Pimeä syyskuun ilta, taivas vihmoi vettä ja tuuli raastoi puista lehtiä mukaansa, lennättäen niitä ilmassa, kunnes ne muuttuivat sateesta painaviksi ja putosivat vasten maata.
Jenny kulki kuin unessa, tuskin huomasi kastuneensa. Hänellä oli vain yksi selkeä ajatus, pois tästä kurjasta maailmasta, pois tästä köyhyydestä ja puuttesta joka teki hänen elämänsä toivottoman vaikeaksi.
Viikkojen ajan hän oli suunnitellut tätä, tehnyt valmisteluja; kun minua ei enää ole ajatuksella.
Tänään, juuri nyt, hän aikoi kävellä meren rantaan, antaa aaltojen huuhdella itsensä kauas pois, pois kärsimästä, kuten hän ajatteli.
-Ohoh, anteeksi, en huomannut sinua kun yritin sateenvarjoni kanssa selvitä tässä tuulessa,- sanoi mies joka käveli suoraan päin Jennyä, joka kaatui sateen liukastamalla jalkakäytävällä.
-Ei se mitään, minä selviän, olen menossa,- sopersi Jenny itkun sekaisella äänellä.
Kelmeän katulampun hämärässä valossa mies huomasi Jennyn polvesta vuotavan verta joka valui punaisena juovana kohti nilkkaa.
-Asutko lähellä, voin auttaa sinut kotiin, polvesi sattui,- hän puheli rauhoittavasti, mutta Jenny painoi vain päänsä alas puhumattomana.
-Ei,mutta minähän tiedän kuka sinä olet, olet se tyttö maitokaupasta, olethan?-
- Asun tässä ihan lähellä, tule, puhdistan tuon haavan ja keitän meille teetä,...
Kuka jatkaa...
Jenny kulki kuin unessa, tuskin huomasi kastuneensa. Hänellä oli vain yksi selkeä ajatus, pois tästä kurjasta maailmasta, pois tästä köyhyydestä ja puuttesta joka teki hänen elämänsä toivottoman vaikeaksi.
Viikkojen ajan hän oli suunnitellut tätä, tehnyt valmisteluja; kun minua ei enää ole ajatuksella.
Tänään, juuri nyt, hän aikoi kävellä meren rantaan, antaa aaltojen huuhdella itsensä kauas pois, pois kärsimästä, kuten hän ajatteli.
-Ohoh, anteeksi, en huomannut sinua kun yritin sateenvarjoni kanssa selvitä tässä tuulessa,- sanoi mies joka käveli suoraan päin Jennyä, joka kaatui sateen liukastamalla jalkakäytävällä.
-Ei se mitään, minä selviän, olen menossa,- sopersi Jenny itkun sekaisella äänellä.
Kelmeän katulampun hämärässä valossa mies huomasi Jennyn polvesta vuotavan verta joka valui punaisena juovana kohti nilkkaa.
-Asutko lähellä, voin auttaa sinut kotiin, polvesi sattui,- hän puheli rauhoittavasti, mutta Jenny painoi vain päänsä alas puhumattomana.
-Ei,mutta minähän tiedän kuka sinä olet, olet se tyttö maitokaupasta, olethan?-
- Asun tässä ihan lähellä, tule, puhdistan tuon haavan ja keitän meille teetä,...
Kuka jatkaa...
Vastaukset 21
Vanhimmat
Jenny katsoi miehen suklaanruskeisin silmiin ja
siinä, sillä hetkellä hän muisti ne monet kertomukset köyhästä tyttöparasta, jonka elämä oli saanut aivan uskomattoman onnellisen käänteen jonkin satumaisen onnenpotkun ansiosta.
Mihinkään rakkauteen ensi silmäyksellä Jenny ei voinut uskoa kaiken kokemansa jälkeen. Hän muisti vuokraisäntänsä kähmimis yritykset tunkkaisessa rappukäytävässä. Hänen mieleensä muistui myöskin maitokauppiaan irstas hymy ja vihjailevat puheet aamuina jolloin he olivat kahden myymälän takahuoneessa lajittelemassa tarjolle asetettavia maito ja kermapulloja.
