Koska tällä keskustelupalstalla on väännetty kättä psykiatriasta ja sen tuloksettomuudesta hoitojen suhteen, huumaavista lääkkeistä, sähköshokeista ja niiden julmuudesta potilaiden hoitokeinona, psykiatrien sadismista ja natsitaustoista, tuon teille arvoisat Hubbardin opetuslapset ja muut lukijat Riikan (nimi muutettu) tarinan hänen ja hänen vanhempiensa luvalla.
Mainittakoon että olen tuntenut Riikan koko hänen elämänsä ajan ja hän on ollut läheinen, niinkuin koko hänen perheensä. Tämä on lyhennelmä Riikan ja hänen vanhempiensa kokemusten ja joidenkin loppulausuntojen pohjalta.
Riikka syntyi nelilapsisen perheen nuorimpana. Lapsuudessa hänellä ei tullut esiin mitään poikkeavaa, oli vilkas, avoin ja harrastuksia hänellä oli lukuisia, pääosin taiteisiin suuntautuvia. Riikan vanhemmat ovat työssä käyviä, molemmat akateemisen loppututkinnon suorittaneita. Ulkoisesti katsoen perheessä ei mitään poikkeavaa ole, lapsista on pidetty hyvää huolta, kommunikaatio on toiminut perheenjäsenten välillä ja keskinäinen arvostus on ollut itsestään selvyys.
Lukion toista luokkaa suorittaessaan Riikka alkoi vetäytyä ihmissuhteista, vietti aikaa omassa huoneessaan, harrastukset alkoivat jäädä pikkuhiljaa pois ja ennen hyvin arvosanoin suoritettu koulu alkoi mennä kehnommin.
Riikan vanhemmat oivalsivat aika pian tapahtuneen muutoksen ja yrittivät keskustella Riikan kanssa tuloksetta.
Riikan tilanne paheni entisestään, hän ei mennyt enää kouluun, oli hoitamaton ja alkoi viillellä itseään ja se vähä mitä hän puhui oli hyvin kuoleman sävytteistä ja toivotonta.
Tässä vaiheessa Riikka toimitettiin yksityislääkäriin joka teki lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa todettiin hoidon kiireellisyys. Valitettavasti Riikka ei päässyt välittömästi osastolle hoidettavaksi, vaan joutui odottamaan kotonaan parin viikon ajan.
Riikan vanhemmat tunsivat voimattomuutta ja koska eivät uskaltaneet nukkua pyysivät läheisiltään apua niin että heillä oli aina joku "hereillä" talossa Riikan itsetuhoisuuden vuoksi.
Tilanne perheessä oli tässä vaiheessa lievästi ilmaistun kaoottinen ja Riikan äidin psyykeen murtuminen hyvin lähellä.
Riikan päästyä nuoriso-osastolle hoitoon hänellä todettiin vakava masennustila ja hänelle aloitettiin masennuslääkitys, koska häneen oli vaikea saada kontaktia.
Hoito toteutettiin yhteistyössä vanhempien kanssa ja vanhemmat myös saivat apua omaan hätäänsä ja ahdistukseensa, myös paritapaamisissa vanhemmat kävivät tuon talven aikana.
Osastolla ollessaan Riikka alkoi saada kontaktia muihin ihmisiin, erityisesti erääseen nuoreen samaa sukupuolta olevaan hoitajaan, joka uupumatta teki työtä Riikan eteen. Kontaktista muodostui varsin hedelmällinen ja Riikka pystyi rakentamaan omaa minuuttaan hänen auttamanaan.
Useita kuukausia kestäneen hoidon jälkeen Riikka kotiutettiin kohtuullisen hyvässä kunnossa. Masennuslääkitys kesti kaiken kaikkiaan reilun vuoden verran. Kotiin päästyään Riikka aloitti KELAn kustantamana kerran viikkossa psykoterapian jossa käsiteltiin (dokumentin perusteella) hänen vääristynyttä kuvaa itsestään, korkeita päämääriä suoriutumisestaan ja muotoiltiin niitä uudenlaisiksi, sekä viha ja pettymys problematiikkaa.
Vuoden tauon jälkeen Riikka pystyi jatkamaan lukiota ja aloitti vähitellen harrastuksiaan uudelleen.
Tällä hetkellä Riikka opiskelee yliopistossa ja käy kerran kuukaudessa terapiassa. Nauttii elämästään ja voi hyvin. Perhe kaiken kaikkiaan on päässyt tästä takaisin tasapainoon.
KYSYMYKSIÄ TEILLE HUBBARDILAISET:
- missä kohtaa tarinassa tulee sadismi esille?
- missä kohtaa Riikka mojautettiin kuuluisilla sähköshokeilla?
- missä kohtaa tarinaa Riikasta tehtiin tahdoton zombie?
- kuka olisi hyötynyt siitä että Riikasta olisi tullut zombie?
