Olen tässä muutaman päivän aikana joutunut/saanut keskustella alaisteni kanssa semmoisesta, mihin normaalina työpäivänä ei aika tahdo riittää: elämästä, arvoista, etiikasta jne.
Pieni ihmetys heräsi, kun melko moni kertoi uskovansa sielunvaellusoppiin ja omaavansa kokemuksiakin asian ympäriltä. Samoin se että em. kokemusia pidetään jonkinlaisen herkkyyden mittarina. Tiedä sitten, onko ala otollinen, vai onko tämä yleistäkin suomalaisten keskuudessa?
Itse en tiedä aikaisemmista inkarnaatioistani, olen taipuvainen selittämään omituiset kokemukseni muulla tavalla. Mutta tunteeko kukaan teistä jotakin osaa entisestä elämästä ja millä perusteella?
Muistutan, että tämä on jossain määrin uskonnollinen kysymyskin, joten säästetään vitsit ja herjat toiseen tilaisuuteen.
Pieni ihmetys heräsi, kun melko moni kertoi uskovansa sielunvaellusoppiin ja omaavansa kokemuksiakin asian ympäriltä. Samoin se että em. kokemusia pidetään jonkinlaisen herkkyyden mittarina. Tiedä sitten, onko ala otollinen, vai onko tämä yleistäkin suomalaisten keskuudessa?
Itse en tiedä aikaisemmista inkarnaatioistani, olen taipuvainen selittämään omituiset kokemukseni muulla tavalla. Mutta tunteeko kukaan teistä jotakin osaa entisestä elämästä ja millä perusteella?
Muistutan, että tämä on jossain määrin uskonnollinen kysymyskin, joten säästetään vitsit ja herjat toiseen tilaisuuteen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Olin jo asettelemassa sanojani järjestykseen, kun luin viimeisen virkkeesi. TÄLLÄ KERTAA kunnioitan toivettasi, mutta millä areenalla voisit lukaista minun "kokemukseni"?
uskon, mutta omakohtaista kokemusta, jonka muistaisin, ei ole.
Pitäisin sielunvaellus-ajatuksesta. Se on oikeudenmukainen karman lakeineen ja täyttäisi myös sen polttavan toiveen, että me ihmiset vähä vähältä, elämä elämältä, opittaisiin edes jotain, kehityttäisiin vuosisatojen myötä. Ja pahasta seuraisi konkreettinen rangaistus, yleensä jo seuraavassa elämässä. Joutuisi kokemaan sitä, mitä toisten kiusaksi on lykännyt. Tämän yhden elämänkin aikana on läpäistävä jokin annettu oppi, jos sitä väistelee, se tulee eteen yhä uudestaan, kunnes se on koettu. Ja toimittu oikein. Tuttua?
Tätä jaksaisin odottaa, vaikka olenkin toisaalta äkkiä-heti-nyt-tyyppi (ja toisaalta en ole). En oikein välitä taivaan ideasta, kultaporteista ja harpun soitosta (no ne harput menettelee). Mutta siellä taivaassa koko loppuikuisuus, tylsää - vielä kamalampi vaihtoehto tarjolla helvetissä, huh.
Muistumia edellisistä elämistä ei ole. Jos sielunvaellus on todellista, niin taidan olla raakile.
Varmaan jokainen on huomannut, että fyysisestä iästä huolimatta ihmiset ovat ikäänkuin täysin eri kypsyysvaiheissa. Aivan nuori pikkuinen saattaa olla kuin kaikkitietävä, rauhallisen tuumiva metusalem (elettyjä elämiä takana koko liuta), ja joku ryppyinen vanhus kuin kisaileva kakara (vasta muutama inkarnaatio takana)? Tämä tavallaan tukisi jälleensyntymäoppia, mutta muitakin, rationaaleja, selityksiä toki löytyy.
Unet ovat jännä juttu, näen todella kiintoisia unia, usein harmittaa, kun herään tylsään arkeen. On tietyjä kaupunkeja, seutuja, asumuksia, jotka unissa tuntee pikkutarkasti, mutta joissa ei ole ikinä livenä käynyt. Ihmisiä myös. Saattavat olla omaa tiedostamatonta tarinaniskijäroolin toteutusta - tai sitten ei.
