Viime marraskuussa tapasin kauniin, enkelin luonteella olevan tytön. Hän oli ihanin tapaamani ihminen. Me sovimme tapaamisen ja käyttäydyimme kuten ystävät aluksi. Kuitenkin jo alusta alkaen meidän välillämme hohti jotain syvempää. Minä suutelin aina häntä otsalle kun palasimme omille poluillemme iltaisin. Me katsoimme elokuvia ja puhuimma erittäin paljon syviä asioita. Istuimme kynttilän valossa pimeinä iltoina ja puhuimme rauhallisesti eri asioista.
Kuitenkin kun olimme tunteneet jonkin aikaa, minä sain tietää että hänen sairautensa (anoreksia nervosa) oli alkanut ottamaan hänestä yliotetta. Hän viilteli, oli syömättä ja ennen kuin hän joutui sairaalaan hän oli muutaman päivän päässä kuolemasta, koska hän ei ollut syönyt yhtään mitään moneen päivään. Olin murtunut. Itkin, purin tyynyä ja hakkasin patjaa. Hän oli sairaalassa puolitoista viikkoa, pidimme aina silloin tällöin yhteyttä. Lopulta minä lähetin hänelle viestin jossa kerroin että rakastan häntä. Me aloimme seurustelemaan ja hänen tilansa alkoi heti kohentua. Hän kuitenkin joutui psykiatriseen sairaalaan henkisen tilansa vuoksi. Me saimme pitää vain yhteyttä keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Lopulta hän pääsi kuukauden päästä lomille osastolta. Me tapasimme ja vietimme aikaa tosi paljon yhdessä. Silloin suutelin häntä ensimmäisen kerran.. Hän pystyi olemaan vain yhden päivän kunnes hänen täytyi taas palata takaisin osastolle. Sitä jatkui maaliskuun loppu puolelle asti, kunnes hän pääsi uudestaan hiljaisen viikon maanantaina käymään takaisin kaupungissamme. Me tapasimme ja kaikki meni hyvin taas. Luulin että asiat olivat viimein kunnossa.
Lopulta hän palasi sinä iltana takaisin sairaalaan. Viikonloppuna me pystyimme taas näkemään. Kuitenkin saman viikon keskiviikkona hän lähetti todella masentuneena viestin että haluaa palata ystävyyteen. Kun soitin hänelle hän oli vaisu, masentunut ja todella surullisen kuuloinen. Lopulta me näimme perjantaina ja yritin selvittää asioita ja kerroin etten halua eroa. Kerroin miten pahalta se tuntui. Tytön isä erotti meidät ja halusi jutella minun kanssani, mutta sillä välin tyttöystäväni oli hakenut veitsen ja hän viilsi ranteensa ja kaulansa auki.. En ehtinyt nähdä kuin aukinaiset haavat kun hänen isänsä heitti minut ulos. Olin sen illan hysteerisenä sairaalassa. Minulle tehtiin tapahtuman jälkeen diagnoosi että sairastan psyykkistä traumaa ja syytän itseäni mitä tapahtui.. Olin on vain niin yksinäinen MINÄ VIHAAN ITSEÄNI SEN TAKIA ETTÄ SYYLLISTIN HÄNTÄ!! MINÄ EN ANSAITSE ELÄÄ!
NYT SE tuli ulos minusta tuntuu aivan kamalalata tällä hetkellä vaikka siitä tapahtumasta on mennyt puoli vuotta!Käyn lukion toista luokkaa ja opiskeluni menevät pilalle tämän paskan takia!! Miten paljon paskaa ihmisen pitää oikeasti kestää elämässään! Ainoa asia mikä minua pitää hengissä on halu valmistua lääkäriksi että voisin estää ihmisiä tekemästä tälläistä. Mutta minulla ei ole enää mitään muuta syytä. Jos en pääse lääkäriksi lukion jälkeen niin minä lopetan tämän tähän. En voi elää sen syylisyyden kanssa mitä tapahtui. Näen hänestä jatkuvasti painajaisia ja minua ahdistaa melkein päivittäin. Olen ollut lääkityksellä mutta tämä olo vain ja aina palaa.. Miksi niin kävi. Mitä minä tein väärin! Mitä olisin voinut tehdä!?
