Miten selviät nuoren aikuisen lapsen kuolemasta?

Kun lapseni kuoli etsin epätoivoisesti jostain tietoa, kirjaa joka kertoisi aikuisen lapsen kuoleman jälkeisestä surusta vanhempien. Tai sururyhmää. En löytänyt. Olisin jopa itse ollut valmis perustamaan ryhmän jossa olisi voitu keskustella aiheesta. Kirkon tuoma ryhmä tyrmättiin kun siellä oli hyvin pienten lasten kuolemien kohtaamia vanhempia. Sanottiin ettei se ole nyt ajankohtainen kun vasta tapahtunut ja kun ei kyse aikuisen lapsen kuoleman omaisten ryhmästä.

Voisi olla hyvä, että kyselisit kirkolta muitakin vaihtoehtoja? Esimerkiksi joku KRITO-ryhmä http://www.kansanraamattuseura.fi/sinulle/toiminta/elamanvaiheissa/kristillinen_toipumistyo_krito ?? En tiedä pidätkö tuota liian "hengellisenä", mutta olen kuullut että monet on tuossa ryhmässä toipuneet tai ainakin saaneet eväitä jaksaa?
Jos olen oikein ymmärtänyt niin tuossa ryhmästä tulee aika tiivis ja siinä edetään tietyn keskustelukaavan mukaan. Kannattaa ainakin tutustua?

Enhän minä selviäkkään, lillun vaan päivästä toiseen. Tulevaisuus on enää merkitsetön. Ellikkä suremalla, muista surra!

Kyllä suruun voi kuolla, olin itsekin aivan varma rakkaan lapseni kuoleman jälkeen, että en enää voi enkä jaksa elää.Tosi kova liikunta päivittäin pitää minut jollakinlailla
elossa, en voi sanoa että elän, mutta olen olemassa.
Vaikka vuosia on minullakin tapahtuneesta traagisesta kuolemasta, ei elämä koskaan enää palaa siihen iloisuuteenkin mitä joskus ennen koin.
Tämä raskas risti on vain kannettava, olinko tehnyt niin paljon väärin että sain tämän
kohtalon.

Ihmiset haluavat auttaa vilpittömästi. Auttaa surevaa, halata, kuunnella, olla läsnä jne... Mutta kun itse koin auttamista niin jälkeenpäin ajatellen parasta oli kun toinen halasi mutta ei puhunut mitään. Tunsi kun toinen välittää. Neuvot hoitajien että kyllä se aika parantaa, käythän lenkillä kävelemässä jne vain ahdistivat. Kun toinen on niin heikko ettei saa syötyä, nukuttua, selvittyä arjesta. Ihmisten loputon virta tuoda kukkia, surunvalitteluja, adresseja vain väsytti. Halu mennä hiljaisuuteen.

Suruun uponnut, kyllä tämä valitettavasti on loppuelämän juttu.
Vaikka kuinka siihen saisi helpotusta useammaltakin taholta, niin yksin tämän surun joutuu kuitenkin läpikäymään ja suremaan.Tietenkin saman tuskan kokeneet, joiden kanssa voi jakaa ehkä antaa jonkin verran helpotusta tuskaan.
Toisinsanoen mikään ei tunnu enää yhtään miltään, niin se vaan on.
Täällä on myös suureen suruun täysin vajonnut siipirikko.

Minulla vasta hetki, kun menetin lapseni onnettomuudessa, en osaa sanoa muuta, kuin sisälläni on valtava tyhjyys ja mikään ei tunnu miltään.
Tulevaisuus kauhistuttaa, mietin miten ihmeessä tämän kanssa kykenen elämään...

Hei. Minä menetin 26v poikani keväällä 2010, eli siitä on nyt pikkusen reilu 4vuotta. Ensimmäiset 2 vuotta meni varmaan siihen että suurimmaksi osaksi itketti, ja tuntui ettei jaksa tehdä yhtään mitään. Tuon kahdenvuoden jälkeen jo kuulin linnunlaulun keväällä ja aistin auringon paisteen. Ne on hienoja tunteita. uskalsin jo hymyillä, jopa nauraa ja iloita pienistä asioista.

Miettikää sitä että halausiko lapsenne teidän olevan onnettomia? Jos lapsenne päsisi teille jotain sanomaan niin varmaan he sanoisivat että "älä äiti /isä itke. Kaikki on nyt hyvin ja mulla on hyvä olla. Eläkää ja iloitkaa elämästä joka teillä on".

Surulle on annettava aikansa, se on surtava ...mutta ei ole hyvä jäädä vellomaan siihen suruun. Kaikilla meillä on määräaikamme täällä, ja kun aika on täysi, niin se on menoa sitten. Onnellisia he kellä on jälleennäkemisen toivo. itse uskon siihen että tapaan poikani ja mieheni kun minun aikani tulee lähteä täältä. Ikävä toki on valtava lastani ja miestäni, mutta sen kanssa on vaan opittava elämään. Onneksi muistoja ei kukaan voi viedä. Poikani kävi kuolemansa jälkeen mulle "unessa" kertomassa että hänellä on nyt hyvä olla ja että taivaan valtakunnassa on niin kaunista. uskon että tapaan hänet sitten kun oma aikani on mennä

Ei siitä selviä, se on ja pysyy koko lopun elämäämme, se vaan on hyväksyttävä. Oma rakas lapsi, ainutlaatuinen, korvaamaton. Suru on murskaava, alleen jättävä, ikävä jatkuva. Eteenpäin on vaan yritettävä mennä kaipaus jokapäiväisenä vieraana. Tuntuu että oman lapsen menettämisen jälkeen elää ihan omassa maailmassa, ja se on tosi yksinäinen, surullinen maailma.

Hei nimimerkit, murtunut ja surunmurtama

Otan osaa suureen suruunne. Oman lapsen menettäminen on valtava tuska ja murhe. Elämä muuttuu lopullisesti. Kannattaa hakea ja ottaa vastaan tukea, esimerkiksi seurakunnasta löytyy keskusteluapua, mutta myös terveyskeskuksesta. Toivottavasti teillä on ystäviä, joiden kanssa voitte jakaa asiaa pois mielestänne. Vertaistuki on yleensä ihan parasta tukea. Seurakunnissa järjestetään sururyhmiä, joissa saman kokeneet käyvät ohjatusti läpi tunteitaan ja elämäänsä ja miettivät tulevaakin. Suosittelen sellaiseen mukaan menemistä. Soittamalla omaan seurakuntaan, selviää milloin alkaa seuraava ryhmä, syksyllä varmaankin. Huolehtikaa itsestänne, kerätkää voimia, luottakaa tulevaisuuteen.