Jos minulla on ollut edellisiä elämiä, niin sitten olen luultavasti elänyt Kiinassa, se tuntuu ... siltä (yksinäinen, nuori, kaunis, alakuloinen, ahdistunut mustankiiltävätukkainen tyttö kauniissa vaatteissa, kuin vanki ylellisessä vankilassa, vailla toivoa olla muuta kuin nukke, kaikilla muilla on määräysvalta - en viitsi ajatella enempää, liian todentuntuista). Niin, myös Afrikan kellanpunertava hiekka on aina tuntunut "kotoiselta". Huvittavuuden huipuksi olen sitten ollut myös taitava käsityöläinen (mies), miten muuten selitetään outo viehtymys kaikenlaisiin työkaluihin, ostan niitä yleensä hieman nolona lähes vuosittin (yritän kieltäytyä kyllä), en tiedä edes nimiä, saati että osaisin käyttää. Hurmaavia vehkeitä on kertynyt, tosin en tiedä, mihin saisin niitä enää mahtumaan. Ja aina on tunne, että minähän tarvitsen niitä, juuri minä.
pohdintaa. Minusta jo ajatus tai epäily, että tekosistaan joutuu maksamaan, pistää ajattelemaan myös nykyhetkeä terveellisellä tavalla, sehän on kaikkien uskontojen perusta.
Ihmiset, jotka aidosti pohdiskelevat asioita ja niiden lähtökohtia ja oikeutusta, ovat miellyttävämpiä lähimmäisiä. Siksi kunnioitan kaikkia, joille uskonto ja etiikka on tärkeä osa jokapäiväistä elämää.
Mutta minua hämmästytti se, miten sielunvaellusoppi voi olla läsnä tavallisen 2000-luvun suomalaisen elämässä selittävänä tekijänä. Kyllä on ev.-lut. kirkolla aihetta itsetutkiskeluun, vaikka en nyt niin huolissani olekaan kansakunnan tilasta...
Ajattelen jotain sellaista, että moraaliselle pohdiskelulle ja mielekkyyden etsimiselle tarjoaa kyllä objektiivisesti ottaen mikä tahansa uskonto ja filosofiakin tarpeeksi eväitä. Mutta mistä tämä "kaukokaipuu", regressioterapioiden ja kaikenlaisten vaihtoehtojen etsintä? Kuulemani perusteella en pidä sitä kovin syvällisenä (vaikka mikä minä olen sanomaan).
Toisaalta se vaikuttaa jonkinlaiselta "kansan miehen" (en jaksa tähän aikaan keksiä parempia ilmauksia) kansainvälistyneeltä elämänfilosofian synteesiltä. Olen kysellyt tätä kaikenikäisiltä ihmisiltä, miehiltä ja naisilta, ja minusta tuntuu, että jotain ihmisten luterilaisissa arvoissa ja moraalikäsityksessä on tosiaan muuttunut. Luulen, että tällaisilla asioilla on kauaskantoiset seuraukset...
Pitkä päivä ja tät voisi jatkaa loputtomiin, nyt tämä tyttö lähtee kotiin.
...ja hyväksyttyjen maailmanselitysten, parannusmenetelmien ja dogmien rinnalla on aina ja kaikissa kulttuureissa kulkenut vahva juonne enemmän tai vähemmän pahennusta herättäviä mystisiä, epärationaalisia tai kiellettyjä liikkeitä/uskomuksia. Tämä aika ei ole poikkeus, takavuosina erilaista huuhaata niputettiin New Age-nimen alle. Ymmärtäähän tuon, harva oikeasti lumoutuu markkinavoimista, bruttokansantuotteesta, talouden globalisaatiosta ja niiden erehtymättömästä oikeudenmukaisuudesta. Jotain muuta huumaa tarvitaan.