- missä kohtaa tarinassa vanhempien osuus hoidossa jäi huomioimatta?
- missä on tämän hoidon ns. tuloksettomuus?
LISÄÄ KYSYMYKSIÄ
- kuinka te olisitte toimineet tässä tilanteessa JOS Riikka olisi ollut teidän lapsenne?
Olisitteko todella toteuttanut sitä TODELLISTA sadismia, eli jättänyt hoitamatta?
- vai olisitteko vieneet osaamattomien käsiin?
- kuinka auditointi olisi tapahtunut Riikan kanssa joka ei saanut sanaa suustaan huonoimmassa kunnossa ollessaan?
KYSYMYKSIÄ teille te todelliset asiantuntijat. Toivon pikaista vastausta!
Mainittakoon että olen tuntenut Riikan koko hänen elämänsä ajan ja hän on ollut läheinen, niinkuin koko hänen perheensä. Tämä on lyhennelmä Riikan ja hänen vanhempiensa kokemusten ja joidenkin loppulausuntojen pohjalta.
Riikka syntyi nelilapsisen perheen nuorimpana. Lapsuudessa hänellä ei tullut esiin mitään poikkeavaa, oli vilkas, avoin ja harrastuksia hänellä oli lukuisia, pääosin taiteisiin suuntautuvia. Riikan vanhemmat ovat työssä käyviä, molemmat akateemisen loppututkinnon suorittaneita. Ulkoisesti katsoen perheessä ei mitään poikkeavaa ole, lapsista on pidetty hyvää huolta, kommunikaatio on toiminut perheenjäsenten välillä ja keskinäinen arvostus on ollut itsestään selvyys.
Lukion toista luokkaa suorittaessaan Riikka alkoi vetäytyä ihmissuhteista, vietti aikaa omassa huoneessaan, harrastukset alkoivat jäädä pikkuhiljaa pois ja ennen hyvin arvosanoin suoritettu koulu alkoi mennä kehnommin.
Riikan vanhemmat oivalsivat aika pian tapahtuneen muutoksen ja yrittivät keskustella Riikan kanssa tuloksetta.
Riikan tilanne paheni entisestään, hän ei mennyt enää kouluun, oli hoitamaton ja alkoi viillellä itseään ja se vähä mitä hän puhui oli hyvin kuoleman sävytteistä ja toivotonta.
Tässä vaiheessa Riikka toimitettiin yksityislääkäriin joka teki lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle, jossa todettiin hoidon kiireellisyys. Valitettavasti Riikka ei päässyt välittömästi osastolle hoidettavaksi, vaan joutui odottamaan kotonaan parin viikon ajan.
Riikan vanhemmat tunsivat voimattomuutta ja koska eivät uskaltaneet nukkua pyysivät läheisiltään apua niin että heillä oli aina joku "hereillä" talossa Riikan itsetuhoisuuden vuoksi.
Tilanne perheessä oli tässä vaiheessa lievästi ilmaistun kaoottinen ja Riikan äidin psyykeen murtuminen hyvin lähellä.
Riikan päästyä nuoriso-osastolle hoitoon hänellä todettiin vakava masennustila ja hänelle aloitettiin masennuslääkitys, koska häneen oli vaikea saada kontaktia.
Hoito toteutettiin yhteistyössä vanhempien kanssa ja vanhemmat myös saivat apua omaan hätäänsä ja ahdistukseensa, myös paritapaamisissa vanhemmat kävivät tuon talven aikana.
Osastolla ollessaan Riikka alkoi saada kontaktia muihin ihmisiin, erityisesti erääseen nuoreen samaa sukupuolta olevaan hoitajaan, joka uupumatta teki työtä Riikan eteen. Kontaktista muodostui varsin hedelmällinen ja Riikka pystyi rakentamaan omaa minuuttaan hänen auttamanaan.
Useita kuukausia kestäneen hoidon jälkeen Riikka kotiutettiin kohtuullisen hyvässä kunnossa. Masennuslääkitys kesti kaiken kaikkiaan reilun vuoden verran. Kotiin päästyään Riikka aloitti KELAn kustantamana kerran viikkossa psykoterapian jossa käsiteltiin (dokumentin perusteella) hänen vääristynyttä kuvaa itsestään, korkeita päämääriä suoriutumisestaan ja muotoiltiin niitä uudenlaisiksi, sekä viha ja pettymys problematiikkaa.
Vuoden tauon jälkeen Riikka pystyi jatkamaan lukiota ja aloitti vähitellen harrastuksiaan uudelleen.
Tällä hetkellä Riikka opiskelee yliopistossa ja käy kerran kuukaudessa terapiassa. Nauttii elämästään ja voi hyvin. Perhe kaiken kaikkiaan on päässyt tästä takaisin tasapainoon.
KYSYMYKSIÄ TEILLE HUBBARDILAISET:
- missä kohtaa tarinassa tulee sadismi esille?