Jenny oli elämäänsä kyllästynyt, rakkaudessaan pettynyt ja vakaasti päättänyt ettei koskaan enää antaisi elämäänsä tunteiden virran vietäväksi. Eikä siitä ollut kysymys nytkään, että hän olisi ajatellut rakkautta ja kiintymystä kehenkään mieheen, mutta oman kauneutensa tietäen ja tiedostaen sen vetovoiman mikä hänessä oli, sen miehiin tehoavan naisellisen avuttomuutensa ja sinisten silmiensdä verhotun, lupaavan katseen hän kuiskasi:
jatkuu
-Jokohan se teevesi kiehuu????
Jenny oli päättänyt, että nyt hä ei anna romantiikalle sijaa, vaan pysyy kylmän realistisena. Unelmat ovat ja pysyvät vain unelmina.
-ja oliskohan sinulla laastaria tuohon polveen??
Mies räväytti ruskeat silmänsä suuriksi, nousi, ja poistui keittiöön. Takaisin tullessa hänellä oli toisessa kädessä höyryävä teekuppi ja toisessa laastari.
-ole hyvä ja nosta hameenhelmaasi, että voin hoitaa sinua, sanoi ruskeasilmä sametinpehmeällä bassoäänellään,
Hetkessä jenny....
kylmä tuuli ja sade olivat saneet aikaan sen, että miehen muuten niin miehekäs olemus oli muuttanut hänen äänensä liian pehmeäksi ja jotenkin naismaiseksi. Mutta höyryävä lämmin tee houkutteli Jenniä niin paljon, että vaikka sitä olisi ollut tarjoamassa eunukin ääninen punanenäinen naapurin Uuno, ei Jenni olisi kieltäytynyt tarjouksesta.Antamatta tilaa romantiikan nälälleen ja unohtaen aito naisellisen laskelmallisuutensa, Jenny vain realiteetit huomioiden tarttui teekuppiin, maisteli sitä pienin siemauksin ja joi. Hän ymmärsi että mahdollisen vilustumisen seuraukset oli minimoitava, joten hän myöskin miehen kehoittaessa nostamaan hameen helmaa hoitotoimenpiteitä varten kieltäytyi hymyillen ja ojentaen kätensä johon mies nöyrästi antoi laastarin....
Jenny katsoi miestä kysyvästi;- Missä ovat puhdistus tarvikkeet, haavassa on hiekkaa ja likaa,-pitäisi ensin puhdistaa haava; hän sanoi arasti.
Tottakai,- ja mies katosi kylpyhoneeseen, sieltä kuului kaapin avaamisen ääni, ikäänkuin jotain olisi laskettu alas.
Jenny tunsi nenässään ihanan partaveden tuoksun jo ennen miehen saapumista pumpulin ja puhtistusaineen kanssa.
-Mikä on nimesi,- kysyi mies,- minä olen Onni.
- Olen Jenny, mutta en halua häiritä enempää, haava on kunnossa, juon vain tämän teen...-
-Ei, En päästä sinua. Olen jo kauan ihaillut salaa ja toivonut että voisimme tutustua, ethän menen vielä, jutellaan, mistä olit tulossa, vai...
>Oikeastaan olin lähdössä, sai Jenny kuiskatuksi
tukahtuneella äänellä.
Miehen avulias huolehtiminen ja ystävällisyys koskettivat hänen vereslihalla olevaa sisintään, joka oli viime päivinä saanut sellaisen iskun, ettei Jenny ollut nähnyt muuta pakotietä kuin jättää pysyvästi, lopullisesti koko maailma. Antaa meren aaltojen huuhtoa hänet, pestä sen suolaisessa vedessa pois kivun jyskytys kuin moukarin iskut tajunnassa:"Hyljätty, Hyljätty."
Nyt hänen elämänsä oli sekasortoisempi kuin koskaan aikaisemmin. Tuska oli ollut selkeä ja tiedostettu tunne, mutta mitä oli tämä uusi elämänhalua muistuttava uteliaisuus ja halu katsoa, jospa kaikki ei olisikaan hänen kohdallaan ohi.