Jälleensyntymäoppi on kuitenkin kulttuurisesti vanhempi ja tietääkseni laajemmalle levinnyt kuin kristinusko, ja liittyy osana useisiin uskontontoihin. Olen siinä käsityksessä, että enin osa varhaisista kristityistä piti kiinni jälleensyntymästä, asia taisi nousta opilliseksi kiistakysymykseksi jossain vaiheessa. Palstalla on uskontoon perehtyneitä kirjoittajia, he tietänevät minua paremmin. Uskomuksia on tutkittukin, muistelisin, että myös Euroopassa ja Amerikoissa on jälleensyntymäuskolla aika vahva sija (luterilaisilla vähemmän kuin katolisilla?).
ajatus ja olen leikitellyt ajatuksella edellisistä elämistä kaukaisissa, vieraissa kulttuureissa. En usko mihinkään ennen kuin olen itse nähnyt ja todennut asian, joten en voi uskoa edellisiin elämiinkään täysin, koska en voi niitä todeksi mitenkään todistaa.
Mutta silti olen varmasti ollut egyptiläinen prinsessa tai papitar, noita ja parantajanainen monta kertaa, intiaaninainen, joka on ollut sekä soturi että parantaja. Olen myös ihan varmasti elänyt aasiassa Kiinassa tai muualla naisena ja Skotlannissa myös. Nämä visiot tulevat monelta eri taholta ja niillä on hauska leikitellä. Ei ole niin väliä uskonko edellisiin elämiin, vaan että onko näistä visioista jotain hyötyä nykyisessä elämässäni:)
14-tuntisen työpäivän päätteeksi en näköjään pystynyt ilmaisemaan ajatuksiani kunnolla, no, huonosti ilmaistu on huonosti ajateltu...
En ehkä tarkoittanut ruotia tai verrata tunnustuksellisesti uskontoja. Kaikki maailman uskonnot ovat sikäli tasavertaisia, että ne ilmaisevat enemmän tai vähemmän vallitsevasti ko. kulttuurin moraalisen perustan. Luterilainen tuntee - vaikka ei elämässään uskontoaan aktiivisesti toteuttaisikaan - luterilaisuuden vivahteet ja historiallisen viitekehyksen jossei muuten, niin kollektiivisen ja sosiaalisen yhteyden kautta. Sama pätee muslimeihin ja muihin uskontoihin. Ne vaikuttavat taustalla kultturissa.
Aina ja kaikkialla on uskontoa vaihtaneita, vallitsevaa kritisoivia ja uudistavia jne. Siis niitä, jotka pistävät itsensä likoon, pohtivat ja kyselevät. Siitä ei ollut tarkoitus puhua.
Mutta tässä demokraattisessa, suht vakaassa yhteiskunnassamme tuntuu vallitsevan uudenlainen valinnanvapaus: jonkinlainen aatteiden supermarket, josta kukin voi valita itselleen sopivimman yhdistelmän. Eikä tarvitse syvällisesti ajatella ja sitoutua, ottaa vain sen, mikä tuntuu oikeuttavan omia toimia ja haluja.
Ja tämä pätee jossain mitassa myös toiseen yhteisten sääntöjen kokoelmaan: lakiin ja lainkuuliaisuuteen. Ei ole tuomittavaa matkustaa pummilla ja harjoittaa veronkiertoa tai nyysiä työpaikalta kynät ja paperit ja nettiaikaa. Yhä useamman mielestä ei ole rikos ajaa humalassa. Koska minä saan ja osaan itse tehdä eron oikean ja väärän, kohtuuden ja kohtuuttomuuden välillä.
Ihmisillä tuntuu olevan rajattomasti subjektiivisia oikeuksia. Ja jokainen ihminen on laulun arvoinen, niin kuin onkin. Mutta se voi tarkoittaa myös nöyryyden puuttumista, ihanteiden ja päämäärien vähyyttä, itsekkyyttä ja oman onnen tavoittelua. (Tai sitten me olemme oikeasti muuttuneet henkisemmiksi kuten vesimiehen aikaan kuuluu...)
En minä kaipaa pappia ja kansakoulunopettajaa kotiintuloaikojani vahtimaan. Ja meille vähemmistön edustajille sopii, että rakenteet pirstoutuvat ja kontrolli vähenee. Mutta että se johtuisi jostain suvaitsevaisuudesta, ihmisen henkisestä kasvusta tai muusta, sitä minä en usko. Sinänsä kalliin liikkumatilani lähiympäristössäni (mulla ei todella ole ollut paljon valittamista esim. naapureiden suhtautumisessa) maksan toisaalla sattumanvaraisempana ja ehkä julmempana ja hallitsemattomampana kajoamisena henkilökohtaisiin oikeuksiini.
