Seitsemän kirjan ja kymmenen vuoden työuran jälkeen Rönkä päästää luomansa hahmon, jota toki voi sankariksikin sanoa, pitkälle lomalle. Tai vuorotteluvapaalle ellei peräti eläkkeelle. Viktoria tuntemattomille lukijoille pitänee kertoa Sortavalan pojan olevan oikea moniosaaja. Hiihtomestari, taistelulajivalmentaja, sotilastiedustelun majuri Neuvostoliiton ajoilta ja nykyisin rakennus- ja aikuisviihdebisneksen pyörittäjä Helsingissä. Monessa muussakin asiassa Viktor Kärpän puoleen käännytään, hänellä kun on taito ja kontaktit saada asiat järjestymään. Tavalla tai toisella, tarvittaessa kolmannella. On sitten kyseessä mamuyrittäjän pizzerian toiminnan häirintä tai uussuomalaisen autokuskin palkkojen polkeminen.
Luontevasti Viktorin hyvä kaveri on suomalainen poliisi Korhonen. Tuo laulava pyöräilijä, joka heittelee hämäyksen vuoksi sanamuunnoksia ja puujalkavitsejä iskien sitten kuin kyy. Yhtä luontevat ovat Kärpän suhteet Pietarin mafian yhteiskassaan ja entisiin ammattiveljiin sotilastiedustelun ajalta. Näitä kahta organisaatiota ei nykyvenäjällä aina erota toisistaan, ei kirjassa eikä todellisuudessa.
Ikä alkaa painaa Viktoriakin. Mikään ei oikein tunnu miltään, ei onni eikä onnettomuus. Rakastamisen kykykin on hakusessa, vaikka niin oma kuin kasvattilapsikin tuntuvat läheisiltä. Kroppa reistaa vaikka kunto on olevinaan kova. Pietarissa mafian johto uudistuu eikä Viktor enää ole perillä kehen luottaa. Venäjän valtaapitävätkin aktivoituvat kaventamaan rikollisten osuutta rahavirroista omien taustavoimiensa hyödyksi.
Joten on aika arvioida elämää uudelleen, ajaa turhat ja tukalat liiketoimet alas ja keskittyä elämään. Tuumaa Viktor, ja ajattelee perään, jotta jos osaa. Ensin pitää tietennii käytävä vielä kerran itänaapurissa, selvittää vanhat sotkut, maksaa velat ja kostaa kostettavat.
Rönkän kerronta soljuu vaivattomasti ja haikeasti. Hirmutemposia toimintajaksoja halajava pettyy. Nostalgia vyöryy yli kun Viktor veljineen käy kotitalossa Sortavalassa. Hienosti Rönkä kuvaa nykyvenäläisiä miljöitä, joten ei käynnit ole hukkaan menneet. Sivuhahmoiksi rakentuu mieleenjääviä henkilöitä, joista kyllä tekisi toimivaa viihdettä. Kuten laatuauto-Ruuskanen, tuo kaikkien autojobbarien kummisetä. Tai insinööri Kiimalainen, välistävetäjä. Ei kai ny kumminkaan Suomessa rakennusalalla esiinny lahjontaa ja kiristystä, hyi sentäs!
Hieman oudoksuttaa kuinka hyvät välit ja jopa komentosuhteet aikoja sitten siviilihommiin siirtyneellä Kärpällä on nykytiedustelun aktivisteihin. Vaan sanotaanhan niinkin, vaikkapa toveri Putinista, että kerran tiedustelumies, aina tiedustelumies.
Kaikkiaan haikea ja tyylikäs päätös Kärppäsarjalle. Ensikertalaisen ei kannata aloittaa Viktorin uran seuraamista tästä teoksesta.
Luontevasti Viktorin hyvä kaveri on suomalainen poliisi Korhonen. Tuo laulava pyöräilijä, joka heittelee hämäyksen vuoksi sanamuunnoksia ja puujalkavitsejä iskien sitten kuin kyy. Yhtä luontevat ovat Kärpän suhteet Pietarin mafian yhteiskassaan ja entisiin ammattiveljiin sotilastiedustelun ajalta. Näitä kahta organisaatiota ei nykyvenäjällä aina erota toisistaan, ei kirjassa eikä todellisuudessa.
Ikä alkaa painaa Viktoriakin. Mikään ei oikein tunnu miltään, ei onni eikä onnettomuus. Rakastamisen kykykin on hakusessa, vaikka niin oma kuin kasvattilapsikin tuntuvat läheisiltä. Kroppa reistaa vaikka kunto on olevinaan kova. Pietarissa mafian johto uudistuu eikä Viktor enää ole perillä kehen luottaa. Venäjän valtaapitävätkin aktivoituvat kaventamaan rikollisten osuutta rahavirroista omien taustavoimiensa hyödyksi.
Joten on aika arvioida elämää uudelleen, ajaa turhat ja tukalat liiketoimet alas ja keskittyä elämään. Tuumaa Viktor, ja ajattelee perään, jotta jos osaa. Ensin pitää tietennii käytävä vielä kerran itänaapurissa, selvittää vanhat sotkut, maksaa velat ja kostaa kostettavat.
Rönkän kerronta soljuu vaivattomasti ja haikeasti. Hirmutemposia toimintajaksoja halajava pettyy. Nostalgia vyöryy yli kun Viktor veljineen käy kotitalossa Sortavalassa. Hienosti Rönkä kuvaa nykyvenäläisiä miljöitä, joten ei käynnit ole hukkaan menneet. Sivuhahmoiksi rakentuu mieleenjääviä henkilöitä, joista kyllä tekisi toimivaa viihdettä. Kuten laatuauto-Ruuskanen, tuo kaikkien autojobbarien kummisetä. Tai insinööri Kiimalainen, välistävetäjä. Ei kai ny kumminkaan Suomessa rakennusalalla esiinny lahjontaa ja kiristystä, hyi sentäs!
Hieman oudoksuttaa kuinka hyvät välit ja jopa komentosuhteet aikoja sitten siviilihommiin siirtyneellä Kärpällä on nykytiedustelun aktivisteihin. Vaan sanotaanhan niinkin, vaikkapa toveri Putinista, että kerran tiedustelumies, aina tiedustelumies.
Kaikkiaan haikea ja tyylikäs päätös Kärppäsarjalle. Ensikertalaisen ei kannata aloittaa Viktorin uran seuraamista tästä teoksesta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niin... Hyvän alun jälkeen käy niin kuin aina sarjaa kirjoitettaessa. Sanottavaa ei enää ole ja väkisin vääntäminen näkyy. Levantin kyy, on jo niin heikko, että olisi jäänyt parempi maku Röngän kirjailijan taidosta, kun sitä ei olisi edes julkaistu.
Dialogi on väkisin väännettyä. Juonne yrittäjästä mamujen suojelurahan kiristyksen kohteena, sotkettuna prätkäjengi mausteella kelvoton. Eikä Pietarin kassasta ei uutta ammennettavaa löydy. Telkkarista kopsattu, Ruonansuun Jope autojobbari, tai rakentajamaailman harmaantalouden epäuskottava juonne Kiimalaisesta, huvittavan puistattavia.
Röngän, kuten niin monen muun kirjailijan tulisi huomata milloin aihe on kaluttu loppuun, ja aloittaa uudelta pohjalta. Rahastamaan ei pidä ryhtyä, eikä kirjoittamaan vain kirjoittamisen vuoksi Paasilinnojen, Oksasen, Tervon tapaan
Jep,vähän meni alaviistoon tää viimenen.
Muut toki ehdottomia suosikkeja.