En ole saanut suutani auki kenellekään tästä asiasta. Ehkä siksi että nyt vasta "vanhempana" olen itse tajunnut että voin pitää myös naisista. En tiedä kuinka normaalia on yli kolmekymppisenä huomata asianlaita, mutta omalla kohdallani voin sanoa että eletty elämäni tähän mennessä todennäköisesti on tähän vaikuttanut. Siis ei elämässäni mitään vikaa ole, päinvastoin. On mies ja lapset ja seesteinen elämä. Mutta luulen että aikainen yhteenlyöttäytyminen mieheni kanssa on vaikuttanut siihen etten sitten itseäni ole niin oppinut tuntemaan. Ja näinhän se sitten minunkin kohdallani meni että tapasin ihmisen joka laittoi minut ajattelemaan ja tajuamaan. Eräs nainen alkoi hiipimään ajatuksiini ja uniini, meni minulla tovi jos toinenkin että itse tajusin mistä tuulee niin sanotusti. Ja toinen tovi meni että itse pystyin hyväksymään että totta tämä on. Siis en ole suhteessa tähän naiseen vaan kaveripohjalta mennään. Mutta luulen että nyt olen rakastunut todenteolla ja näin pystyn sanomaan vain omasta puolestani koska en edelleenkään ole kenellekään sanonut mitään, en edes tälle naiselle. Mielenterveyteni kaiketi menetän jos näin jatkan! Kuinka te myöhemmin heränneet (ja vastaavassa tilanteessa olleet) olette asiassa edenneet vai oletteko vaan nielleet tunteenne ja jatkaneet kuten ennekin? Minä olen aika hukassa...
kaapissa
sydän kahtaalla
7528
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Minun neuvoni olisi kertoa naiselle ja katsoa mihin se johtaa, ennen sitä sinulla ei varmaan ole miehellesi kerrottavaa. Voit ihan vaan sanoa että nyt on sattunut käymään niin että olet ihastunut ja olet itsekin vähän pihalla kaikesta. Tuskin hän siitä suuttuu tai loukkaantuu, että häntä ihaillaan, ja jos suuttuu niin sillä selvä.
Etene omaan tahtiin.
Been there, done that. Kuin halolla olisi lyöty päähän, olin pihalla kuin lumiukko. Tuntui kuin olisi pitänyt aloittaa alusta itsensä löytäminen.
Nyt, vuosia tapahtuneen jälkeen olen eronnut (liitossa jo kauan ennen tätä ongelmia) ja todella onnellinen. Kerroin ihastukselleni asiasta, mitään siitä ei tullut. Mietin mikä olen kunnes tajusin ettei minun tarvitse määritellä sitä kenellekään. Jos vielä vastaa tulee nainen joka vie jalat alta, sitten vie. Jos se on mies, sitten se on mies. Toistaiseksi vain tämä yksi nainen on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen väristyksiä. Mutta tulevaisuudesta ei voi tietää. Sen näkee sitten.
Olen niellyt tunteeni koska rakastan edelleen miestäni enkä aio erota.
Omalta osaltani mielenterveys on ollut koetuksella ja miehellenikin olen kertonut näistä rakastumisista. Jonkinlaista tukea haen myös naisilta, vanhemmilta itseäni, ja se varmasti on edesauttanut rakastumisen tunnetta kun on törmännyt sellaisiin itseä vahvempiin naisiin. Naisille itselleen en ole kertonut, heteroita kun ovat, en sitten tiedä helpottaisiko kanssakäymistä tunteen kertominen. Toisaalta siinä kertomisessa ei periaatteessa voi kun menettää kaveruuden jos ei aio enempään ryhtyä ja omalta osaltani toivon ettei näitä rakastumisia juuri mielenterveyteni takia tule enään kovin useita, siinä on myös ystävyys kyseisiin henkilöihin koetuksella.
Lähemmäs nelíkymppinen olen itse.
Kiitos vastanneille! Kaikkia näitä olen itsekin mietiskellyt eli jos vaan tukahduttaa tunteensa ja olis niin kuin ei mitään, tai eroaisi ja katsoisi mitä elämätuo ja nyt vahvimpana on todennäköisesti tämä että kerron naiselle mitä tunnen tulkoon sitten ero tai ei miehen kanssa. Mutta suurinpana kynnyksenä tässä tuntuu olevan se että menen ihan jumiin kyseisen henkilön seurassa. Aivan niin kuin teini-ikä olisi tullut takas, ei osaa sanoa mitään fiksua saatika sitten että saisi rohkeutta kerättyä kertoa tunteistaan. Sopivan tilaisuuden tullen ehkä saan suuni auki. Ja tiedän kyseisen ihmisen pitävän molemmista sukupuolista joten ehkä myös minusta :)
Ehdotan, että rohkenet elämään kuin tunnet...itse olen vastaanlaisessa tilanteessa. Varattu vs, vapaa ja minä olen se vapaa ja odottelen, mihin tässä päädytään. Hienotunteisuus on valttia, mutta ratkaisuunkin täytyy joskus päätyä.
http://lepakkolaakso.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=24&thrdid=6984
http://lepakkolaakso.net/keskustelu.php?act=rthrd&grpid=24&thrdid=8456
Olipas helpottavaa lukea, että on näköjään muitakin samassa tilanteessa olevia!Itse tässä myös ekaa kertaa elämässäni koin tosi vahvoja tunteita erästä naista (joka oli työkaverini) kohtaan ja luulin todellakin olevani sekoamassa tai jonkinlaisessa ikäkriisissä, sillä ikää jo reilusti yli 30.Jotenkin vähän helpottanut, kun ei niin usein nähdä.Toisinaan kun on yksin, tämä ihminen hiipii mieleen ja sen jälkeen onkin taas vaikea keskittyä perheeseen ja arjen pyörittämiseen.Pakko vain antaa ajan kulua ja toivoa että tunteet haihtuvat pikkuhiljaa.Vaikeaa, kun tunteitaan ei pysty muuttamaan!!