Jenny muisti isoäitinsä sanat, hän kuuli ne alitajunnassaan selkeinä:"Ei yksikään mies ole surun, eikä ilon arvoinen."
Enää hän ei uskonut mummonsa sanoja, van toisteli hiljaisessa mielessään sanaa "onni."
Sehän oli tämän komean, herrasmiehen nimi ja Jenny uskoi kohdanneensa onnensa syksyisenä koleana iltayönä, jolloin hän ei uskonut enää minkään onnen tulevan vastaan elämässään. Mutta tuossa hänen edessään oli kirjaimellisesti onni ja pieni lämmin huvittunut hymy huulillaan Jenny kuiskasi tuon nimen ja...
alkoi kertomaan kuinka hänen elämänsä oli tullut niin vaikeaksi ettei hän enää uskonut jaksavansa elää.
-Ymmärrätkö minua, Onni, ymmärrätkö että olen menettänyt kaiken, kaiken sen mistä aina haaveilin, minkä varaan rakensin tulevaisuuttani.
Maalla olin onnellinen, kunnes jäin yksin kotitalooni ja oli pakko muuttaa työtä etsimään tänne kaupunkiin.
Sain työtä maitokauppiaalta joka nyt on alkanut käydä tunkeilevaksi, kiristää minua... vaatii...
itselleen... - ja kyynelet tulvivat valtoimenaan Jennyn silmistä.
Koko keho vapisi kuin pelon riivaamana, Onni istuutui Jennyn vierelle, kietoi kädet hänen hartioidensa ympärille ja puheli rauhoittavasti; - Anna itkun tulla, olen tässä lähelläsi eikä mikään vaara sinua täällä uhkaa.-
Jenny yskäisi, sanat juuttuivat kurkkuun, vain vaivoin hän sai sanottua; Ei minulla ole ketään..
Jynny kavahti omia tunteitansa, voinko minä tuntea näin, vieras ihminen saa läheisyydellään muistikuvat katoamaan mielestäni kuin tuuli synkät pilvet taivaan laelta.
Siinä he istuivat tuntien toistensa lämmön virtaavan polttavana toinen toisensa sisimpään.
Onni ajatteli ettei mikään maailmassa saisi häntä luopumaan tästä tytöstä, olkoon tapahtunut mitä tahansa, hän haluaisi korjata kaiken, tuoda toivon ja ilon tytön elämään.
Hän mietti Jennyn sanoja, maitokauppiaan halua alistaa nuori neito omien halujensa orjaksi, ilkeys ja piittaamattomuus jota tuo kurja mies osoitti palkollistaan kohtaan, sai hänet vihaiseksi.
- ja että se kurja vielä meni sekoittamaan koko Jennyn muunkin elämän ilkeillä, perättömillä puheillaan; mietti Onni, ja puristi Jennyn tiukemmin vasten rintaansa.
Jenny tunsi kuinka kosteat huulet painautuivat hänen poskelleen... siirtyivät otsalle ja...
Silloin Jenny muisti:- kahvinkeitin, kahvinkeitin, minulla jäi kahvinkeitin päälle,,,,kotona syttyy tulipalo.
Salamana jenny hyökkäsi eteiseen, otti takkinsa ja tarttui ovenkahvaan.
-Entäs minä, jätätkö nyt minut? kysyi Omnni hätääntyneenä, ja hänen ruskeat silmänsä katsoivat Jennyä kuin uskollinen labradorinnoutaja.
Jenny ei kuitenkaan enää välittänyt onnistaan eikä onnestaan, hän vain ajatteli kuinka kohta äidin antama jalopuinen lipasto palaisi. Hän viiletti kohti asuntoaan. Unohtuneet olivat ruskeat silmät, maitokauppias ja polvihaava... mielessä vain jyskytti kahvinkeitin...tulipalo.... lipasto....
seassa hän kuuli miehen kiihkeän, käheän kuiskauksen:"rakastan sinua."
Sitten Jenny vaipui onnesta pyörtyneenä lattialle.