Lämpimin ajatuksin,
Pirkko-pappi

Kohta kuusi vuotta kulunut rakkaan poikani äkillisestä kuolemasta. Ikävä, kaipuu ja suru pitää edelleen otteessa. Välillä jaksan arjen kantaa , mutta välillä särkynyt sydämeni ja järjetön ikävä vie mennessään. Puhun pojastani paljon läheisteni kanssa, mikä tuo lohtua kun huomaa että lapseni on myös edelleen heillekin "olemassa". Vaikeinta on kohdata lääkäreitä, jotka eivät ymmärrä että surulle ei voi asettaa aikaa, mieluusti tyrkyttävät kaiken parantavia lääkkeitä, joista olen kieltäytynyt. Täytyy yrittää jaksaa, kuoleman vuosipäivä lähellä.

Aikuisen poikani kuolemasta on vuorokausi.
Yritän etsiä jostain lohtua, voimaa
Vain raastavaa kipua. Auttakaa!

Olen lukenut näitä palstoja muutamia kertoja tämän kohta neljän vuoden ajan, senjälkeen, kun vanhin lapsemme, 24-vuotias poika kuoli. Useasti olen aikonut vastata johonkin kirjoitukseen, mutta ajattelin, ettei minulla ei ole oikeita sanoja, miten kaiken kertoisin tai voisin jakaa oman kokemukseni selviytymisestä. Mielestäni oman lapsen kuolemasta ei voikaan selviytyä, elämä muuttuu niin totaalisesti, ja itsekin muuttuu. Tavallaan olen selviytynyt, koska olen edelleen hengissä. Hakeuduin psykoterapiaan parin vuoden kuluttua pojan kuolemasta, jatkan sitä nyt kolmatta ja viimeistä vuotta.
Meillä on kaksi nuorempaa lasta, kohta omilleen hekin lähtevät kotoa ja ei voi kuin toivoa, että heidän elämänsä kulkisi turvallisia polkuja ja he olisivat onnellisia ja selviäisivät niistä vastoinkäymisistä, joita jokaisen tielle tulee.
Silloin nelisen vuotta sitten ennen joulua, töistä kotiin tullessani puoliso ja nuoremmat lapset olivat jo saaneet tiedon kuolemasta, ja minä sitten viimeisenä. Tilanne oli ahdistava varmasti puolisolle, ja lapsillemme, jotka odottivat minua saapuvaksi ja tiesivät, että äiti murtuu. Siitä eteenpäin elämä on ollut enemmän tai vähemmän selviytymistaistelua. Alussa valvoin joka yö muutaman tunnin, pidemmän tai lyhyemmän pätkän. Valvomista kesti yli kolme vuotta. Ajattelin poikaa, tapahtumia jotka tiedän tapahtuneen ennen kuolemaa ja paljon myös sitä, onko minun syytäni, että hän kuoli tai ajautui elämässään umpikujaan.
Itsesyytöksiä oli ja on edelleen paljon, jotka ovat ahdistavimpia asioita tähän liittyen, vaikka mitään varsinaista syytä minussa ei ollutkaan. Ne täytyy vain kestää. Välillä kestän paremmin, välillä huonommin.
Jatkoin työntekoa neljä kuukautta kestäneen sairausloman jälkeen, mikä osoittautui liian lyhyeksi ajaksi. Olisin kaivannut työssäni tukea, uudelleen perehdytystä, tai jotain, mikä olisi auttanut selviytymistäni työssä. En itse ymmärtänyt tätä silloin vaatia, koetin vain selvitä päivästä toiseen ja jatkaa ikään kuin siitä, mihin jäin.
Nyt olen uudelleen sairaslomalla. Toivon, kunpa vain saisin olla rauhassa ja huolehtia jäljellä olevasta perheestä parhaani mukaan.
Ikävä poikaa kohtaan ei häviä milloinkaan. Kuitenkin minun pitää jatkaa elämistä ja jaksaa koska rakastan puolisoa ja lapsiani, myös häntä, joka on poissa.
Ajattelen, että jos olisi kuitenkin olemassa jotain kuoleman jälkeen, jospa kuitenkin saisin joskus vielä tavata poikani uudestaan. En ole kauhean uskonnollinen, mutta toivoisin olevani. Saisin siitä lohtua tilanteeseeni. Tämä toivon kipinä jälleen näkemisestä tuo hieman helpotusta.
Myös se toive, että näillä elävillä lapsillani menisi elämä hyvin, auttaa minua jaksamaan, koetan huolehtia itsestäni, kodista ja perheen hyvinvoinnista parhaani mukaan. Sen täytyy riittää, enempään ei kukaan pysty, kuin tekemään parhaansa.
En tiedä, antoiko tämä sinulle yhtään lohtua, kuitenkin minun on kerrottava asiat miten ne oikeasti ovat. Olemme edelleen normaali perhe. Lapset opiskelevat, mies käy töissä. Minä olen nyt poikkeuksellisesti kotona, ja koetan helpottaa puolison jaksamista huolehtimalla kotihommista, ruuanlaitosta, siivouksesta, hän kun on ainoa palkkatyötä tekevä perheessä tällä hetkellä. Iloisia hetkiä perheessä on ja yhteisiä lomiakin olemme puolison kanssa viettäneet. Huumoria elämässä on mukana, kuten ennenkin.
Kun ikävä oikein ahdistaa, lähden metsään, ja hyvä keino on ollut käsityöt, joiden tekemisen olen aloittanut uudelleen. Tänä syksynä aloitin myös liikunnan, koetan käydä jumpassa ja ulkoilla. Jos on huono päivä, annan itselleni luvan olla tekemättä liikaa. Katson jonkin elokuvan tai lähden ulos pihatöihin tai kävelemään. Myös leipominen auttaa minua paljon, tai joku muu tekeminen, josta pitää ja johon joutuu keskittymään.
Yksi asia helpottaa vähän ja toinen mukava juttu hieman lisää, kun tulee ikävä ja surullinen olo. Taide ja klassinen musiikki on tullut myös mukaan kuvioihin, eri tavalla kuin ennen, mielestäni suhde näihin on syvällisempää kuin aiemmin.
Välillä itken, paljon ja totaalisen surun vallassa. Annan itseni itkeä, niin paljon, kunnes jaksan taas. Vien kynttilän haudalle, tai sytytän kynttilän kotona. Ajattelen, että poika on edelleen jossain olemassa, en vain tiedä missä. Pojan kuolema on muuttanut minua, pysyvästi, ja muuttaa varmasti vielä lisää. Kaikki muutos ei ole pahasta, näin uskon. Aion jatkaa elämääni niin hyvin ja niin kauan kuin sitä minulle suodaan, aion huolehtia lapsistani ja puolisosta sekä myös itsestäni niin hyvin kuin osaan ja pystyn.
Toivon sinulle ja muille samassa tilanteessa oleville voimia ja rakkautta. Armahtakaa itseänne ja antakaa itsenne nauttia elämästä, itkekää ja naurakaa kun siltä tuntuu. Ja älkää unohtako elää elämäänne.

