niin nuori vielä, että suhteesi äitiisi on hakusessa. Olisi hyvä, jos voisit suhtautua häneen ihmisenä, yrittää hyväksyä hänet sellaisena kuin hän on. Tämä voisi helpottaa myös hänen oloaan. Myöskään lapsilla ei ole oikeuttaa esittää vaatimuksia siitä, että minkälaisia vanhemmat ovat. Minkä he sille tekevät minkälaisia ovat? Yhtä vähän kuin sinä, heidän lapsensa.

Sinun olisi hyvä pitää tietynlaista etäisyyttä vanhempiisi, katkaiosta tämä läheisriippuvaisuussuhde. Muuten se kestää äitisi vanhuuteen asti. itse suosittelisin tekemään sen huomaamattomalla tavalla. alat elämään itsenäistä elämää, et takerru äitisi käytökseen ja vaatimuksiin, ja annat väleihinne tulla henkistä ja fyysistä etäisyyttä. tee jokin rutiini, kuinka usein käyt äitisi luona; esim kerran kk alussa, sitten harvennat välejä.

Suhtaudu äitiisi kohteliaasti, kuin vieraaseen ihmiseen, niin tämä auttaa häntäkin luomaan nahkaansa. Osoita häntä kohtaan arvostusta ja kunnioitusta, kuin vanhempaasi kohtaan; tämä tuo sopivaa asiallisuutta väläeihinne.

Olet nuori, ehkä pystyt toimimaan näin? Itse olen vanhempi, ja vasta nyt vanhempana alan nähdä, tai tunnistaa äitini vaikutuksen koko perheeseen ja perheen jäsenten läheisriippuvaisuuteen, ym sontaa..

Kannattaa itsenäistyä ja erillistyä vanhemmistaan jo nuorempana, sitä parempia vuosia tulossa. Jos pysyt lähellä tutuissa vuorovaikutuskaavoissa, ja läheisriippuvaisuuden pauloissa, pahemmaksi ja uuvuttavammaksi vain menee.

Tilanteesi on hankala. Mutta napanuora on katkaistava joskus. Sinä elät omaa elämääsi ja vanhemmat omaansa.

Yhteise juhlapyhät ja lomat. Kerro heille, että tästälähtien vietätte joka toisen joulun miehesi vanhempien luona ja joka toisen joulun heillä, jos se heille sopii. Ja sama koskee myös yhteisiä mökkilomia. Aluksi he loukkaantuvat sinuun suunnattomasti ja syyttävät miestäsi tästä kaikesta. Mutta älä välitä siitä.

Aviopuolisohan ei koskaan ole "sopiva". Joko hänellä on liian pienet tulot, väärä koulutus, ammatti, tai ulkoinen ei muuten mielytä vanhempia. Syitä löytyy paljon :). Mutta sinä olet puolisosi valinnut ja jos olet itse tyytyvänen elämääsi. Niin se riittää. Miehesi on naimisissa sinun kanssasi. Sukua ei siihen tarvita.

Äitisi purkaa turhautuneisuutta sinuun ja sillä yrittää hallita sinua. Näissä hankalissa suhteissa vanhemmat yleensä syyttävät jälkikasvuaan omista epäonnistumisistaan. Mutta tätä syntisäkkiä sinun ei tarvitse ottaa kannettavaksi. Siis suosittelen tiettyjen rajojen vetämistä. Elä omaa elämää sellaisena, kun tahdot. Ja omien sääntöjen pohjalta.Tapaa vanhempiasi silloin kun sinulle/teille sopii.

Muista, että kaikkia ei voi AINA mielyttää ja eikä se ole tarpeenkaan. Sinun ja puolisosi ja mahdollisten lasten hyvinvointi on ensisijaisen tärkeää. Ja siihen on myös sinun vanhempiesi opittava.

Varmasti tulette itsekin huomaamaan aikanaan, että lapset ovat ärkeintä aina äideille, olivatpa ne lapset sitten kuinka vanhoja hyvänsä.

Varmasti kolmekymppinen on iässä, jossa ei halua äidilleen kertoa kaikkia asioita ja jotenkin haluaisi olla äitiään viisaampi, mutta myöhemmin tuntuukin hyvältä kun äiti välittää.
Tosin voittehan itse pitää sitä yhteyttä ja kertoa senverran, että äiti tuntee teidän pärjäävän, sillä äideille on tärkeää että lapsensa pärjää ja ei joudu kärsimään.
Äidin sydän ei lakkaa rakastamasta lastaan koskaan.