Seuraava tajuisuuden tilassa oleva näköhavainto piirtyi hänen silmiensä verkkokalvoon ja jäi mielen maailmaan pysyvänä. Lattialla maaten hän katseensa kohotettuaan näki, että hänen edessään seisoi Onni, ryhdikkäänä ja valmiina astumaan hänen loppuelämänsä onnellistuttajaksi...
oli rakkaus Jennyn saattanut, että mieleen tulivat vanhat huonekalutkin hänen yrittäessään voittaa kiihkeän intohimonsa, jonka Onnin näkeminen hänen edessään sai aikaa.
Viime hetkellä hän oli riistäytynyt irti Onnin hellien, mutta vaativien käsien hyväilystä ja juostessaan asuntoaan kohti hän toisteli sanaa:"tulipalo "tulipalo."
Hänen omat tuntensa vain paloivat intohimon roihuavassa liekissä ja hän ratsasti oman kiihkonsa myrskyävien aaltojen aallonharjalla sokaistuneena erottamaan todellisuutta kuvitellusta.Itsesuojeluvaisto oli tuonut hänen mieleensä kahvinkeittimen ja tulipalon...eihän Jenny edes juonut kahvia. Tee, pikkuisen rommilla vahvistettuna oli ollut hänen lempijuomansa pikkutytöstä lähtien."Tulipalo...lipasto"... vähän rauhoituttuaan Jenny mielsi asioiden Freudilaisen syy-yhteyden ja järkevänä nuorena naisena...
palasi mieleen. Hän oli rakastanut kiihkeästi, kaikki oli silloin niin selvää, hän menisi naimisiin lapsuuden ystävänsä kanssa, perustaisi perheen, saisi kenties lapsiakin... ja sitten, tuo kauppias ilkeydessään tuhosi kaiken.
Rakkani ei uskonut minua, ei luottanut minuun, vaan lähti ovet paukkuen, ilkkuen ja ivaten, vaikka en ollt tehnyt mitään pahaa...
Olenko minä elossa, tuo mies tuossa, hän oli niin lämmin, mietti Jenny ja aikoi nousta sesomaan.
Onni ojensi kätensä auttaakseen, katse kohtasi katseen eikä sanoja tarvittu, tunteet paloivat, hehkuivat katseen kirkkaudessa, mielettömyyttäkö,
mietti Jenny.
Tyttö kulta, mikä sinulle tuli, etkö ole syönyt mitään kun olet noin heikko, puheli Onni ja asetteli pöydälle iltapalaa.
Jenny hymyili arvoituksellisesti, vieläkin päästään pyörällä,miettien voiko kukaan todella sanoa rakastavansa toista vaikka ei edes tunne, onko hän tosisaan vai yrittääkö vietellä minua...
komea mies ja kuinka hellästi hän minua piteli.
- Nyt jätät kaikki murehtimiset, sanoi Onni, minulla on pieni toimisto ja sinne tarvitsisin apua, ei, ei mitään laskelmia, vain puhelimeen vastaamista ja ...
Ei, et mene sinne maitokauppaan enää, olkoon ukko siellä yksin miettimässä tekosiaan, minä pidän kiinni sinusta, en päästä sinua, rakkani, älä sano ei.. puheli Onni.
Jennyn posket punoittivat innosta ja odotuksesta. Voisinko minä, uskaltaisinko, ei eihän tämä voi olla totta, vai voisiko, olisiko tuo tuhoisa suunnitelmani tuonut kohtalon ohjaamana elämääni uuden rakkauden, jospa olenkin kuollut...
maailmassa, tai jospa näen unta.Jenny nipisti itseään tahtoessaan tietää uneksiko hän, mutta luullessaan nipistävänsä itseään hän satuttikin miehen ympärilleen kietoutunutta käsivartta ja mies perääntyi askeleen verran epäuskoinen katse silmissään.
Hän oli elämänsä aikana kokenut monta rakkausseikkailua ja tavannut naisia, jotka käyttäytyivät intohimonsa vallasa kuin naarastiikerit, mutta Jennyä Onni piti kokemattomana ja hellyydestään huolimatta kaikkea muuta kuin villikissana, joka kaipaa määrätynlaisia otteita.