Äityli85 ja Maissu kyllähän se niin on että elämä on yhtä helvettiä kun oma lapsi kuolee. Sellaista ei saisi sattua meille kenellekään. Oma lapsi, jota kasvatimme, vaalimme, rakastimme. Katsoimme perään. Tapahtuma murtaa ihmisen, yrität elää ja olla ja suuri suru peittää kaiken alleen. Alkuajan shokki, kyyneleet, harhailu, paniikkikohtaukset. Sitten tajuat päivästä toiseen ettet enää ikinä voi häntä nähdä, ainutlaatuista hienointa ihmistä maan päällä, omaa lastasi. Olisi ollut vielä niin paljon sanottavaa, puhuttavaa. Rakastettu oma lapsi. Elämä on nyt karmeaa, tuntuu ettei ole tunteita lainkaan jäljellä. Lähestyvä joulu tuntuu kauhealta. Kunpa vain saisi lapsensa takaisin.

Kun menetin poikani 34v. kesällä 2016 äkilliseen sairauteen. Suru on niin suuri vuori että ei ole osannut kuvitellakaan . Vaikka on itse ollut saattohoito työssä. Muu perhe ,ystävät,riisiapu ,ulkoilu ystävän kanssa ja lapen lapset ovat auttaneet.. Mutta ikävä omaa lasta tulee olemaan mukana ikuisesti. Tuntuu ettei elämällä ole merkitystä. Lähestyvä joulu tuntuu pelottavalta.

Menetimme 16-vuotiaan poikamme liikenneonnettomuudessa viime kesänä. Meille jäi jo omillaan elävä isoveli ja 15-vuotias pikkuveli. Toisten lasten takia on jatkettava elämää tilanteessa, jossa kaikki on muuttunut eikä itsekään tule koskaan samaksi. Käyn haudalla monta kertaa viikossa ja sanon ääneen tuon luterilaisen kirkon uskontunnustuksen, johon sisältyy jälleennäkemisen toivo. Se lieventää tuskan viiltävintä terää. Toivon, että kun tämä tuska on jossain vaiheessa monen vuoden kuluttua taisteltu osaksi elämääni, voin auttaa jotakuta yhtä suuren tuskan kokenutta. Voimia meille kaikille, joiden osaksi tämä kipu on tullut. Iloitkaamme siitä elämästä ja niistä rakkaista, jotka meille ovat jääneet.

Maissu, ei ole sinun syytäsi että poikasi kuoli, eikä se että asiat eivät ehkä menneet niin kuin piti. Joskus asiat eivät vain ole meidän käsissämme, emmekä voi vaikuttaa niiden kulkuun. Teit varmasti parhaasi poikasi eteen ja osoitit rakkautesi hänelle. Vaikka lapsemme ovat meidän lapsia, on heillä kuitenkin oma elämä jota he elävät, elämä, joka heitä kuljettaa. Kaiken tuskan ja menetyksen keskellä on vain muistettava että kyllä he tiesivät kuinka rakkaita he meille ovat. Elämässämme on alkanut pitkä yksinäinen tie, ja se on raskas tie se.

Minun poikani kuoli vuonna 2007, 23 vuotiaana äkillisesti sydänpysähdykseen. Vielä itken paljon ja ikävöin häntä. Viimeksi tänään koiran kanssa metsälenkillä iltahämärässä heitin taivaalle pyynnön: tule K käymään luonani edes hetkeksi että saisin vähän lohtua tähän ikävään. Sen jälkeen tuli itku ja olen itkeskellyt koko illan. Siksi hain googlesta kirjoituksia hakusanalla: "Poikani on kuollut" ja löysin tämän palstan. Täälläkin on monta surullista äitiä minun kanssani ikävöimässä lastaan.
9 vuotta tuli viime joulukuussa tapahtumasta ja jotenkin tuntuu että olen nyt voimattomampi kestämään tätä tosiasiaa kuin muutama vuosi sitten. Silloin aikanaan koin helpotuksen tunteita kun huomasin että pärjään jo ja innostun asioista. Kävin paljon hänen haudallaan vaikka ne olivat aina niin rankkoja hetkiä että vajosin monta kertaa polvilleni hänen hautakummulleen itkemään ja mielessäni kaivauduin mullan läpi hänen viereensä. Näiden käyntien jälkeen olin aina täysin voimaton monen tunnin itkemisestä.
Nyt en ole pystynyt käymään hänen haudallaan edes jouluna. Olen ottanut takapakkia toipumisesta rajusti ja uskon tämän johtuvan rakkaan siskoni yllättävästä sairastumisesta joka johti kuukaudessa kuolemaan viime kesänä. Hirvittävän suru oman poikani ja siskoni menettämisestä lyö välillä täysillä yli enkä pysty edes ajattelemaan heitä, en katselemaan valokuvia, koen vain suunnatonta surua.
Kun sanotaan ettei suruun saa jäädä kiinni vaan on jatkettava elämää, kuka sen surun ottaisi pois jos näännyt sen alle. Töissä olen käynyt koko ajan , yrittäjä kun olen. Elän ja teen töitä vain siksi kun on pakko hoitaa velvollisuutensa.
En vieläkään hyväksy rakkaan poikani enkä siskoni menetystä vaikka tiedän että
pitäisi jo ymmärtää päästää irti. Olen vain niin rikkinäinen ja hämilläni tästä kaikesta edelleen, en ymmärrä miten koskaan enää voin olla sydämestäni iloinen ja onnellinen.
Toivon että jonain päivänä ymmärrän, pystyn kohtaamaan asiat ja päästämään irti.

Voi, niin samat mietteet, samat tunteet, ja silti niin yksin. Meitä yksinäisiä on tosi paljon, ja vaikeaa tämä elämä on lapsen menettämisen jälkeen . Olen tullut hiljaiseksi, en oikein jaksa ystäviäkään, töissä suoritan työpanokseni. En minäkään hyväksy lapseni poismenoa, koetan vain jotenkin jaksaa. Koetetaan mennä päivä kerrallaan eteenpäin, hitaasti ei pakolla.