Tämä sielunvaelluoppi (ei se tässä yhteydessä mikään oppi ole) tuli tähän ajankohtaisena esimerkkinä. Jotakin, mikä on kaukana meikeläisestä kulttuurista ja tuttua ja turvallista ja ymmärrettävää toisella puolen maailmaa, saa meillä yhtäkkiä runsaasti löyhiä, sitoutumattomia, tiedostamattomia kannattajia, koska se näyttää täältä katsoen houkuttelevan avaralta, selittää ja "diagnosoi" nykyisiä ongelmiamme ja suoraan sanoen vapauttaa myös vastuusta, jos sen niin heppoisesti haluaa nähdä.
Mitään henkilökohtaista huolta tai kaunaa mulla ei ole, liittyypä vain havaintoon, että eksoottinen käy usein vastuunpakoilijalle. En tarkoita niitä ihmisiä, jotka näitä syvästi ja aidosti pohtivat.
Luulen ymmärtäväni, mitä ajat takaa. Valitaan pinnallisesti sitä, mikä miellyttää. Jos ei miellytä, vaihdetaan. Myös niitä arvoja, joiden pitäisi perinnäisesti olla meissä syvällä. Tämä ei ole osoitus henkisestä kasvusta tai ihmisen "kehittymisestä" ihmisyydessään.
Toisaalta. Kun perinteen kahleet kirpoavat, uskonnon, suvun, lähiympäristön mekaaninen ohjaus rapisee, niin siinä samalla rapisee "hyvää ja pahaa" (lapsekas ilmaisu, mutta ymmärrettävä). Vapausasteet kasvavat, yksilön omavastuu kasvaa, kyvyt eivät välttämättä. Ajelehtivat ihmiset etsiskelevät uusia auktoriteetteja tai pelastavia tuppaita, joihin tarttua. Jos niitä etsii ja niitä tuntuisi löytyvän, onko se lopultakaan kovin tuomittavaa? Entiseen verrattuna?
Hurahtamisia minäkin kartan, mutta kaikenlaista tulee miettineeksi. Nykyään on suurenmoista, että näin voi tehdä. Panna pöydälle asioita, arvioida, yrittää olla ennakkoluuloton. Kai niitä tarrautumisia oppi-isiin sun muihin guruihin on ollut aina, toiset ovat niihin muita herkempiä. Tänään yhä useammalla on mahdollisuus myös kriittiseen tarkasteluun - ja valintoihin sen pohjalta. Ei paha? Jos meni vikaan, niin korjataan. Perimmäisistä emme saa kuitenkaan lopullista tietoa, joten ... valittava on. Itse valitsen omien arvojeni pohjalta (ja kyllä, myös halun/toivon perusteella). Mutta mitään ei ole fiksattu vieläkään, katotaan.
En kannata subjektiivisten oikeuksien korostamista yli yhteisöllisen etiikan. Sen sijaan kylläkin yhteisömoraalia (moraalikoodia, joka yleensä lahaa ajastaan jäljessä) pitäisi aktiivisesti polemisoimalla muokata avarammaksi sallimaan sinänsä muita loukkaamattomia yksilövapauksia. Yhteisö ei ole aina oikeassa. Eikä yksilö. Debattia ja rajankäyntiä tarvitaan jatkuvasti.
No joo.. Olen ollut edellisissä elämissäni mm. Keisari Nero, Napoleon, Albert Einstein, Elvis Presley ja viimeisimmässä tietysti Kekkonen..
Se selittääkin kaikki yliluonnolliset kykyni..xD
Siis siihen, että on olemassa universaalia energiaa, joka asuu erinäköisissä "kuorissa" (ihminen, hevonen, porkkana...). Ja kun esim. ihminen kuolee, se on vain ruumis mikä väsähtää ja lopettaa toimintansa, energia (en halua käyttää sanaa sielu) jatkaa matkaansa ilmentyäkseen myöhemmin jossain muussa muodossa.