Väärinkäsityksen seurauksena Jenny saikin siis kokea raivoisaa pyörremyrskyä muistuttavan rakastelukohtauksen.Tunteiden ja intohimon tulvavesi vyöryi yli äyräidensä ja vaikka Jenny jo tajuttomuuden ja tietoisuuden rajamailla lattialla maatessaan olikin nähnyt edessään seisovan(Onnin)mahdollisuuden saattaa hänet seitsemänteen taivaaseen, niin hän esteli.
"Odota rakkaani, onnen odotus on puoli onnea!"
Mies ei kuunnellut häntä, tai verensä kosken lailla kuohuvan kohinan tähden kuullut muuta kuin oman halunsa ja tahtonsa vaatimukset.
Jälkeen päin.....
koska mieleen tulvi ajatus yöstä Onnin kainalossa, unohtamassa kaikki huolet ja murheet, paeta todellisuutta haaveiden luomaan lemmenmaahan.
Onni seisoi ovella sukkasillaan, hänen huutonsa oli kiirinyt kadun kaiun monikertaisesti saattelemana juoksevan Jennyn korviin, mutta vasta omat ajatukset saivat hänet palaamaan, mitä turhia tekosyitä etsimään, täällä odottaa tulinen mies, eikä Jenny vastustellut kun mies ohjasi hänet takaisin asuntoonsa, laittoi takin naulakkoon, viittasi huoneeseen päin ja sanoi;
Meidän ensi silmäyksellä liekkiin leimahtanut rakkautemme tulimuuri sulkee sinut ja minut, rakas tyttöseni vankilaan, josta vapauden suo vain kuolema.
Näin dramaattista kielenkäyttöä Jenny ei ollut koskaan aikaisemmin kuullut suomalaisen miehen suusta. Vai oliko tämä ruskeasilmäinen kiharatukkainen Onniksi esittäytynyt mies suomalainen ollenkaan!!!! Eiväthän täkäläiset miehet kovin intohimoisia ja romanttisia osanneet olla parhaalla tahdollaankaan.
Onnin hypnotisoiva katse oli saanut Jennyn niin lumoihinsa, ettei hän ollut kiinnittänyt mitään huomiota miehen puheen vierasperäiseen aksenttiin, muta nyt kun hän ajatteli, pystyi rauhoittuneena ajattelemaan järkevästi, niin kyllä tämä muukalainen kuului johonkin vieraaseen rotuun.
Silmänräpäyksessä tapahtunut rakastuminen oli kuitenkin haihduttanut Jennyn terveen arvostelukyvyn ja vaikka hän nyt huonetta tarkemmin silmäiltyään näkikin naulakossa beduiinipäähineen ja tajusi miehen olevan kotoisin islamilaisesta maasta, hän unohti kaiken. Tulen lailla polttava intohimo suonissaan Jenny riisuutui miehen ahnaiden kiihkosta loistavien silmien seuratessa hänen jokaista liikettään.Mutta Jenny ei osannut aavistaa, eikä omien tunteidensa myllerryksessä ottanut huomioon mahdollisuutta, että joku muukin seurasi hänen aistikasta haaremitanssiin verrattavaa riisuutumistaan. Ikkunan takana nimittäin katseli....
näkikö Jenny näkyjä... painoiko menneisyys kubat niin lujaksi hänen mieleensä ettei niistä päässyt eroon, ei täälläkään.
Hän perääntyi, ei , ei, se ei saa olla näin, minun pitää mennä pois, eihän tämä ole oikein, jospa vielä voisin korjata sen mikä on mennyt rikki... rakkaani, missä olet, tämä mies, kuka hän oikeastaan on, ja mitä minä olen tekemässä?
Palava tunne rinnassa pyysi häntä jäämään, antautumaan Onnin syliin, antaa kihkon purkautua ja entisen unohtua, enhän minä aikonut enää huomenna elää..., mutta järki sanoi, menen pois täältä, mene, äläkä palaa.