Minun poika menehtyi 23 vuotiaana.nyt tammikuun alussa. Ikävä on....joskus tuntuu että kaikki meni....

Vielä kohtaatte rakkaimpanne.
Jeesus on tie Jumalan luo valoon.

http://www.near-death.com/experiences/notable/howard-storm.html
Tuossa yksi todistus siitä mitä tapahtuu kuoleman jälkeen.
Sivuilla on monia kertomuksia aiheesta.

Taas istun yksin ja mietin kuinka kaipaan lastani, lastani jonka menetin. Hänet joka merkitsi minulle niin paljon, jonka tapaamista aina odotin, jota niin rakastan. Välillä tuntuu ettei pää kestä, on niin surullista ja kamalaa. Miksi elämässä tapahtuu näin, miksi joillekin annetaan tällainen taakka loppuelämäksi, surun taakka. Lohduton, surullinen olo päivästä toiseen. Joku kirjoitti että sanotaan ettei suruun saa jäädä, mutta kuka sen surun ottaisi pois. Niin, kyllä se suru jää, välillä jos tuleekin vähän iloa elämään, tulee hetkessä pala kurkkuun, ja itku.
Lastaan kaipaava

Menetin tyttäreni 18v ja 9vmyöhemmin poikani 26 vuotiaan .Ei tästä selviä koskaan. Tukea eniin ole saanut läheisiltä. En jaksa enää yksin. ?lapseni on pois.

Voi onnetonyksin, toivon että sinulla olisi joku jolle puhua. Tai terveyskeskuksen kautta pääsisit terapiaan. Itsestäni kyllä tuntui lapseni menettämisen jälkeen ettei kukaan, eikä mikään voi minua auttaa, kyllä siinä niin syvällä on, syvemmälle ei enää pääse. Toivon kuitenkin että jaksat jotenkin, niin meidän elämä vaan menee. Toivon sinulle voimia, katsele ympärillesi, olen varma että löydät uusia ihmisiä jotka ymmärtävät. Itselleni parhaita lohduttajia olivat vieraat ihmiset, joita tapasin yllättävissä tilanteissa, kuin heidät olisi lähetetty tukemaan. Jaksamista sinulle, meitä yksinäisiä on paljon.

Se, että meitä lapsensa menettäneitä on paljon, tuo minulle ymmärrystä, etten ole ainoa, mutta lohtua se ei juurikaan luo.

Oman rakkaan valon ja ilon kuolemasta on kohta päivälleen 8kk, ja ikävä on valtava, suru suunnaton. Ainut mikä pitää minut järjissään ja tässä päivässä kiinni on tieto, että vielä me nähdään. Ajattelen olevani jo melkein 8kk lähempänä poikaani, matka lyhenee kokoajan. Toki siellä on muitakin joitten näkeminen on mieluisaa, mutta ainut varsinainen kiinnekohta ja tähti elämäni polulla on tuo lapseni, jota sain maan päällä rakastaa melkein 19 vuotta. Kiitän jokaisena iltana, että olen taas päässyt päivän lähemmäksi. En pelkää kuolemaa, vaikka en sitä tietoisesti haekaan, oikeastaan toivon, että matkani täällä päättyy.

Tuntuu, ettei minulle enää ole mitään uutta auringon alla, ainoastaan valtoimenaan vuotavat kyyneleet on aina uusia, ja niitä vaan riittää. Ajattelen kyynelten olevan lohdutusta Taivaasta, ja siksi olen niistä niin kiitollinen. Olen niistä kiitollinen myös siksi, kun tiedän, ettei minkäään sellaisen vuoksi, jota ei ole niin suunnattomasti rakastanut, ei voisi näin paljon itkeä, eikä sellaista näin äärettömästi kaivata.

Sekin lohduttaa, kun tiedän, että kaikesta huolimatta järjestys oli oikea: jos minä olisin lähtenyt ensin, ja poikani olisi tämän kaiken joutunut käymään läpi, se olisi ollut hänelle melkein tekemätön paikka. Nyt hän on turvassa, terve, ei tarvitse pelätä. Tiedän hänen katsovan välillä puoleeni, ja toivovan, etten surisi niin paljoa. Hän jo eläessään kysyi, että pitääkö hänen huolestua minusta. Vastasin silloin, ja vastaan nyt, että ei, ei tarvitse.

En mieti, miten kauan tätä jatkuu, tai miten tätä kestää. Menen vain hetki ja askel kerrallaan, työni hoidan, mutta muuten olen vain olemassa, tuskin elän. Tämä kipu on aina läsnä, olen aina tällainen siipirikko, tämä suru on osa minua, siihen saakka, kun jälleen kohtaamme.

En jaksaisi ilman uskoa.

Poikani äiti
Päivä kerrallaan eteenpäin. Itse itkin monta kuukautta jatkuvasti, itkin kaupassa, lenkillä, kotimatkat, työmatkat. Hiljakseen itkuni väheni, vaikka suru murskaa alleen vieläkin. Olisi ollut vielä niin paljon sanottavaa, keskusteltavaa. Tuntuu kuin olisi vieras maanpäällä, kuin vaeltaisin täällä yksin vailla merkitystä. Minulla on niin ikävä lastani.
Tuntuu ettei ole enää mitään.

Lueskelin muutamia viestejä aiheesta. Aikuisen lapsen menettäneenä haluan sanoa, että surun käsittely on hyvin yksilöllistä. Eri vaihtoehtoja surutyöhön on tietenkin hyvä tuoda esille, samoin kuin ohjeita ystäville miten toimia surevan kanssa, kunhan ei pidä mitään mallia ainoana oikeana.

Ole surevaa kohtaan hienotunteinen ja herkillä aisteilla. Vaikka toiset saavat lohtua osanotoista ja ystävien seurasta ja puhumisesta, joillekin ne ovat vain rasittavia ja voimaa vieviä. Älkää siis tupatko väkisin seuraan, älkääkä kyselkö "vointia" tai ottako asiaa puheeksi, vaan olkaa kuten ennenkin ihan normaalisti. Kuunnelkaa ja keskustelkaa, jos sureva tekee itse aloitteen. Älkää menkö "ottamaan osaa" ihmisille, joiden kanssa ette muutoinkaan ole normaalisti jutelleet moikkaamista enempää. Antakaa sureville tilaa ja rauhaa, ei se ole yksin jättämistä. Monet suomalaiset haluavatkin olla pahimpina surun hetkinä yksin ja useimmilla on puoliso tai joku hyvin läheinen kenen kanssa puhua mieluiten asiasta, jotta sitten jaksaa olla normaalisti julkisesti liikkuessaan. Ja vaikka näette surevan nauravan ja olevan reipas, älkää arvioiko hänen surunsa määrää, monet eivät halua näyttää suruaan ja tunteitaan julkisesti ja se toimii heillä parhaiten.