Kuitenkin kun olimme tunteneet jonkin aikaa, minä sain tietää että hänen sairautensa (anoreksia nervosa) oli alkanut ottamaan hänestä yliotetta. Hän viilteli, oli syömättä ja ennen kuin hän joutui sairaalaan hän oli muutaman päivän päässä kuolemasta, koska hän ei ollut syönyt yhtään mitään moneen päivään. Olin murtunut. Itkin, purin tyynyä ja hakkasin patjaa. Hän oli sairaalassa puolitoista viikkoa, pidimme aina silloin tällöin yhteyttä. Lopulta minä lähetin hänelle viestin jossa kerroin että rakastan häntä. Me aloimme seurustelemaan ja hänen tilansa alkoi heti kohentua. Hän kuitenkin joutui psykiatriseen sairaalaan henkisen tilansa vuoksi. Me saimme pitää vain yhteyttä keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Lopulta hän pääsi kuukauden päästä lomille osastolta. Me tapasimme ja vietimme aikaa tosi paljon yhdessä. Silloin suutelin häntä ensimmäisen kerran.. Hän pystyi olemaan vain yhden päivän kunnes hänen täytyi taas palata takaisin osastolle. Sitä jatkui maaliskuun loppu puolelle asti, kunnes hän pääsi uudestaan hiljaisen viikon maanantaina käymään takaisin kaupungissamme. Me tapasimme ja kaikki meni hyvin taas. Luulin että asiat olivat viimein kunnossa.
Lopulta hän palasi sinä iltana takaisin sairaalaan. Viikonloppuna me pystyimme taas näkemään. Kuitenkin saman viikon keskiviikkona hän lähetti todella masentuneena viestin että haluaa palata ystävyyteen. Kun soitin hänelle hän oli vaisu, masentunut ja todella surullisen kuuloinen. Lopulta me näimme perjantaina ja yritin selvittää asioita ja kerroin etten halua eroa. Kerroin miten pahalta se tuntui. Tytön isä erotti meidät ja halusi jutella minun kanssani, mutta sillä välin tyttöystäväni oli hakenut veitsen ja hän viilsi ranteensa ja kaulansa auki.. En ehtinyt nähdä kuin aukinaiset haavat kun hänen isänsä heitti minut ulos. Olin sen illan hysteerisenä sairaalassa. Minulle tehtiin tapahtuman jälkeen diagnoosi että sairastan psyykkistä traumaa ja syytän itseäni mitä tapahtui.. Olin on vain niin yksinäinen MINÄ VIHAAN ITSEÄNI SEN TAKIA ETTÄ SYYLLISTIN HÄNTÄ!! MINÄ EN ANSAITSE ELÄÄ!
NYT SE tuli ulos minusta tuntuu aivan kamalalata tällä hetkellä vaikka siitä tapahtumasta on mennyt puoli vuotta!Käyn lukion toista luokkaa ja opiskeluni menevät pilalle tämän paskan takia!! Miten paljon paskaa ihmisen pitää oikeasti kestää elämässään! Ainoa asia mikä minua pitää hengissä on halu valmistua lääkäriksi että voisin estää ihmisiä tekemästä tälläistä. Mutta minulla ei ole enää mitään muuta syytä. Jos en pääse lääkäriksi lukion jälkeen niin minä lopetan tämän tähän. En voi elää sen syylisyyden kanssa mitä tapahtui. Näen hänestä jatkuvasti painajaisia ja minua ahdistaa melkein päivittäin. Olen ollut lääkityksellä mutta tämä olo vain ja aina palaa.. Miksi niin kävi. Mitä minä tein väärin! Mitä olisin voinut tehdä!?
Vastaukset 3
Vanhimmat
en jaksanut lukea
se kuoli oikeesti batteryn yliannostykseen
mä itken melko harvoin mut toi teksti sai mut itkemään. Mä oon itekki viillelly mut en onneks sairasta anoreksiaa. Mul on ollu kyl joskus sellasii pelottavii anorektisii ajatuksii mut oon onneks saanu hylättyy ne. Ja mun yks kaveri kärsii masennuksesta ni tiiän siitäkin vähäsen. Mä otan osaa sun menetykseen.
KYLLÄ SÄ PÄÄSET LÄÄKÄRIKSI USKO POIS! SÄ PÄÄSET LÄÄKÄRIKSI JA PELASTAT TOLLASTEN IHMISTEN ELÄMÄT!