Kyllä ne äidit jättävät teidät rauhaan ja elävät omaa elämäänsä, kun he tietävät lapsensa voivan hyvin ja olevan turvassa. Joten ole äidillesi rehellinen, kerro jos kaikki on hyvin, mutta kerro myös jos on vaikeuksi, sillä parempaa tukea et voi saada mistään muualta.

Älä vaan lopeta pitämästä yhteyttä äitiisi mutta sun pitää ihan rohkeesti kertoa hänelle rajasi vaikka kuinka kuulisit että häntä sitten ei nukuta öisin kun ajattelee asioita. Luulenpa että tässä on nyt kyse vanhempien suhteesta enemmän kuin sinun ja äitisi koska jos äitisi olisi onnellinen suhteessaan niin ei sinua vaivaisi näin ja riitelisi kaikkien kanssa ja sillenhän sinä et voi mitään. Olet nyt vaan tässä vähän semmonen roskakori pahalle ololle. Joskus äidit näin tekee ja muutkin. Sun pitää vaan alkaa puhua äidilles eri tavalla ei loukkaavasti vaan että hän huomaa että tiettyja rajoja on mitä ei ylitetä ja missä mennään. Yritä löytää semmoinen kaveri suhde näin aikuis-iässa eikä äiti lapsi suhde. Ei varmaan yhdessä yössä tilanne muutu mutta ala tekemään sen eteen työtä niin kyllä se siitä.

Mun äiti aina ajoi keskustelun siihen pisteeseen että sai minut poissa tolaltaan tai älähtämään. Oikein naurahti tyytyväisenä kun sai vihastumaan. Sukulaisillakin oli aina kaikkien edessä: katsotaan kuinka tyttö suuttuu, noni suututkos? Missä kiukku viipyy?
Usein annoin näissä tilanteissa olla ja häivyin ulos vaan siitäkös repesi! Katsokaa se luovutti, käveli pois hahaa! Hermo ei kestänyt. Eli huono käytös on ok ja se että yllytetään toinen suuttumaan turhaan? Ymmärrystä pitäisi herua tälle käytökselle?

Olen omin voimin kasvanut yli sitten helposti kiukustavasta tasapainoisempaa suuntaa ilman äitiä. Enemmän sitä hermo on kireällä jos koko ajan ollaan tökkimässä ja vähätelemässä toisen arvoa. Kaikki äidit ei osaa olla äitejä vaan kirjaimmellisesti lapsen kiusaajia.