Sama pätee kriisiapuun, vertaistukeen ja lääkäriapuun. Ne sopivat varmasti monelle, mieli on eksyksissä eikä löydä reittiä surun ulos päästämiselle ilman apua. Mutta niitäkään ei pidä kaavamaisesti tyrkyttää kaikille. On paljon ihmisiä, joiden suru tulee ulos kuin tulivuoren purkaus omissa oloissaan tai hyvin läheisen, luottamuksellisen ihmisen kanssa monin eri tavoin niin, että olo helpottaa taas vähäksi aikaa ja pahin nopeasti pysyvämminkin. Se ei tarkoita, ettei suru olisi murskaavan suuri. Toiset pääsevät surusta vain voimallisemmin ja nopeammin ylös ja saavat kiinni ajatuksesta, että meidän jäljellä olevien tulee kunnioittaa elämän lahjaa ja vainajaakin elämällä sen mukaisesti, jäämättä vellomaan suruun saati itsesääliin.

Älkää syyllistäkö itseänne naurusta ja ilosta, niitä voi kokea valtavan surun lomassakin. Älkää pelätkö suuria tunteita, niitä ei tarvitse tukahduttaa lääkkeillä, jos ilman pärjäätte. Mitään oikeaa kaavaa ei ole, tunnustelkaa sisintänne ja toimikaa sen mukaisesti. Siinä missä puhuminen erilaisissa yhteyksissä varmaankin auttaa monia, toisille se vain pahentaa oloa. Asian vatvominen tuttujen kanssa, seurakunnassa, lääkärin luona tai kriisiryhmissä vain pahentaa toisten tilannetta, pitäen ihmistä itsesäälin ja surun suossa ilman mahdollisuutta nousta ylös elämään itse, kun siihen on vielä mahdollisuus. Tällainen ihminen suree usein valtavina aaltoina yksin ollessaan, mutta haluaa pitää tiukasti kiinni arjesta, käydä töissä ja harrastuksissa entiseen malliin, haluaa saada ajatukset surusta ja vainajasta muualle mahdollisimman usein ja ajattelee että näin myös vainaja hänen toivoisi tekevän, elävän.

Sureville sanon, että kuunnelkaa sisintänne, tunteitanne ja vaistoanne. Käyttäkää tarjottua apua, jos se teistä tuntuu hyvältä ja auttaa selvästi. Mutta jos ette halua sairaslomaa, masennuslääkkeitä, avautua tuntemattomille mielenne liikkeistä, ette halua vatvoa asiaa tuttujen kanssa tai ottaa vastaan osanottopuheluita, niin älkää ryhtykö niihin. Teillä on oikeus tehdä surutyönne miten parhaaksi koette, ilman selittelyitä. Jos sisimpänne ja sanoo toista ja olonne helpottuu eri tavoin kuin on "tapana" toimia tai "asiantuntijat" ohjeistavat, kuunnelkaa sydämenne ääntä.

Menetin nuorimman tyttäreni 2,5 kk sitten, 20vuotiaan kauniin,kiltin ja toisista huolehtivan tyttäreni traagisesti. Välillä on helpompaa,toisinaan vajoan suureen ikävään.itken salaa,kun ei aina ilkeä itkeä joka paikassa. Työ on hyvää terapiaa,mutta kotiin tultaessa karu todellisuus iskee. Pelkään tulevaa joulua,koska tyttäreni oli jouluihminen: askarteli kortteja kavereilleen ja teki kauniita lahjapaketteja. Tänä jouluna en taida saada yhtään lahjaa,muttei se ole tärkeintä,vaan se,että haluan tyttäreni takaisin,jota en kuitenkaan voi saada. Olen nähnyt tyttäreni kuoleman jälkeen,hän sanoi.että hänellä on hyvä olla. Mutta minulla ei ole,jospa se joskus helpottaa.

Menetimme vanhemman tytäremme 2 v sitten. Hän kuoli syövän nujertamana vuoden kamppailun jälkeen. Monesti olen elänyt ja kokenut hänen tuskansa, surunsa ja ahdistuksensa sen jälkeen. Minun suruun sekoittuu suunnaton määrä sääliä hänen kärsimystensä takia. Te joiden lapsi otettiin pois äkillisesti voitte lohduttautua sillä, että se ehkä oli helppo kuolema. Ymmärrän kyllä, että yllättävä, odottamaton kuolema on toisella tavalla raskasta, mutta ehkä tämä ajatus voisi tuoda pienen helpotuksen murenen mieleenne.

Sinulle "särkynyt" me olemme kokeneet vastaavanlaisen menetyksen. Menetimme meidän rakkaan 24 v. nuorimmaisemme parisen kuukautta sitten. Tyttäremme sairaustui vakaavaan sairauteen, joka todettiin viime syksynä. Hänen piti parantua, mutta sairaus mursi hänet. Toukokuun loppupuolella tuli tieto, että mitään ei ole tehtävissä ja hän ehti elää tiedosta vain 2,5 viikkoa. Olen niin murtunut äiti, ikävä on niin suuri ja suunnaton. Tuntuu välillä miten tässä jaksaa jatkaa eteenpäin. Välillä tuntuu, että neuvoja tulee enemmän kuin olisi edes tarpeen. Vanhimmat lapseni ja lastenlapset pitävä arjen jollain lailla pystyssä, kun he käyvät luonamme (puolison ja minun). Muuten tuntuu, että jotkut päivät vaikeilta ja toiset tosivaikelta. Katson tyttäremme kuvia päivittäin, kuuntelen hänen musiikkiaan ja toivon, että hän olisi vierelläni. Iltaisin odotan unta, että näkisin hänet. Haudalla käyn liki päivittäin. Katselen taivaalle, katselen perhosia, itku tulee valtoimenaan, kun ikävä ja suru on suuri ja suunnaton. Lohtua saan ihan lähimmäisiltä.

Vielä jatkan, olen elänyt hänen tuskaansa ja pelkoaan sairauden myötä ja tuntuu raskaalta, kun hänen täytyi jättää tämä elämä ja tätä tuskaa jatkan ja käyn läpi sitä päivin ja öin. Nuori, joka oli elämäniloa täynnä.