Minua on ihan pienestä asti kiehtonut Iso-Britannia, enkä ole keksinyt siihen muuta syytä kuin että olen jossain entisessä elämässäni asunut siellä. Myös elokuvat jotka kertovat 1700 ja 1800 -luvuista (varsinkin Englantiin sijoittuvat) aiheuttavat vahvoja tuntemuksia. Minusta tuntuu myös, että jossain ent. elämässä olen aiheuttanut eläimille hirveitä tuskia, koska nykyisin puolustan eläimiä henkeen ja vereen. Nyt siis paikkailen entisiä pahoja tekojani.
Eräs selvännäkijä kertoi, että minulla on ollut 9 entistä elämää (siis ihmisenä), mutta enpä tiedä. Ainakaan mikään muu hänen näkemänsä ei pitänyt paikkansa - paitsi siskolleni, jolle tapahtui asioita joita näkijä kertoi minulle tapahtuvan!
Olen kuullut, että ihmiset joilla on vahva intuitio ja kyky "tuntea luissaan" tulevia tapahtumia, ovat kokeneet yhden tai useamman entisen elämän.
..oli vaikea asettua ihan pienenä lapsena kehooni. Koin erikoisen usein kehosta irtaantumista. Koin myös olevani aikuinen, lapsen kehossa. Oikeastaan en koskaan ole ollut lapsi.
Tiedän, että tämä kuulostaa erikoiselta, mutta niin se vaan on kohdallani ollut ja olen varmaan joskus jo jotain tästä täällä kirjoittanutkin.
Minulle on tehty tarkka horoskooppi, jossa oli myös osuus entisestä elämästäni.
Olen kuulemma ollut entisessä elämässäni suojeltu ja vaalean punaisissa silmälaseissa kulkeva nainen.
Nyt tämän jakson tarkoitus on sen mukaan riisua ne lasit huut-hemmettiin..;)
No joo. Sitähän tässä tehdään koko ajan.
huuhaata.
Sielunvaellus..
Juu, se ois kieltämättä tosi siistiä. Mä toivon olleeni edellisessä elämässäni Bruce Lee tai joku siisti soturi jostain kiinasta tai japanista!
Tosin todennäkösemmin olen ollu edellisessä elämässä joku tumaton alkulima eukariootti.. Toivottavasti kuitenkin edes vähän viksumpi ku Sven Duva vänrikki stoolin tarinoista..
Ainakin se teoria tukis hyvin maailmaa; maapallon muotoa, ja uudistumista.
Uskoi mihin tahansa, eräänlainen inkarnaatio on jokatapauksessa välttämätön. Yhden ihmisen kuolemasta syntyy vähintään miljoona uutta raadonsyöjä hajottajaa ja tuhatkunta matoa. Ehkäpä jokunen kovakuoriainenkin. Mutta se inkarnaatio vähän suurempiin eliökunnan olioihin lepää ainakin toistaiseksi villin mielikuvituksen, toiveiden ja haaveiden varassa.
Minä uskon, että herkkä ihminen voi elää uudestaan jonkun toisen ihmisen aiemmin kokemia asioita. Se ei kuitenkaan ole samaa kuin uudestisyntyminen toisena ihmisenä tai sielunvaellus uskonnollisessa mielessä.
Uskon samalla tavalla myös kummituksiin, haamuihin, poltergeist-ilmiöihin...
Ilmaan voi jäädä sielu tai henki, joka ei saa rauhaa, jonka kokemukset tästä elämästä ovat jääneet leijumaan... Herkkä ihminen voi reagoida ilmassa leijuviin asioihin "samastumalla" vaikka samastumisen kohde olisi elänyt vuosisatoja sitten.
Itsekin olen joskus ajatellut eläneeni aikaisemminkin, mutta minun kohdallani se oli vain toiveajattelua. Ehkä halusin paeta sen hetkistä elämäntilannetta. Toisaalta en kuvitelmissakaan kokenut mitään parempaa. Ajattelin olevani kulkukoira, joka juoksentelee Niilin varrella.
Kenenkään elämä ei ole helppo, mutta toisilla toden totta voi olla vaikeampaa kuin muilla ihmisillä. Ehkä vaikeistakin kokemuksista oppii, parhaimmassa tapauksessa. Pahimmassa...