Tuo viestin aloitus olisi voinut olla omasta elämästäni! ja juuri tuli vietettyä yksi mökkiviikonloppu. Ja taas päätin että nyt saa riittää. Mutta sehän se on, ei omiin vanhempiin voi katkaista välejä kokonaan. Ei se tuntuisi oikealta. :( Minulla ei ole omaa perhettä, olen 27v. ja sinkkuna jo viitisen vuotta. Tämä tuntuu hiertävän minun ja vanhempieni välejä. Myös ystävyyssuhteissani on tapahtunut muutoksia sitten teini-ikäni mikä on enemmän kuin normaalia mutta äitini on kuulemma huolissaan ja kaivaa vanhojen ystävieni nimiä esiin ja piti jonkun "olen huolissani" puheen veljelleni joka mamman poikana oli sitten baarissa minun kavereihini törmätessä kertonut miten minulla ei mene kovin hyvin ym. mitä tälläisessä tilanteessa voi edes tehdä. Yritän olla reagoimatta mihinkään kovin voimakkaasti mutta tuntuu että oma aikuisuuteni varastetaan minulta ja yritetään aina puhua alas. Joo on totta että elämäni on niin sanotusti vaiheessa. Olen juuri valmistunut, ei ole sitä parisuhdetta ja tavallaan etsin sitä omaa aikuisuuttani. Mutta sehän on ihan normaalia eikä minulla ole mikään kiire perustaa perhettä vain sen takia että nyt se on tehtävä!
Isäni sanoo minua joskus pojakseen. Tekee sen ihan kiusatakseen minua kun en seurustele. Olen siis ihan naisen näköinen kylläkin. Jouluna veljeni oli aaton tyttöystävänsä vanhemmilla ja minä sain sitten mykkäkoulut ja kiukuttelut niskoilleni. Onhan näitä, esimerkkejä riittäisi. Jos yritän hyvässä hengessä puuttua epäkohteliaisiin kettuiluihin saan vaan vastaukseksi että kuvittelen kaiken ja keksin omiani. Veikkaan että jos suuttuisin todella, he saisivat vain nautintoa siitä. Ja sen jälkeen levittelisivät juttua etten ole ihan ok. Hohhoh, aihe on kyllä oikeasti vakava mutta ei voi muuta sanoa kun että mikä ihmisiä vaivaa!
Minusta on myös huolestuttavaa että äitini ei sano ääneen mikä häntä milloinkin vaivaa. Joskus kun näkee selvästi että on ihan hiilenä mutta se sitten puretaan epäsuorasti ilkeilemällä. Esim. tuo joulujuttu, ei sano suoraan että harmittaa kun poika ei tullut aattona vaan ollaan ihan hirveitä sitten muille monta päivää.
Käyn lähes joka viikonloppu vanhemmillani. Nyt sitten sanoin että taidan ensiviikonloppuna viettää koti vkl.n, ihan neutraalilla äänensävyllä niin isäni sanoi että sinustahan on ylpeä tullut. Mitä tuo edes tuossa tilanteessa tarkoittaa. Että ylpeyttäni en tule käymään heillä?
Minulla ei ole aikomustakaan ryhtyä parantamaan tätä tilannetta koska pelkään todella että kaivan itseni suohon ja kohta en itsekään nää mikä on normaalia ja mikä ei.

Itse olen tälläisen miehen puoliso; oli hyvin sanottu että puolison mielipiteillä ja suunnitelmilla ei ole mitään merkitystä koska niin se juuri menee.. Jos haluat parisuhteesi pelastaa niin kannatan todella rajojen laittamista suhteessa vanhempiisi. Yhdessäoloa myös teidän ehdoilla. Onneksi sentään itse ymmärrät vihdoin tilanteen.

Se oma elämä on vain otettava vaikka se harnittaisi vanhempia ja sanoppa ihan suoraan että meidän perhe tekee niinkuin haluatte ja en enää lapsuuden perheen kometoja tai pyyntöjä ota vastaan.

Kuinka vanhemmat voi tehdä niin itsekkään teon että roikkuu lapsissaan tai yrittää manipuloida. Se on kaukana mistään välittämisestä, ihan pelkästään itsekkäät taka-ajatukset, minäminä. Halu määrätä ja pomottaa, tyytyväisyyden tunne kun oma kanta menee läpi ja jopa vaikeiden tilanteiden järjestäminen että voisi meuhkata asiasta. Luulisi että on hienoa kun on saanut kokea vanhemmuuden ja varmasti paljon muuta, miksi vielä pitää lapsien kautta elää. Se on varmasti joku sairaus johon vielä joskus keksitään ihan omat termistötkin, ellei jo ole, en tiedä. Ei luulisi kovin vaikea ymmärtää että ei toista ihmistä voi omistaa, jo lastakin (nuorena siis) pitäisi kunnioittaa yksilönä, jotta kasvaa oma persoona ja oma tulevaisuus.

Minulla samankaltaisia ongelmia paitsi asun yksin enkä ole siis perheellinen. Vanhempani olettavat, että minulla olisi aina aikaa joka viikonloppu heille, he tunkeutuvat joskus täysin ilmoittamatta kotiini (heillä on vara-avain koska sairastan epilepsiaa), kurkkivat kaappeihini ja lipastoihin, tarkistavat jopa kissani vessan, että olenko varmasti siivonnut sen.

Sitten seuraa liuta kysymyksiä: oletko varmasti muistanut ottaa lääkkeesi (kohtauksia ei ole ollut 12 vuoteen), olethan varmasti leikkinyt kissasi kanssa, kai sinulla on tarpeeksi rahaa vuokranmaksuun ja ruokaan jne.