Menetin ainoan lapseni,rakkaan poikani tapaturmaisesti 14.12.2018.Päivät on mennyt sumussa,ikävä on suunnaton.Kysymyksiin en saa vastausta.Ainoa mikä tässä lohduttaa on,että en ole tämän asian kanssa yksin ja myös se,ettei enää ole mitään pelättävää,pahin on tapahtunut.Muistan,kun poikani oli kotona käymässä marraskuussa,sanoin hänelle,että pidä itsestäsi huolta,sillä en kestäisi,jos sinulle tapahtuisi jotain,olet kaikkeni.Vastasit,äiti ei sille voi mitään,jos ihminen kuolee niin se kuolee.Kuukausi tästä olit poissa.Poikani vastaus toistuu päässäni monesti.Kaksi päivää ennen poikani kuolemaa minulla oli outo tunne.Sanoin työkaverilleni,että minulla on sellainen olo,että jotain kamalaa tapahtuu.Ja sitten se viimeinen puhelu tuli......

Homeopaattiset lääkkeet auttaa nopeimmin suruun. Kuka tahansa homeopaatti osaa antaa sellaisia yleensä, koska niitä on vain muutama mahdollinen lapsen menettämisen suruun, tai voi jopa itse netistä selvittää mitä pitäisi ottaa, eikä niistä ainakaan haittaa ole.

Tietysti voi ajatella onko ansainnut sellaista paranemista surusta, mutta niin se vaan on, kun pääsee elämään käsiksi on vähemmän taakkana muille, voi auttaa muita sitten vuorostaan ja ymmärtää elämää ihan eri tavalla.

Meedioistunnoissakin kannattaa käyvä, vaikkei ihan kaikkea pitäisi ottaa vakavasti, mutta kun näkee liikkuttuneitä ihmisiä joiden lapset tulee kertomaan meedion kautta vakuuttavia todisteita niin ei voi muuta kuin miettiä onko kuolema sittenkään niin lopullinen ja ehkäpä lapsemme yrittävät lievittää jopa tuskaamme vaikka keinot henkimaailmasta käsin ovat vähäiset.

Menetin poikani 21.112019 . Kuolinsyy on vielä tutematon. Poikani kuoli kotona nukkuessaan.
En halua tässä viestissä kertoa kaikkea, Voin vain jakaa muiden tuntemukset. Ne on kauttaaltaan samankaltaisia kuin itselläni. Mietin mitä olisi pitänyt tehdä jne. Huomaan oman olemukseni olevan koko ajan surun värittämä. Kaipaan poikaani valtavasti.
Minua on kuitenkin lohdutanunut lupaus ylösnousemuksesta. Nyt katselen poikani elämästä hauskoja asioita läheisten ja ystävien kanssa. Käymme läpi valokuvia ja kertaamme niitä. Tämä ei tarkoita ettenkö sure edelleen. Surun muoto muuttuu ajan kuluessa. Mietimme myös, mikä musiikki kappale kuvaa häntä. Olen tullut vakuuttuneeksi että Luojamme haluaa palauttaa ihmiselämän takaisin. ks. JW.ORG

leijonaemo kirjoittaa . Pojan kuolemasta on jo 4 vuotta aina ajoittaen suru ottaa vallan vaikka olen selviytynyt jotekin perheen ja ystävien tuella. Kyllä suru kulkee mukana loppu elämän mutta se muutaa muotoa hyvät muistot tulee usen mieleen. Se kesä suruineen palaa taas kun kesä koittaa ja kuolinpäivä tulee kesäkuussa. On hyvä että osaa surra se on tärkeä suruprosessia. Jaksamista kaikille lukioille.

Menetin kesällä äkillisesti ainokaisen lapseni. Meille tarjottiin ja otimme vastaan kriisiapua monelta taholta, käyn yhä terapiassa. Palailen pikku hiljaa takaisin työelämään, muutenkin normi elämään. Jotkut päivät jo helpompia, nauran kuin ennenkin. Välillä ahdistus kasvaa mutta itkut, läheisten tuki auttaa. Elämä kuitenkin jatkuu, niin poismenneellä kuin meillä. Puhun hänelle ääneen aina kun minulla on jotain asiaa, uskon hän kuulee. Olen saanut häneltä merkkejä/ viestejä että hänellä on kaikki hyvin ensimmäisestä yöstä lähtien tapahtuneen jälkeen kun sain nukuttua joitain pätkiä. Nyt viestit harventuneet, uskon hän tietää jo että pärjään paremmin. Lapseni valoon johdattamisessa on ollut paljon kanssarukoilijoita. Tiedän hän on minua vastassa sitten kun aika minusta jättää mutta en pidä kiirettä.. elämällä on varmaan vielä paljon tarjottavaa ennen sitä. Olen vielä herkillä kun koen hieman loukkaavana tuttavien lohduttaviksi tarkoitetut sanat että lapsen kuolemasta ei kai voi koskaan selvitä.. kaikki selviävät kriisistä ajan kanssa omalla tavallaan, ja kaikki ajatukset tavat ovat oikeita. Suru ja ikävä pysyy mutta sen kanssa oppii elämään.

Me menetimme 1,5 vuotta sitten poikamme 24- vuotiaana äkillisesti ilman ennakkovaroitusta. Odotimme kuolinsyyraporttia 3 kk ja järkytys ja shokki oli valtava.
Se on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua eikä sen käsittelyyn ole aikataulua. Minä hain lohtua ja tukea erilaisista suru- ja taivaskirjoista. Liityin Käpy Lapsikuolemaperheet ry:hyn. Pastori, joka siunasi poikamme on siitä lähtien kulkenut rinnallamme. Olemme tavanneet kerran kk:ssa ja ne tapaamiset ovat pitäneet meidät elämässä kiinni. Puhuminen on mielestäni paras lääke mutta korona-aika vie tyystin senkin mahdollisuuden. Sitä vaan käy läpi tuskaansa yksin ja hiljaisuudessa. Sitä vain miettii, kuinka minä selviän tästä. Kun yhtäkkiä menettää jotakin niin rakasta ja tärkeää ei siitä voikaan selvitä. Täytyy vain oppia sietämään tätä suunnatonta ikävää. Uskon, että Sinullekin tulee valoisampia päiviä, kun aikaa kuluu, Meille tämä on ollut hiljentymisen ja totuuden etsinnän aikaa. On tullut tarve pohtia tätä elämää entistä syvällisemmin vaikka vastauksia ei aina saakaan.