Jenny katsoi ikkunaan, sieltä katsoi takaisin tuttu ihminen, hän jonka syliin Jenny vielä eilen oli painautunut, upottanut kätensä miehen hiuksiin ja suudellut intohimoisesti noita huulia. Kuinka hän tuossa nyt katseli, mistä hän siihen ilmestyi, ei, kaikki ei ollut totta, Onni oli sekoittanut teen joukkoon jotain ja nyt Jenny näki unta, ei hän..
uskoa todeksi näkemäänsä.
Hallusination oli varmaankin saanut aikaan jokin huumaava aine, jota Onni niminen lumoava muukalainen oli teen seassa antanut hänen juoda.
Uskomattoman tunteiden variaation myllertäessä mielessään Jenny astui pari askelta kohti ikkunaa, jonka takana seisoi mies.Tämä Toivo, jonka kanssa hänen piti viikon kuluttua mennä naimisiin oli rakastanut häntä ja hän Toivoa, eikä heidän onnensa esteenä pitänyt olla mitään tai ketään.
Eikä Jenny ollut osanut edes pahimmissa kuvitelmissaan ottaa huomioon pienen maaseutukaupungin pahantahtoisten naapureiden valheellisia panetteluja, mitkä olivat saaneet myrkyn tavoin syöpyä Toivon mieleen.
Jenny oli tullut maalta kaupunkiin, saanut myyjättären paikan ja tavattuaan Toivon ja rakastuttuaan häneen elämä oli hymyillyt hänelle eiliseen iltaan asti.
Sitä riitaa ja rakastettunsa armottomia sanoja Jenny ei olisi edes tahtonut muistella, mutta tässä lumouksen kaltaisessa hetkessä, jolloin Toivo seisoi ikkunan takana, vain muutaman metrin päässä hänestä, hän muisti. Muisti miehen vihan vääristämät kasvot kun tämä oli huutanut hänelle ."Sinä petollinen käärme, kaiken mitä olet selkäni takana tehnyt, minä tiedän nyt....
kuitenkaan ollut tiennyt että kaikki puheet olivat panettelua.
Kuinka Toivo voi tuossa ikkunan takana seisoa, oliko hän seurannut minua, oliko katsellut koko ajan mitä huoneessa tapahtuu, mietti Jynny.
" Ei, kiitos tarjoilustasi, Onni; minun on nyt mentävä."
" Älä mene," yritti mies, mutta Jenny oli jo ovella, avasi sen kiireesti, syöksyi kadulle ja suoraan Toivon syliin.
Kyyneleet virtasivat molempien silmistä kun he siinä juttelivat, pyytelivät anteeksi ja selittivät selittämästä päästyäänkiin kuinka tähän tilanteeseen oli päädytty.
Yhdessä he suuntasivat askeleensa kohti Jennyn asuntoa. Molemmat miettivät, jos olisin..
ja jättänyt omaan arvoonsa sivullisten pahantahtoisuudessaan levittämät juorut olisin säästynyt tältä kaikelta.
Kuitenkin kaikkihan voi jatkua siitä mihin oli jäänyt, eihän mitään korvaamatonta oltu kuitenkaan menetetty.
Käsi tiukasti Jennyn ympärillä mies vaati ja vannotti Jennyä tästä lähtien aina kertomaan hänelle kaiken mikä olisi mahdollinen este ja syy heidän tulevalle onnelleen.
Jenny pysähtyi kuin naulittua ja katsoi miestä silmiin puoliksi hämmentynyt ja puoliksi kauhistunut ilme silmissään.Sitten hän kooten kaikki voimansa ja rohkeutensa rippeet vastasi Toivolle: "Minä kerron sinulle vain sen minkä itse tahdon, eikä sinunkaan tarvitse kertoa minulle itsestäsi kuin sen minkä katsot aiheellisksi ja minkä otaksunt kiinnostavan minua."
Sitä paitsi, kumpi meistä typerän mustasukkaisuutensa sokaisemana oli valmis uskomaan ensimmäiset kuulemansa valheelliset panettelevat puheet?!