Kontrolloimista esiintyy kuitenkin vähemmän kuin vielä vanhemmilla asuessa. Silloin jompikumpi vanhemmista saattoi vain rynnätä huoneeseeni koputtamatta katsomaan mitä teen siellä ilman varoitusta ja ilman mitään syytä. Samoin vessassa ei saanut käydä yöllä jos et ollut hiirenhiljaa. Sitten yleensä pakotettiin tekemään isän kanssa kotitöitä. Ei siinä mitään kyllä minä ne tein, mutta ei koskaan ikinä kuunaan vanhemmat käskeneet veljiäni tekemään kotitöitä. Isoveljiä paapottiin kuin mitäkin prinssejä ja sen huomasi veljien käytöksestäkin teini-iässä: joka viikonloppu putkassa kun kännissä riehuttu tai kotiin poliisisaattueella ja yläkoulun seinään lumipalloilla kirjoiteltu ''Rehtori on homo''.

Muistan eräänkin tapauksen kun nuorempi isoveljistäni sanoi äidille ammattiopiston aikoihin, että ''Minä en jaksa mennä tänään kouluun. Jään nukkumaan''. Noh äiti totesi siihen vaan ok ja soitti koululle, että veljeni on kipeä. Kokeilin sitten kerran itse samaa ja äitini veti semmoisen raivokohtauksen ettei mitään järkeä ja kun kysyin miksi veli sitten saa jäädä kotiin noin vaan millon huvittaa niin ei tullut vastausta. Toinen ollut tämä, että jos veljet satuttanu vaikka sormensa johonkin niin siitä vietiin sairaalaan ja soitettiin koululle, että on poika viikon sairaslomalla, mutta jos minulla sattui vaikka olemaan 38.8 astetta kuumetta niin äiti pisti minut silti talvellakin kävelemään kouluun minne sattui olemaan 5km matkaa. Yleensä opettaja sitten lähetti kotiin takasin sairastamaan ja äiti syytti minua kotona lintsaamisesta kunnes soitti aina opettajalle.

Kuulostaa jotenkin tutulta :( itse masennus diagnoosilla,ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö myös. Olen suvun taustojen takia ottanut selvää eri persoonallisuushäiriöistä. Anteeksi kun alan tällaisia puhumaan heti alkuun,eihän minulla ole oikeus diagnosoida ketään,mutta se että voi löytää tätä kautta selityksen.jonkun ihmisen käytökselle,antaa lohtua itselle. Ja ymmärrystä läheisen käytkselle. Eli suosittelisin googlaamaan narsismin,epävakaan persoonallisuushäiriön,sekä tuon yleistyneen ahdistuneisuushäiriön. Niistä voi löytää jotain tuttuja piirteitä,ja sillon käsittää,ettei esim. äitisi ehdoin tahdoin käyttäydy ikävästi. Näitä tutkineena luin jostain että jokaisella suomalaisella olisi jokin persoonallisuushäiriö. En ollenkaan tarkoita leimata tai tuomita,se on ikävää!!! Ajattelin vain kertoa mikä itseä on auttanut miettiessä sukulaisten käytöstä. Kuulen aika paljon ihmisten puhuvan toisistaa ilman että tietävät kaikkia faktoja,niin he tekevät hiukka vääriä päätelmiä. Ja sellainen "rikkinäinen puhelin",kun joku juoruaa jotain,kuulija kuulee väärin,tai kärjistää asiat väärin,jotka kertoo täytenä totuutena eteenpäin,niin äkkiä on ylsi ihminen "tuomittu" ilman että on itse voinut edes kertoa omaa kantaa. Eli selvensin vain,etten tarkoita tuomita,enkä ole mikään tuomitsemaan muita. Mutta aina tieto ei lisää tuskaa,että jos vaikka saatat löytää ymmärrystä äidin käytökseen sitä kautta? Tsemppiä!!!!

Aikuistukaa ja asettakaa itse omat rajanne vanhemmillenne. Jos ette osaa, se on oma vika.

Tiukat uudet säännöt soittelevalle äidille:
Mulle ei saa soittaa aamuisin, koska mulla on kiire että ehdin duuniin. Mulle ei saa soittaa töihin, mä saan potkut kun sä jatkuvasti häiritset sinne. Jos sulla on kiireellistä asiaa, laita tekstari, mä soitan sulle takaisinpäin. Mulle ei saa soittaa ke-illalla kun harrastan...
Jatka tätä opetusmielessä vähän aikaa, sitten älä enää vastaa, jos sääntöjäsi ei kunnioiteta. Soita äidille takaisinpäin vasta sitten kun on "hetki jonka itse olet aiemmin kertonut sinulle soitteluun sopivan." Sano:"Olit soittanut, en ehtinyt vastaamaan kun olin duunissa/harrastamassa...