Hakeuduin tähän keskusteluun menetettyäni keskimmäisen poikani rajussa liikenneonnettomuudessa. Tuntuu lohduttavalta lukea miten ei ole moninaisine tunteineen yksin. Mutta kun lähes kaikki toteavat, etteivät ole vuosienkaan vierittyä päässeet pakahduttavasta surusta niin se tuntuu pahalta. Haluaisin uskoa, että pikkuhiljaa raastavin tuska hellittää ja voisin vielä joskus iloitakin elämästä. Toivon myös, että saisin joitain merkkejä, että hänellä on kaikki hyvin eikä tämä elämä pääty kuolemaan. Mutta olen jo kauan sitten menettänyt lapsenuskoni enkä jaksa uskoa tuonpuoleiseen.

Kirjoitin marraskuusssa tänne, ainokaisen lapseni kuolemasta vajaa vuosi aikaa. Hänkin menehtyi liikenneonnettomuudessa. Olen uskonut henkimaailmaan jo vuosikymmeniä ja saanut vahvistuksia kuoleman jälkeiseen elämään useammalta edesmenneltä hyvinkin pienin merkein. Esim ukkini vierailun tunnistin hänen verstaansa tuoksusta. Lapsestani olen nähnyt unentapaisia lyhyitä väläyksiä, joihin olen herännyt. Esim joulun alla hän vain hymyili minulle, mikä auttoi jaksamaan ensimmäisen joulun yli. Tuonpuoleisen merkit voivat olla esim oudosti käyttäytyvä lintu pihapiirissä, taivaalta yhtäkkiä putoava höyhen tai vaikka joku radiosta kuuluva kappale ja sen sanoitus. M. Siltalan 2019 väitöskirjasta/ muista kirjoista löytyy paljon ihmisten vastaavia kokemuksia, suosittelen.

Uskoni tuonpuoleiseen taisi olla pelastukseni kriisin alkuvaiheessa, taitaa olla vieläkin. Uskon että lapseni siellä valossa voi hyvin kun minä voin täällä paremmin.. ja me nähdään vielä.

Tyttäreni kuoli perjantaina. Miten voin selvitä. Etsin tietä ulos tästä tuskasta vaikka tiedän että mitään lohtua ei ole. Pelkään ja tärisen kun todellisuus pyrkii tietoisuuteen. Tämä kipu on liikaa.

Kriisiryhmä? Muu tukiyhteisö?

Rukoile lapsesi ja jaksamisesi puolesta

Hei sinä tyttäresi vasta menettänyt, miten olet pärjännyt?

Sydänkohtaus vei 10-vuotiaan tyttöenkelini maailmasta 20.5.2018:( Olin 18-vuotiaana pitämässä positiivista raskaustestiä kädessäni vuokra-asuntoni kylpyhuoneessa, shokki oli suuri. Muiden mielipiteistä välittämättä, pidin lapsen ja jatkoin opiskelua hänen ollessaan tarpeeksi vanha. Kaikki näytti menevän niin hyvin…:( Voimia kaikille läheisten menettäneille!<3

Ei elämä palaa entiselleen, arvet umpeutuvat mutta muistot eivät koskaan.

Elämä kuitenkin jatkuu ja vielä heidät kohtaamme...

Kertokaa mitkä asiat teitä lohduttavat suuren surun keskellä. Mikä auttaa jaksamaan?

Alussa mikään ei lohduta, mutta silti vieraammankin pieni kosketus olkapäälle tuntuu hyvälle kauan, jopa vuosien päästä, kun sen muistaa. Tämä on oma kokemukseni. Muilla varmasti muita kokemuksia.

Täällä on kirjoitellu moni suruun kiinni jämähtänyt... Toivon te "selvinneet" jaatte kokemuksianne.

Elämä jatkuu kaikesta huolimatta. Minua lohduttaa ajatus siitä, että pojallani on nyt kaikki hyvin, hän ei kärsi eikä hän haluaisi minun kärsivän. Minuakin vaivaa joidenkin jämähtäminen suruun. En tällä tarkoita, että olisin päässyt tai uskoisin ikinä edes pääseväni surusta. Mutta sen kanssa ja siitä huolimatta aion elää elämäni myös iloa tuntien niin kauan kuin sitä minulle annetaan. Elämä nyt vain on tällaista, herkkää, mitä tahansa voi sattua kenelle tahansa. Se on vaan jotenkin hyväksyttävä. Vain rakkaus jää, ikuinen valo. Voimia teille kaikille läheisenne menettäneelle.

Ihana kirjoitus kiitos

Itse ajattelen että suru kestää loppuelämän, menetin 26-vuotiaan poikani reilu kaksi vuotta sitten. Poika on joka ikinen päivä mielessä, itken myös lähes päivittäin. Käyn töissä ja vaikutan varmaan ulkopuolisen silmin suurimmasta surusta selviytyneeltä, mutta se ei ole totta. Elämässäni on tumma varjo ja hyvilläkin asioilla mustat surureunat, olen elossa koska kuolema ei kuitenkaan ole vaihtoehto, minulla on kuitenkin vielä rakkaita tässä elämässä.

Raskainta on jos ikävän lisäksi mukana on syyllisyyden ja häpeänkin tunteita...

Edesmenneet rakkaamme eivät halua, että märehdimme surussa loppuelämämme. Selvitäksemme meidän on pakko päästää heistä irti...

Kaksi vuotta sitten edesmennyt lapseni pyysi nyt alkukesästä viestissään minua päästämään hänestä irti. Viesti oli lähetetty rakkaudella. On tarkoitettu me jatkamme omaa elämäämme surusta huolimatta.

Näin viime yönä unta että lapseni halasi minua 🥰

Äitini on yli 90v. haudannut neljä lastaan. Sisarukseni olivat kuollessaan ikähaarukassa 21-58 vuotiaita kuollessaan, viimeisin kuoli 2 vuotta sitten. pahin suru on mennyt ohi mutta kaipaus jää loppuelämäksi kun on omista lapsista kyse. Ja se kaipaus ja suru on ollut pitkää kohta 50 v. Mutta elämä on mennyt eteenpäin ja sille emme voi mitään. Meidän jäljelle jääneiden on nautittava elämästämme, koska se on kallista aikaa, vaikka elämä potkii väliin kovaakin päähän.

