hänelle itselleen. Vai mitä mieltä olette perikunnasta joka haluaa säästää vanhuksen rahat kuoleman jälkeen jaettavaksi ja pitävät vanhusta kotona vaikka olisi pahasti dementoitunut? Mistä muusta voi olla kysymys kuin ahneesta säästämisestä vai onko vanhuksen paikka todellakin loppuun asti kotona? Omaisia monesti syytetään kun laittavat hoitokotiin, mutta eikö juuri vanhusten hoitoon kouluttautuneiden ihmisten hoito ole sitä parasta hoitoa? Vanhuksen täytyy saada tuntea olonsa turvalliseksi ja saada apua ympäri vuorokauden tarvittaessa. Hän saattanut elää koko elämänsä säästäen pahan päivän varalle. Eikö tällainen vanhus ansaitsekin parhaan mahdollisen hoitokodin, vai pitäisikö hänen todellakin virua kotona ja odotella jos joku sattuisi tulemaan käymään, jos on vaikka kaatunut?
Väitän että näitä ahneita omaisia on varmasti paljon, jotka eivät missään nimessä halua laittaa vanhusta hoivakotiin vaan vetoavat että meidän "Emmi" tai "Einari" haluaa ehdottomasti olla kotonaan. He ajattelevat muka vanhuksen parasta vaikka takuulla on vain säästetyt setelinkuvat silmissä!
Väitän että näitä ahneita omaisia on varmasti paljon, jotka eivät missään nimessä halua laittaa vanhusta hoivakotiin vaan vetoavat että meidän "Emmi" tai "Einari" haluaa ehdottomasti olla kotonaan. He ajattelevat muka vanhuksen parasta vaikka takuulla on vain säästetyt setelinkuvat silmissä!
Vastaukset 10
Vanhimmat
mahdollisimman pitkään, mieluummin haluan kuolla kotona vaikka olisin kuinka dementoitunut.
Käy katsomassa vanhuksia vuodeosastolla, jossa moni makaa 4-10 vuoteen. Järkky kokemus, paska polttanut jalkojenvälin vereslihalle, vaippa käydään vaihtamassa vain silloin, kun kello näyttää, eikä silloin kun vanhukselta tulee.
Minä panen vielä jyrkemmin mielipiteeni tähän, että varmasti ymmärrät. Haluan olla vanhustentalolla parantumattomana, toivottomana asiakkaana tasan niin pitkään, kun vapauttava piikki vaikuttaa ja piste.
kuka siellä kotona tekisi arkiaskareet jos olisit dementoitunut ja eritteet haisisi nurkissa vaatteista puhumattakaan? Siellä vasta paskat housuissas saisitkin olla kun kukaan ei kävisi viikko- tai kuukausikausiin. Taidat kuulua niihin isänsä tai äitinsä rahoja itselleen säästeleviin jotka puhuu syvällä rintaäänellä kuinka kotona kuoleminen on ainoa arvokas tapa.
vahus on hoitoon siirtää,kun ei ole mahdollista kotiin hoitaa ja ei turvallistakaan vanhukselle itselleen.
Itse olen kyllä toivonut ,että en ikinä tarvitsisi
mihinkään vanhusten hoitoloihin mennä,anoppini kohdalla jouduimme niin tekemään ,ja se oli masentavaa.
Ympärillä oli omat huonekalut ja yritimme tehdä olon mukavaksi,mutta kyllä aina oli vaikea lähteä ja jättää hänet niihin ympyröihin.
Parhaansa kai hoitohenkilöt tekevät,mutta laitos on laitos.
Hiukan huolettaa lähestyvä oikea vanhuus,,pionia
Jos hokaa,että sukulaiset meinaa kusettaa,niin ei muuta kuin pikku Thaimaan reissu,eiköhän sieltä järkkäänny omaishoitaja sukulaisten iloksi.
Voi sinua Hanna!!
On myös vanhuksia, jotka ovat puolisokeita. Parkinsonia sairastavia, depression läpikäyneitä ja uusilla lonkkanivelillä ja raudoitetuilla osteoporoosin runtelemilla luilla liikkuvia.
Ja heitä ei kuitenkaan katsota riittävän sairaakisi, että saisivat palvelutalopaikan. Vaan se aviopuoliso, joka on yhtä ikääntynyt, hoitaa heitä kotona ilman omaishoitajakorvausta.
Koska yhteiskunta haluaa säästää.
Tämä ei varmasti ole kiinni siitä, että hoito tapahtuisi lasten/perillisten toivomuksesta ko. tavalla kotona, että enemmän jäisi rahaa jakoon perillisille.
Mielestäni jokaiselle 75-vuotta täyttäneelle vanhukselle pitäisi pystyä osoittamaan palvelutalopaikka, heidän niin halutessaan, ilman 3-4 vuoden jonotusta.
Meidän vuoro kun tulee niin ei varmaan oo mitään muuta toivoa ku kommuuni,kyl tää menee aivan sika tuohuksi.
"Mies 50 " eduskuntaan!!!
siel on nyt jo puolet liikaa porukkaa
perustelut mm. pyyn filosofiasta !:)
on näissä vanhustenhuolto asioissa ja koskaan ei ole sitä oikeaa tapaa toimia.
Iäkkäällä anopillani ei ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä kotona, hänellä oli kolmikerroksinen suuri omakotitalo, hän sairasti parkinssonin tautia, joten appeni kuoltua järjestimme hänelle paikan vanhustenkotiin.
Joka päivä töiden jälkeen kävin hänet syöttämässä, muuten hän ei olisi saanut ruokaa, ruoka-astia tuotiin hänelle huoneeseen ja hän ei vapinalta saanut ruokaa vietyä suuhunsa.
Monet kerrat löysin hänet makaamassa vessan lattialla, kun hänet oli unohdettu vessaan ja hän oli yrittänyt itse päästä sänkyyn.
Hänen onnensa oli kuolla pois laitoksen vaivoista.
Nyt omat vanhempani ovat siinä iässä, että tarvitsevat hoitoa.
He pärjäävät vielä palvelutalossa, mutta sitten kun he huononevat ei sieltä riitä silmiä ja käsiä heitä hoitamaan.
Olen ajatellut jäädä yhdeksi vuodeksi vuorotteluvapaalle ja jäädä hoitamaan heitä, isäni sairastaa syöpää ja äidilläni on monta hyvin vaikeaa sairautta. Toivon että työnantajani näyttää vihreää valoa aikeelleni.