- missä kohtaa Riikka mojautettiin kuuluisilla sähköshokeilla?
- missä kohtaa tarinaa Riikasta tehtiin tahdoton zombie?
- kuka olisi hyötynyt siitä että Riikasta olisi tullut zombie?
- missä kohtaa tarinassa vanhempien osuus hoidossa jäi huomioimatta?
- missä on tämän hoidon ns. tuloksettomuus?
LISÄÄ KYSYMYKSIÄ
- kuinka te olisitte toimineet tässä tilanteessa JOS Riikka olisi ollut teidän lapsenne?
Olisitteko todella toteuttanut sitä TODELLISTA sadismia, eli jättänyt hoitamatta?
- vai olisitteko vieneet osaamattomien käsiin?
- kuinka auditointi olisi tapahtunut Riikan kanssa joka ei saanut sanaa suustaan huonoimmassa kunnossa ollessaan?
KYSYMYKSIÄ teille te todelliset asiantuntijat. Toivon pikaista vastausta!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Voi kun kostettavaa! Nyyh! Nyyh!
... kommenttisi aikalailla arvostuksen puutetta.
Itse varmaan olet loistava esimerkki "menestystarinasta scientologiasta", oletan ?
...ja tunteellinen on tämä kristitty kansalainen!
En usko juuri tätä nimenomaista Riikkaa tuntevani (tai ehkä tunnenkin, jos hän vielä kesällä asui Lahden liepeillä), mutta monta hyvin samanlaista tarinaa kyllä tiedän minäkin... Löytyypä tällaisia tarinoita omasta perheestänikin.
Minulla on ikävä kyllä aivan toisenlaiset kokemukset lähipiirissä olevan ihmisen taipaleesta psykiatrisen hoidon kautta. Zombieksi meni eikä paluuta ole. Sen verran on varmaan sähkö saanut aiheutettua vahinkoa aivoissa. Tärisee ja vapisee kuin haavanlehti eikä muisti meinaa toimia. Karmeaa katseltavaa!
Tee ilta- tai aamulenkki Hesperian tai jonkun muun mielisairaalan alueelle ja ei tarvi paljon pohtia onko psykiatria vahingoittavaa vai ei.
Potilaat ovat aina huonossa kunnossa, ja jos hiukankin asiaan perehtyy aukeaa kauhea totuus:
parantuminen on harvinaista.
Onnea vain Riikalle jos on noin hyvin asiat.
Poikkeus vahvistaa säännön?
...vastauksia kysymyksiin edelleen.
Kova on teillä uho, asiantuntemusta ei!?
Luin ensimmäisen viestin ja olen hyvilläni siitä, että Riikan ongelmiin on osattu tarttua ammatillisesti ja oikein. Olen jo vuodesta 1985 asti työskennellyt läpi koko psykiatrisen sektorin, lapsista vaareihin ja voin vain sanoa, että suurinta hallaa heidän hoidossa ovat aiheuttaneet nämä "tee-se-itse" -psykiatrit jotka ovat tuoneet jotain hihhulinäkemyksiä ja oikeaa totuutta hoidon oheen. Tarkoitan tällä scientologeja ja uskontoa sinänsä. Olen niin monet kerrat seurannut kun hyvin alkanut hoito on tyssännyt siihen, kun joku ulkopuolinen taho on tuonut omia näkemyksiään herkän nuoren mieleen ja tuonut mukanaan lääkekielteisyyttä ja terapiakielteisyyttä. Olen törmännyt myös siihen että nuori osastolla ollessaan on aloittanut viiltelyn pelkästään siksi, kun on ollut vaikeaa ja mahdotonta sovittaa omaa näkemystä, osaston hoitoa ja sitten näitä kotitarvepsykologien oppeja toisiinsa. Suurimpia manipuloijaryhmiä ovat olleet jehovantodistajat mutta lasken samaan kastiin myös scifi-ihmiset. Hekin tuovat esilleen omaa totuuttaan ja kyseenalaistavat vuosien ja vuosisatojen kokemukset ja tutkimukset. Myönnän että lääkehoito sinänsä ei tuo onnea ja kaikissa tapauksissa se ei edes helpota oloa, mutta on täysin vastuutonta olla lääkekielteinen sillä perusteella, että joku entinen tieteiskirjailija on sanonut aiheesta jotain negatiivista.
Toivon rakentavaa keskustelua aiheesta ja mielellään asiantuntevaa sellaista. Tosin kun uskonasioista on kyse niin niihin on vaikea esittää vasta-argumentteja faktoihin perustuen. Usko ja fakta käyvät loputonta kamppailuaan ja se ei pääty kummankaan voittoon. Toivoa vain sopii, että jokainen ajattelisi tahollaan kriittisesti ja hyvin kriittisesti sellaista totuutta, mikä kyseenalaistaa kaikki muut näkemykset.