Etkö sinä ollutkin se joka vihasi vallassa ajoit minut elämästäsi, edes kysymättä olivatko pahat puheet totta, oliko niissä edes siteeksikään totta.
Tätä rohkeutta ja määrätietoisuutta, minkä Jenny suureksi hämmästyksekseen itsessään yllättäen löysi, hän ei ollut uskonut pukeneensa juuri sanoiksi. Jenny kuuli itsensä puhuvan ja kuunteli kuin ulkopuolinen omaa päättäväistä puhettaan.
"Meidän avioliitostamme tulee totta minun ehdoillani, mutta ei niin ettetkö sinäkin saisi asettaa omia ehtojasi.
Laadimme selkeät pelisäännöt ja sitoudumme noudattamaan niitä."
Toivon tyrmistyneen epäuskoisen katseen edessä....
odottaen mitä Toivo vastaisi.
Hetken he vain katselivat toisiansa, kunnes Jenny huomasi että nyt pitää sanoa kaikki mikä mieltä painaa, muutoin hänellä ei ehkä olisi rohkeutta
palata asiaan uudelleen.
" Niin, mielestäni mustasukkaisuus ei kuulu suhteeseen jos todella haluaa jakaa elämänsä toisen ihmisen kanssa. Pitää osata luottaa ja itsekin olla luottamuksen arvoinen jos todella rakastaa, epäilyksen varjo sumentaa ajatukset ja estää näkemästä todellisen luonteen, peittää tunteet ja kahlitsee toisen osapuolen. Sitäkö haluat, pitää minua kuin sidottuna... uskoa kaiken edes kysymättä.. Minä rakastan sinua ja luotan rakkauteesi, mutta en vaadi jättämään ystäviäsi enkä harrastuksiasi vuokseni ja lupaan sinulle että maitokaupan tiskin taakse en palaa. Ne kauppiaan jutut.."
Jenny tunsi kuinka hellät huulet painautuivat hänen huulilleen katkaisten puheen tulvan.
" Kuulehan tyttöni, uskon sinua nyt. Kävin aikaisemmin illalla kauppiaan luona ja hän tunnusti kaiken, kertoi kuinka yritti pakottaa sinut rakastajakseen kuten muutkin kauppatytöt ja kimpaantuneena päättäväisyyteesi hän ne jutut kertoi, valehteli ja haluaisi korvata kaiken"
" Siinä se nähdään, tuollaisia te miehet olette, minua et halunnut edes kuulla ja samoin olisin asian kertonut. Kuten jo sanoin, sinne työhön en palaa, alennun vaikka kerjäämään mieluummin..."
" Mihin sinä olit matkalla silloin, näin kun kompastuit ja menit sen miehen mukaan, ei en syytä sinua mistään, minne olit menossa?"
" Jos minut aina vaimoksesi halusit, kiitä nyt sitä miestä, sillä ilman häntä, niin -," Jenny pelästyi omia ajatuksiansa. Oliko hän ollut niin toivoton, niin syvästi pettynyt, että aikoi ihan tarkoituksella.. ei, ei, kyllä hän olisi kääntynyt takaisin, vai olisiko..
" Tästä asiasta en halua nyt enempää puhua, riittää että olet tässä lähelläni etkä hylkää minua enää" sanoi Jenny ja avasi asuntonsa oven.
Sisällä kaikki oli järjestyksessä, pöydällä pieni valkoinen kirjekuori, kuin siihen unohtuneena...
Jenny pelästyi tuota oudon pistävää katsetta miehen silmissä, kuin kaksi läpitunkevaa nuolta olisi tunkeutunut hänen kehonsa lävitse. Kauhistuneena hän suunnitteli kuinka paeta, hän ei uskaltanut hiiskahtaakaan, mitä minä nyt teen, miksi hän muuttui pedoksi, raateleva peto hän on eikä hellä ihminen kuten kuvittelin.
Luulinko minä että voisin olla onnellinen hänen kanssaan, toivoinko todella että hän ottaisi minut syleilyynsä, missä minun Toivoni...
Mies tuijotti Jennyä herkeämättä,...