Tiukat säännöt vkonlopuista, yheisistä menoista ja kyläilyistä:
Voisitko ilmoittaa etukäteen jos olet tulossa kotiini, kun meillä on omia...Mulle ei sovi tämä viikonloppu koska mun perheessä on...
Jatka tätä jonkun aikaa, sitten jos äitisi yhä saapuu yllättäen himaasi, totea että sori, harmi että et soittanut etukääteen, koska nyt mun on ihan pakko lähteä...ja poistu itse kodistasi, älä päästä yllätysvieraaksi änkeytynyttä vanhempaasi eteistä pidemmälle. Jos yhä vaatii reissuihinsa mukaan, totea vain "Tällä kertaa en tule." Toista tätä samaa lausetta ainoana vastaauksena, jos äiti ei hyväksy kieltäytymistäsi ja vastavinkuu ja itkee että sun pitäiisi tulla mukaan, halusit tai ei.

Kypsymätön vanhempi tietnekin kiukuttelee ja syyllistää sinua alati uusista rajoistasi, joita vaadit. Uskominen voi viedä jopa vuosia. Never mind. Pidä rajasi aina. Lopulta vanhhempasi on hyväksyy ja ymmärtää. Oman äitini sain jopa kasvamaan niin, että kuulin häneltä muutaman vuoden jälkeen hyvin aikuiseksi muuttuneen mielipiteen toisille sukulaisille kahvipöydässä :"(Mun tytttärelleni) Xx:lle ei saa soittaa töihin! Kuulkaa, te ette saa häiritä sen työtä turhilla asioillanne hei!"

Aikuisen kesken sukulaissuhteet hoidetaan asiallisesti kuten hyvien ystävien kesken, molemminpuolisella kunnioituksella. Jos et vaadi tai ota väkisin itsellesi kunnioitusta, et sitä myöskään saa.

No joo, on kyllä aika pimeetä. Olen myös huomannut että juttuja on turha oikoa kun ei siitä tule mitään. Lähinnä saan sitten syytöksiä että minä "olen mahdoton" tai muuta vastaavaa. Paras kai olla vain neutraali ja näyttää että jutut eivät minuun uppoa. Joitain juttuja olen myös selvitellyt sukulaisille mutta yritän pitää ns. kevyen linjan keskusteluissa, en halua ongelmia tai turhaa draamaa.

Harmillista myös että juoru-äitini on saanut yhden sukulaisen mukaansa valheiden jauhamiseen. En ymmärrä mikä hänenkin motiivinsa on, meillä kun mielestäni on aina ollut neutraalit välit. Etäisyyden ottaminen ja pitäminen auttaa mutta tuntuu uuvuttavalta että aina keskusteluissa pitää varoa mitä puhuu, ja tietysti joskus vahingoissa lipsautan jotain henkilökohtaista ja sitten harmittelen jälkeenpäin miksi piti sekin kertoa. Olen myös nykyisin varovaisempi muissakin sukulaisuus suhteissa, olo ettei kehenkään voi luottaa senkun kasvaa. Toisaalta haluaisin että välit olisivat normaalit ja voisi jakaa elämän asioita normaalisti, perhettä kun tässä maailmassa on aika vähän, mutta en usko että se on mahdollista, valitettavasti. Se että joku riepottelee minun henk.koht. elämääni ja liioittelee/keksii on vaan niin loukkaavaa että aika vaikeaa unohtaa ja sitten pitäisi vielä olla sen päälle miellyttävä ettei taas lähde uusia juttuja.

Näitä lukiessa tajuaa olevansa onnellinen kun kummankin puolen suku on ihan täysjärkistä sakkia :P Eivät puutu asioihini tai elämääni mitenkään mutta auttavat silloin jos tarvin vähän jeesiä. Olen siunattu suvun suhteen, great!!

Ihminen on oikeasti aikuinen vasta sinä päivänä, kun hän ymmärtää omia vanhempiaan. Niin syyt kuin seuraukset ja kaikki se, mikä niistä sikiää. Ja kun osaa ja pystyy antamaan anteeksi. Ymmärtäen.