Huomenna tulisi lapseni syntymästä 33v..ennaltaarvaamattomasta kuolemasta1,5 v.En tiedä toivunko siitä koskaan.Itse olin silloin sairaalassa enkä tiennyt tilanteen vakavuudesta ja enkä voinut vaikuttaa avun saamiseen,mutta olen miettinyt olisiko pitänyt ennakoida ja kutsua ambul. Vaikka en läsnä ollutkaan,tämä vaivaa minua loppuikäni jos olisin ymmärtänyt soittaa 112..itse hän inhosi sairaalaa ja muuta sellaista..kotiuduttuani aloin selvittää asiaa ja järkytys oli hirveä kun hänet löydettiin menehtyneenä, edelleen tämä on vaikea paikka mutta päivä kerrallaan..ikävä ei lopu koskaan ja muistoa en ha luakaan unohtaa. Voimia kohtalotovereille!

Itselläkin olivat 1,5v päästä itsesyytökset voimakkaita, mutta nyt ajan kuluessa ajatukset ovat rauhoittuneet siitä. Heidän oli määrä lähteä nuorena, oli taustalla sairaus tai lähtemistapa mikä vain...

Olen järjestellyt lapseni valokuvat aikajärjestykseen ja ostanut albumin mutta en ole vielä saanut täytettyä albumia vaikka kuolemasta aikaa 3v. Eniten pelkään, että unohdan mielestäni ajan saatossa lapseni mainion luonteen, huumorintajun, olemuksen, naurun, viimeisen tapaamisen... Onko muilla samoja ajatuksia?

Poikani kuolemasta on 3v 3kk. Joka päivä hän on mielessäni monta kertaa. Muistan hänen katseensa, naurunsa ja hauskat juttunsa. Koskaan en voi niitä unohtaa etkä sinäkään. Joskus kyllä haluaisin olla hetken muistamatta, sillä kaipaus on edelleen niin syvää ja suru vie voimiani.

Menetin puol toista vuotta sitten 25 vuotiaan poikani liikenneonnettomuudessa. Ikävä on todella raastavaa ja selviytymistaistelua päivästä toiseen. Miten tästä voi ikinä päästä jotenkin suht normaali elämään??

Niin surullista ,
Ystäväni menetti kaksi aikuista lastaan parin vuoden sisällä . Hänen tuskansa oli kova kun ensimmäinen kuoli sairauteensa . Hän kertoi että kuoleman jälkeen oli muutaman kuukauden jälkeen sellainen olo että jaksoi elää minuutin kerrallaan . Mutta vähitellen tuli aika jolloin elämä alkoi palautua. Ensin oli,pelännyt mennä,kauppaan ettei tarttis tavata jotain tuttavaa ja ruveta puhumaan .
Noin vuoden kuluttua saattoi jo joskus nauraakin meidän höpsöille jutuillemme ja lopulta oli ennallaan ja elämä tuli siedettäväksi, kunnes toinen lapsi kuoli , ja silloin luulin ettei hän tule jaksamaan , olivat miehensä kanssa kotona ja surivat kauan , luulivat etteivät tule henkisesti jaksamaan , mutta koska heillä oli nuorin lapsi vielä elossa niin päättivät yrittää elää .
Joten lapsen menettäminen on se kamalin mitä vanhemmat kokevat , ja jokaisen surutyö
On erilainen . Ja siinä on omat vaiheet, kyllä sinä tulet vielä nauramaankin , eikä lapsesi olisi halunnut että suuret itsesi kuoliaaksi, vaan hän olisi halunnut että sinä elät elämäsi

Suru muuttaa muotoaan ja sydämmeen jää paikka lapsesta , elämä muuttuu valoisammaksi ja kukaan ei unohda lastaan mutta muistot muuttuvat myös valoisammaksi , ja aina joskus tulee hetkiä että saa itkeäkkin, ja se on ihan okay .
Tsemppiä sinulle ja pidä, elämästä kiinni kaikin voimin. Pian alkaa helpottamaan ajan kanssa

Tiedän olen menettänyt nuoren ihmisen hän oli 18v

Tuo, että suru on oma asiansa, mutta pahinta on se, että koko loppuelämä tuntuu menettäneen merkityksensä.

Aika auttaa. Vuosien päästä elämään palaa takaisin muitakin värejä kuin se musta...

Minäkin menetin aikuisen lapseni nyt tammikuussa
Ja teen surutyötä. 31v kuoli anoreksiaan sairastettuaan puolet elämästään. Minulta meni omaisuus hoitokuluihin. Olen ollut viisi vuotta työkyvytön. Voimani vaan loppuivat kokonaan.

Vain aika auttaa ♥️

Menetin ainoan aikuisen lapseni anoreksialle nyt tammikuussa. On kuin puukkoa kierrettäisiin rinnassa. Kuolema oli odotettavissa kun ruoka ei enää imeytynyt kehoon. Sain vielä uudenvuoden toivotuksen sen viimeisen. Suru on alkanut jo monta vuotta sitten ja jatkuu edelleen. Katson ikkunasta pimeää katua. Koiria ulkoilutetaan. Uni ei heti tule. Lisäksi ystäväni soitti ja kertoi että rahat eivät riitä ruokaan kun tulot ovat niin pienet. Itselläkin on tiukkaa 1600 e kuukausituloilla. Miksi pitää kärsiä. Surutyö siis kestää jokaisella oman aikansa. Kun lapseni kuoli en enää jaksanut edes itkeä. Hän oli se joka kymmenes joka ei parantunut. Jäi vaan hiljainen kärsimys. Voimia kaikille sureville. Meitä on aina joukossa. Lohtusyön ja olen lihava. Käyn kävelyllä. Elämältä katosi ilo. Ei tällaista saisi tapahtua.

Minut pelasti varmaan suurimmalta synkkyydeltä edesmenneeltä rakkaalta saamani viestit lähtönsä jälkeen. Oletteko te muut saaneet viestejä tai uskotteko tollaseen?

Tällä palstalla paljon surullisia tarinoita ja menetyksiä... jos tuntuu ettet selviä aikuisen lapsesi menetyksestä, otattehan ajoissa yhteyttä lääkäriin ja hakeudutte esim psykoterapiaan. Voimia kaikille.

Sain kuulla psykoterapian mahdollisuudesta psyk.puolelta, jonne otin itse yhteyttä lapseni kuoleman jälkeen. Kävin myös työterveyspsykologin luona säännöllisesti n vuoden ajan. Jos menetyksistä on aiheutunut jatkuvia vaikeuksia jatkaa normielämää, eikait terapiaan pääsyä voida evätä millään perustein edes hvkssa. Itselläni aika auttoi sopeutumaan menetykseen. Lapseni kuolemasta on kohta 4v aikaa. Ikävä on kova mutta sen kanssa pystyy elämään..