Yhden ihmisen kohtalo ei aina riitä selvittämään sekasotkua, joka on yleensä monen ihmisen aikaansaama. Joskus ei riitä aikakaan, vaan asiat toistuvat uudestaan jopa jokaisen sukupolven kohdalla, kunnes ihminen oppii.
Sanotaan, että historia toistaa itseään. Ihminen ei opi läksyään ennen kuin opetetaan. Miksi kaikki pitää kokea itse. Miksei voisi oppia toisten elämästä ja toisten tekemistä virheistä?
Ehkä meidän pitäisi olla herkempiä ja kuunnella, mitä Jumala tai henget haluavat meille sanoa, mitä opetettavaa niillä on meille. Ehkä niissä on mukana sitä vainajienkin viisautta, tai sitten ei... Kannattaako kuolleita kuunnella? Voiko kukaan aiemmin elänyt olla viisaampi kuin me nykyihmiset?
Uskon myös telepatiaan. Ehkä kokemuksissa "aiemmasta elämästä" voisi olla kysymys myös siitä. Toisen ihmisen tunnetiloja voi vaistota, toisen kohtaloon voi eläytyä.
Voiko satoja vuosia sitten elänyt ihminen jättää jotakin niin voimakasta elämään kuolemansakin jälkeen, että toisetkin voivat sen aistia jopa kokemalla elävänsä toisen ihmisen elämää?
Ihmiskohtaloita on yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Jokaisella on oma henki, mieli ja sielu. Kun ihmisiä on niin monta, niin on varmaan ihan mahdollista, että joku ns. tyhjä sielu ottaa tehtäväkseen palata menneeseen.
On varmaan myös niitä, joilla on uusia ajatuksia niin paljon, että voi tulla mieleen, että on syntynyt väärälle aikakaudelle, kun toiset eivät ymmärrä. Aika ei ole kypsä vastaanottamaan heidän ajatuksiaan.
Ehkä ajatukset eivät mene kuitenkaan hukkaan, vaan voivat syntyä uudestaan myöhemmin jonkun toisen omina, tavalla tai toisella, esim. alitajunnan kautta, jolloin luulemme itse keksineemme kaiken, vaikka asia olisi vuosisata sitten keksitty. Ajatukset voivat olla kuolemattomia.
Voihan olla, ettei kaikilla ajatuksilla ole käyttöä tässä ajassa, vaan vasta myöhemmin.
Me opitaan käsittämättömän huonosti, me ihmiset. Vaikka meillä on nämä fantastiset aivot! Ja yksilötasolla jokainen huomaa sen saman itsestään, jos yhtään viitsii paneutua asiaan. Minäkin mm. olen kauan tiennyt, mitä kaikkea ei pitäisi vältellä tai miten ei saisi toimia, mutta en ota opikseni. Kunnes jossain vaiheessa on asioihin tartuttava ... kaikeksi onneksi.
Noita "ilmassa olevia ajatuksia" (kuolleiden tai elävien) on tavallaan tutkittukin. Tämähän on monen "kokema" aavistus. Vuosia sitten oli Hesarissa artikkeli, jossa ilmiötä käytiin läpi esimerkein. Mm. viitattiin tutkimukseen (kontrolloitu vertailututkimus), jonka mukaan vaikeat ristisanatehtävät on helpompi ratkaista vaikkapa muutaman päivän tai viikon päästä kuin heti tuoreeltaan. Eräs selitys: alussa ei kukaan ole ehtinyt ratkaista ongelmia, siitä ei ole siis ratkaisuja "jossain". Jonkin ajan päästä niitä jo on, ratkaisut ovat muillekin kuin "ilmassa", helpompia jo (vaikkei niitä ole nähnyt). Olen ollut huomaavinani saman asian käytännössä :D, harrastan ristisanoja.
Samassa jutussa viitattiin myös eläimiin. Mm. lintujen on todettu oppineen aivan uusia kikkoja eri puolilla maapalloa suurin piirtein samoihin aikoihin. Ei kuitenkaan voida pitää mitenkään todennäköisenä, että ne ovat fyysisesti olleet vuorovaikutuksessa keskenään edes jossain määrin.